Ruskea, pitkä ja kaitainen vene kulki virtaa pitkin. Perämies,
Topakan Tuomas, piteli vankkaa melaansa, ja hänen poikansa kiskoi
airoja. Lastina ei ollut tervaa, vaan kaupunkiin meneviä voipyttyjä
ja kankaita, parin isäntämiehen hoteissa kyläkunnan puolesta; lisäksi
muuan naapuripitäjän kirkonkylään aikova suutarinperhe sekä Tapani ja
Heli Koivu matkatavaroineen.
Rannat olivat ison matkaa näyttäneet jokseenkin yksitoikkoisilta.
Töyräät olivat vierinhiekkaiset, paljaat. Ylempänä kasvoi matalaa
viidakkoa, tai kesävehmauttaan odotteleva niittymaa ulottui rantaan
asti, mutta asumuksia oli vain harvassa, harmaita, köyhännäköisiä.
-- Muistatko, -- sanoi Heli, -- kerran me tästä matkustimme
rankkasateessa. Minun oli niin kylmä, että paleltaa vielä, kun
ajattelen.
-- Se olikin hauska matka, -- vastasi Tapani. -- Silloin saimme tapella
tuulen ja sateen kanssa. Nyt vaan istumme jouten ja annamme päivän
paistaa.
-- Minkäs nuori herra sateelle ja päivänpaisteelle taitaa? -- pisti
perämies joukkoon. -- Jos sataa niin sataa, jos paistaa niin paistaa.
Ei se ole tappelemisessa eikä antamisessa.
-- Veljeni vaan tarkoittaa, että _tuntui_ siltä, -- kiirehti Heli
selittämään. Mutta Tapani naurahti.
-- Älkää te sadetta toivotelko, -- varoitti Ruoholan isäntä. --
Sateella emme olisi lähteneetkään. Kauppatavarat pian olisivat
pilaantuneet.
-- Teillä on liian vähän öljykangasta. Kyllä kai sateesta selviää, kun
tahtoo. Toista, jos koski sattuisi nielemään kaikkityyni.
-- Tapani, -- kuiskasi Heli.
-- Kuuletteko? Jo kohisee.
Suutarin pieni tyttö rupesi itkemään. Vaimo hyssytti ja rauhoitti. Heli
etsi laukustansa karamellin ja heitti sen isäntien päiden päällitse
kokkapuoleen.
-- On niin ihmeellistä tulla koskelle taas, -- sanoi hän Tapanille. --
Aavistaakohan tuo pikku lapsi jotakin ja pelkää?
-- Joutavia! Ethän suinkaan _sinä_ pelkää?
-- Minä rukoilen, että Jumala varjelee, -- kuiskasi hän hiljaisesti.
Välähdys hiipui Tapanin silmästä, ja hän vaikeni.
Rannat muuttuivat rehevämmiksi, viljaviksi tai lehteviksi, vaikka tosin
pellot vielä vain hentoa orasta työnsivät ja puut vasta aukoivat nuoria
silmujansa. Äyräät kohosivat yhä jyrkempinä. Virralta katsoen täytyi
ihmetellä, että kukaan oli voinut kyntää noita vähäisiä peltotilkkuja,
joiden vaot näyttivät melkein pystysuorilta viivoilta. Toisaalla
pari lehmää etsi kevään ensimmäisiä ruohomättäitä. Ihme, etteivät ne
päistikkaa pudonneet virtaan!
Pienet asumukset ylhäällä olivat kuin satukoteja. Niiden ikkunat
kimaltelivat iloisesti päivänpaisteessa. Saunan luona rannalla joku
nainen askarteli. Mies varusti kalanpyydyksiä.
Kohina yltyi. Jo hyppelivät valkeat vaahtivarsat huimassa leikissä
tuolla etäällä. Tuli oli taas syttynyt Tapanin silmään, ja koko olento
tuntui terästyvän. Miksi pitikin istua tässä tyhjin toimin? Olisipa
päässyt tuonne peräsimeen! Olisipa ollut enemmän jännervoimaa ja
kuohujen salaisuudet tiedossa! Voiko ajatella hurjempaa, riemuisampaa
leikkiä kuin laskea omin käsin voitokkaana läpi pyörteiden?
