[1] Nykyään on kuitenkin vaara tarjolla, että vanha suomalainen
raamattumme, tämä länsisuomalais-hämäläisen sivistyskautemme
ainoa suuri kirjallinen perintö, jonka ytimekäs iskevä kieli ja
harras sanakuvauksen mahti ovat kirjallisuutemme miehisimpiä
kaunistuksia, että se hyvää tarkoittavassa uusimisinnossa tässä
merkityksessä on tuleva turmelluksi ja laimennetuksi.
[2] Voihan tällainen romanttisesti hurmioitunut kotitanhua-ihannointi
toisinaan tosin johtaa hupaisiinkin ajatuksen kuperkeikkoihin kuten
esimerkiksi on käynyt sille intoilijalle, joka puhuessaan
eteläpohjalaisesta puukko- ja aidanseiväskultuurista, varsin
selitettävässä ja inhimillisessä perintämuistojen
kultausharrastuksessa haltioituu ruotsinkielisellä alueella
näkemään siinä sotaisen urheiluhengen ja seikkailuhurmioisen
viikinkimielen karskeja ilmauksia, kun hän taas melkoista ynseämmin
määrittelee saman ilmiön, kun se esiytyy suomenkielisellä
alueella, kansanluonteen sameaksi viehtymykseksi joukkomurhiin. Mutta
asiallisesti eivät tämmöiset rakkauden ylenpalttisuudesta
aiheutuneet ajatushoiperrukset merkitse mitään vaaraa
yhteiselämälle, jos vaan niiden pohjana on terve yhteiskunnallisen
elämän taju ja tarve.