Hän havahtui äkkiä haaveistansa kohinan hiljetessä, ihmisten alkaessa
pakinoida veneessä, nyt kun taas voi toinen toisensa ääntä kuulla.
Vasta hän senkin huomasi, että Tapani hänen vierellänsä oli kastunut
likomäräksi.
-- Siinä saitte, nuori herra, -- pilaili Ruoholainen. -- Kuka käski
pahoja ennustaa. Meidän tavaroillamme ei ole hätää mitään, mutta
olisitte itse taitanut tarvita öljytakkia.
-- Eikö mitä, kyllä minun ihoni vettä pitää.
-- Mutta Tapani, -- huolehti Heli, -- sinä vilustut. Löikö laine
veneeseen?
-- En minä ainakaan uimassa käynyt, -- hän nauroi, pudistellen
hihastansa pisaroita. -- Mihin sinun silmäsi jäivät? Hyvä, että ryöppy
kasteli minut eikä sinua, sokeripala.
Heli kysyi miehiltä, voitaisiinko poiketa lähimpään taloon, jotta
Tapani saisi muuttaa vaatteita. Eikö soutajakin jo ollut ihan
väsyksissä? Tekisi kai pieni lepo hyvää?
Nuori mies sanoi pitempiäkin matkoja soutaneensa, eikä Tapani
puolestaan tahtonut kuullakaan viivytyksestä vähäisen vesiryöpyn tähden.
-- Minä käyn airoihin, -- sanoi hän reippaasti. -- Häpeä tässä onkin
laiskana istua. Kas noin. Nyt ei ole kylmästä pelkoa.
-- Jaksaako nuori herra? -- tuumi perämies epäilevän näköisenä.
-- Minä en olekaan herra, vaan maamies. Tunnin kuluttua pääsemme jo
perillekin.
-- Karimutkaan asti saatte soutaa, -- ratkaisi Tuomas.
-- Heli, oletko tyytyväinen? Ellei aurinko minua siksi kuivaa, niin
saahan Kyllikki täti nähdä, että olen sama Tapani kuin ennen. Ei hän
lapsenakaan hemmotellut minua.
Heli rauhoittui. Hän alkoi muistella, miten mummutäti ja Kyllikki
täti entisvuosina ystävällisesti väittelivät holhokkiensa takia.
Milloin he lapset olivat aikoneet juosta paljain korvin ja kintaitta
ulos lumituiskuun, milloin oli kysymys jyrkän mäen laskemisesta tai
pitkästä hiihdosta pakkasessa. Tavallisesti kävi niin, että vanha täti
ratkaisi asian: "Karaise poikaa, jos uskallat. Tyttö on liian hento."
Niin sai Tapani lähteä, mutta Heli jäi usein ikkunasta katselemaan. Ei
ollut ikävää sekään; oikeastaan hän itsekin pelkäsi kylmää, tuiskua ja
hurjaa urheilua. Hän istui mielellään jakkaralle Kyllikki tädin jalkain
juureen, painoi päänsä hänen polvellensa ja pyysi tarinoita.
Kyllikki täti sanoi, ettei hän osannut oikeita satuja; niitä Heli itse
löysi metsästä ja kosken rannalta paljon helpommin kuin täti muistinsa
komeroista. Sen sijaan hän kertoi paljon sellaista, mikä oli totta
ja kumminkin yhtä kaunista kuin kauneimmat sadut. Ja Heli kuunteli
sykkivin sydämin, koko lapsensielunsa hartaudella.
Niinä hiljaisina hetkinä Heli oppi rakastamaan raamatun kertomuksia.
Rebekka ja Raakel, Joosef ja Samuel tulivat hänen tutuiksi, hyviksi
ystäviksensä. Mutta korkealla heidän yläpuolellaan säteili Jeesuksen
kuva, hänen, joka oli Heliä rakastanut kuolemaan saakka.
Kun sitte Tapani reippaana ja punaposkisena palasi retkiltänsä, tuntui
Helistä, että veli oli jäänyt vähemmälle osalle. Se täytyi korvata
hänelle. Koko illan Heli kertoi ja kertoi.
Joskus iltahetkinä he istuivat yhdessä kaikki neljä. Mummutäti
ja Kyllikki tiesivät vielä eräänlaisia tosia tarinoita, jotka
innostuttivat Heliä melkein yhtä paljon kuin raamatun kertomukset ja
Tapania enemmän kuin hänen pyryretkensä kuusikossa.
He tarinoivat vanhoja muistoja.
Niin teki mielellään isäkin hämyhetkinä kotona, mutta hän kertoi
enimmäkseen oikein vanhoista ajoista, ei itsestänsä milloinkaan. Vasta
Hirvasmäellä lapset oppivat tuntemaan isänsä lapsuuden ja nuoruuden.
Kuinka kauniisti Kyllikki täti kertoikin siitä! Isä oli ollut hellä
ja tunteellinen, ahkera ja etevä, ja niin hyvä toveri, ettei toista
parempaa. Aina he olivat olleet yksissä, hän ja Kyllikki, ystävyksinä
leikissä ja työssä.