Isäntämiehet ja suutari puhelivat keskenään toripäivistä ja työansiosta
yhtä innokkaasti kuin maantiellä ruunan rattailla. Vielä ei pauhinakaan
keskeyttänyt heitä. Pienen tytön itku oli tauonnut, ja hän katseli
ympärillensä suurin, kummastelevin silmin, äidin pitäessä häntä
lujemmin helmassansa. Mutta perämies tiukensi otettansa, samalla kuin
nuorukainen rupesi lepuuttamaan airoja.
Helin poski oli hiukan kalvakka. Ei hän oikeastaan pelännyt, tuntui
vaan niin omituiselta, ikäänkuin seuraavat silmänräpäykset olisivat
kätkeneet suuren, jännittävän salaisuuden, jonka odotus värisytti koko
olentoa.
Jo oltiin kosken niskalla, jo vetäisivät vaahtoavat kuohut veneen
myötänsä, jo kiiti se harjalta harjalle, kultakipinäin karkeloidessa
ympärillä auringon hohteessa.
Rannat muuttivat jälleen muotoansa. Metsä tummeni. Ruohorinteiden
sijalla kohosivat rosoiset, harmaat kalliot. Pikku tupaset olivat
jääneet jo kauvas taakse. Ei näkynyt enää ihmisasuntoja, ainoastaan
joku yksinäinen kalasauna kuusikossa.
Helin jännitys oli lauennut. Hän unelmoi. Nuo kuusikot, nuo
kallioluolat -- mitä satuja ne kätkivätkään? Tuollaisenko pienen tuvan,
kalasaunan kaltaisen, hänen sukunsa kantaisä kerran vainovuosina
rakensi kotisalolle? Isä oli heille kertonut vanhoja muistotarinoita.
Tapani velihän oli tuon kantaisän kaima. Miksi Helin oma nimi ei
ollut Elina? Hän rakasti kiihkeästi Elina neitoa, josta tuli vanhan
Tapanin pojan vaimo. Isä oli kertonut, että heidän kotirakennuksensa,
Lehtoniemi, oli tehty juuri siihen lehtoon, jossa Elina haaveili
nuoruutensa kultaunelmia. Vesikivenkin hän oli näyttänyt, jolla Tapani
vanhus kannelta soitti. Ehkä Elina oli laulellut samalla kivellä,
loiskinut jaloillaan vilpoisessa vedessä ja kuvitellut ystävänsä
lähenevän. Ei hänen ystävänsä kaukana ollutkaan, koska se oli Timo,
Tapanin poika. Hänellä, Helillä, ei ollut muuta rakasta ystävää kuin
veljensä.
Koski soi... Miten se soi? Varmaan urkujen lailla. Tai niinkuin
ihmeelliset harput jossakin syvällä. Jospa isä olisikin ostanut hänelle
harpun eikä viulua! Itse hän kyllä oli viulua pyytänyt, koska oli
kuullut, että äitinsäkin sitä soitti ennen. Miksikähän isä oli tullut
niin omituiseksi, kun Heli siitä puhui? Oliko hän muistanut äitiä ja
ikävöinyt? Ei Heli ymmärtänyt vielä siihen aikaan harppua pyytää, sillä
hän ei ollut harppua kuullutkaan. Mutta nyt --
Aina hän halusi jotakin, aina toivoi, aina kurkottui kaihoten jotakin
omistamatonta kohti... Ei, ei varmaan ihaninkaan harppu olisi
viihdyttänyt hänen ikävöimistänsä. Entä ystävä? Ehkä hän kerran saa
oman ystävän, niinkuin Elina neito. Viulu on sentään paras soittimista,
sen voi viedä vesikivelle mukanaan. Isäkin iloitsee eikä enää muista
kaipaustansa, kun Heli siinä soittaa. Ja joskus hän soittelee aivan
itseksensä, aallot huuhtovat hänen jalkojansa, koivikko humahtaa, ja
sieltä astuu esiin _hän_ -- nimetön, tuntematon!