Kerran Tapani oli äkkiarvaamatta keskeyttänyt, virkkaen: "Miksi isä ei
nainut sinua, Kyllikki täti? Miksi hän nai sen vieraan, joka meni pois
Saksaan?"
Ja Heli muisti huudahtaneensa: "Tietysti siksi, että se oli meidän
äitimme!"
Mutta Kyllikki täti vaan suuteli heitä, ja siitä päivästä alkaen hän
rupesi kertomaan heidän äidistänsä. Oli isäkin kertonut hänestä jo
heidän lapsuusvuosinansa, mutta sellaisella epämääräisellä tavalla,
että kuva jäi kuin usvan peittoon. Iltarukouksissansa he säännöllisesti
pyysivät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä, mummutätiä ja Kyllikki
tätiä, kunnes sitte myöhemmin Tapani jätti äidin pois. "En tunne
häntä", selitti hän Helille. Se oli totta, ei Helikään tuntenut.
Kyllikkiä hän sai kiittää siitä äitinsä kuvasta, joka asustui hänen
sydämeensä. Se kuva oli runoa, satua, säveliä, aamun ihmeellistä
hohdetta. Äiti oli ollut viehättävä lapsi ja ihana nainen. Heli pani
pitsipukuisen nukkensa nimeksi "Hieno-Vieno" ja kuvitteli, että
sellainen oli hänen äitinsä.
Tapani, joka hehkuvin mielin kuunteli kertomuksia sukunsa
menneisyydestä ja isänsä lapsuudesta, hiipi pois, kun tuli puhe hänen
äidistänsä. Eikä hän myöhemminkään sitä ainetta tahtonut kosketella.
Vanha Kotirannan täti oli molemmille lapsille rakas. Hän oli heitä
hoivannut, kun he olivat pieniä; mutta ihmeellistä kyllä, he eivät
milloinkaan häntä asettaneet äidin tilalle lapsellisissa ajatuksissansa
ja tunteissansa. Itsestään he olivat ruvenneet häntä sanomaan
"mummutädiksi", ja se nimitys oli yhä säilynyt. Kyllikkiin oli suhde
toisenlainen, aivan erikoinen. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän
oli heille, eivät he olisi osanneet selittää, ei Heli ainakaan. He
olivat häneen kiintyneet samantapaisin hellin tuntein kuin isäänsä
ja ihailivat häntä rajattomasti. Kuusi eron vuotta, koko kouluaika
Helsingissä ja viimeinen vuosi kotona, ei ollut voinut lapsuuden lujia
siteitä löyhentää. Kirjeitä he olivat vaihtaneet kaiken aikaa.
Kuinka hauska ja toivottu olikaan tämä matka, joka vei heidät taas
yhteen! Se oli Tapanin ja Helin ensimmäinen pitkä retki ominpäin, joten
siis itse matkustamisellakin oli suuri viehätyksensä. Mutta perille
pääseminen oli pääasia. Hirvasmäellä oli rakkauden avosyli odottamassa,
aivan niinkuin kotona. Heli toivoi, että olisi voinut yhdistää kodin
ja Hirvasmäen, kaiken rakkahimman samaan paikkaan. Ellei seutuja ja
asuntoja, niin ainakin asukkaat.
-- Kunpa isäkin olisi mukana, -- sanoi hän ajatustensa jatkoksi
Tapanille.
Tapani oli ollut vilkkaassa puhelussa venemiesten ja isäntien kanssa.
Suutarin perhe valmistautui nousemaan maihin, sillä kirkonkylästä
torni jo näkyi. Oli kuljettu rauhaisaa suvantoa, ja Tapani oli
tehnyt tehtävänsä moitteettomasti, vaikka kyllä käsivarsissa tuntui.
Perämiehen käskystä hän juuri luovutti airot vakinaiselle soutajalle ja
istuutui tuhdolle Helin viereen.
-- Mitä? -- kysyi hän. Heli toisti sanansa ja veli nyökkäsi päätänsä.
Mutta sitte hän sanoi painavasti ja lyhyeen:
-- Ei isä tule, ei hän tahdo.
Vene suuntasi laituriin. Heli antoi vielä karamellin "kiltille pikku
tytölle", joka koskesta lähtien ei enää itkenyt, ja tasasi loput
namusensa muille matkatovereille. Topakan Tuomas kiitti naurahtaen.
Eivät ne herrain lasten herkut hänelle juuri miltään maistuneet, mutta
kumminkin hänen tuli mielihyvä. Sai niitä joskus sellaisiakin neitejä
kuljetella, jotka tuskin näyttivät erottavan perämiestä ja melaa
toisistaan.
-- Oletteko te Hirvasmäen opettajattaren sukulaisia, koska sinne
menette? -- kysyi hän.
-- Emme ole, tuttavan lapsia vaan.
-- Ajattelin, kun hänkin on kaikille ystävällinen ihminen.
Se tuli yksinkertaisesti ja suorasukaisesti, ja Helin mieli läikähti
yhtä iloiseksi kuin äsken Topakan Tuomaan.
Tapani kiirehti kysymään: -- Kuinka te tunnette opettajattaren?
-- Vai en minä tuntisi. Hän laulaa kuin lukkari ja puhuu kuin pappi.
Meidän kamarissa hän oli yötäkin, kun kävi esitelmää pitämässä. Ja
liikun minäkin täällä Hirvasmäen tienoilla harva se viikko näin
avoveden aikana. Aina hän kutsuu sisälle, jos minä vieraita tuon koulun
rantaan.
Suutarin väki oli suoriutunut maihin, ja vene kääntyi jo taas matkaansa
jatkamaan. Seutu tuntui yhä tutummalta. Nuoret katselivat ympärillensä
vilkkaalla mielenkiinnolla.
-- Tuossa, Tapani, tuolla niemellä me olimme kerran huviretkellä koko
koulu! Tätikin rakensi mukana lumilinnaa.
-- Minä muistan aivan hyvin, että Mattilan renki ampui jäniksen tästä
vasemmalta.
-- Ja minä kotona itkin, kun sinä kerroit.
-- Tiedätkös, ei se minustakaan ollut hauskaa.
-- Nyt näkyy Kaikukallio. Oi, ajattele, kun taas saamme kiivetä sinne!
Tahtoisin vielä kerran nähdä revontulet, koko taivaan leiskuvan ja
leimuavan. Sen sijaan katselemme kesäyön aurinkoa juhannuksena.
-- Kotikosken kohina kuuluu!
He olivat niin riemuissaan, että silmät loistivat ja posket hehkuivat.
"Kotikoskea", vaikka se pienikin oli, ei yleensä laskettu tavallisilla
veneillä. Vain ylämaasta tulevat koskiveneet siitä keveästi liukuivat
alas. Paikkakuntalaisten venevalkamat olivat kosken kummallakin
puolella.
Nyt -- nyt soi tervetuliaisina oman kosken hilpeä helske. Ei se ole
mahtavaa pauhua kuten suuren kosken pyörteiden ääni. Ei pelota,
ei jännitä, ei sytytä kiihkoon. Se vain pulppuaa toivorikkaana,
ilontäyteisenä.
Muutamissa hetkissä vene on halkaissut pienet, vilkkaat vaahtilaineet.
Joki polvehtii, käännytään mutkasta. Tuolla, tuolla rinteellä tuttu
koulu, keltaiseksi maalattu, valkeine pielineen! Ja alhaalla laiturilla
-- kas, mummutätikin -- ja Kyllikki täti, tietysti Kyllikki täti!
Nenäliinat liehuivat molemmin puolin. Laskettiin laituriin. Ei Tapani
muistanut ajatella, vieläkö hän oli märkä vai joko aurinko ehti
kuivata. Helikin heitti tavarat, ja molemmat hyppäsivät notkeasti
maihin, jo ennenkuin vene oli kiinnitetty. Ensin edes yksi syleily
ja tervehdys, sitte he ottivat vastaan matkakapineensa, maksoivat,
kiittivät ja kätellen jättivät hyvästinsä koko veneseurueelle.
-- Eikö koululle sopisi poiketa? -- kysyi opettajatar ystävällisesti
kehoitellen. Mutta Tuomaalla ja isännillä ei ollut aikaa; vain soutajan
naama hiukan venyi, sillä kuppi kuumaa olisi maistunut hyvältä.
Hän sai paremman tyydytyksen. Isä istui airoihin, ja koska isännät
olivat maksaneet kuljettajalle, voivat he rauhassa pistää tupakaksi.
Nuorukainen pääsi siis perään kunniapaikalle.
Mutta laiturilta neljä onnellista ihmistä astui ylös rantarinnettä.
Vanhus oli käynyt kumaraksi ja ikäänkuin supistunut kokoon; silmistä
kumminkin vilkkui entinen pirteys ja lempeys. Kyllikki tädissä Tapani
ja Heli eivät huomanneet mitään erikoista muutosta. Yhtä sorja oli
vartalo, yhtä joustavat askeleet, yhtä runsas ruskea tukka ja iloiset
silmät. Kuka voi uskoa, että hän oli neljäkymmentä täyttänyt?
-- Sinä suuri, pitkä poika! -- ihmetteli Kyllikki. -- Ja sinä Heli --
melkein kuin äitisi nuorena.
-- Lapsina lähditte ja aikuisina palaatte. Vuodet vierivät nopeaan, --
sanoi vanha täti.
-- Pääasia, että taas olemme yhdessä, -- virkkoi Tapani reippaasti.
Heli ei voinut olla toistamatta ajatustaan: kunpa isäkin olisi
kanssamme! Mutta hän ei sitä lausunut ääneen. Tapanin oudolta kajahtava
vastaus pani hänet aavistelemaan ja arvelemaan: -- _Miksi_ isä ei tule?
_Miksi_ ei hän tahdo?