Yksi ainoa pelastuksen tie olisi tästä toistamiseen suoritettavasta,
vuosisataisesta työuhrista, yksi ainoa silta, joka oikaisisi ohitse
ihmispolvien uudistetun vaivannäön, ja se olisi se, että suomukset
vielä voisivat pudota harhautuneiden silmiltä, että veljet
tuntisivat veljeytensä, Suomen kansan toisistaan lohkoutuneet osat
yhteisen alkuperänsä, yhteisen tulevaisuutensa, yhteisen
kansaelämänsä: sekä voimiensa että heikkouksiensa yhteisyyden!
Tämän lohkoutumisen vammat ja vauriot ovat kummallekin niin suuret,
että kannattaisi todellakin sen itsekieltäytymisen uhrin, jota
harhakäsityksistä valveutuminen ja luopuminen aina kysyy niin
yksityiseltä ihmiseltä kuin vielä enemmän kokonaisilta, toinen
toisensa harhakäsityksiä tukevilta ihmisryhmiltä. Kunpa voisi
vielä ruotsinkielinen sivistyneistömme virvota suomalaiskansalliseen
tajuntaan ja tuntea itsensä elimeksi Suomen kansan
sivistyselimistössä! ja kunpa Suomen suomalainen kansa vielä saisi
tuntea sivistyneistönsä välittömästi omakseen, oman elimistönsä
elimeksi! Jos katkaistut suonet vielä voisivat liittyä toisiinsa ja
alkeellinen muodostumisen voima ja viljelyksen herkkyys voisivat
yhteisinä virrata ja sykkiä yhteisessä elimistössä, niin silloin
olisi Suomen kansalle pelastettu sen yhteinen historiallinen
menneisyys ja kevennetty sen tulevaisuus: ruotsia puhuva
sivistyneistömme olisi pelastettu henkisestä hivutuskuolemastaan ja
Suomen suomalainen kansa vapautettu toistamiseen suoritettavasta,
vuosisataisesta raskaasta vaivannäöstä!
Niin välittömästi ja kiinteästi kuin muoto ja sisältö kuuluvat
Suomen kansan toisistaan erilleen taistelevat osat toisiinsa. Vasta
toistensa kanssa yhdessä muodostavat ne luonnollisen kokonaisuuden.
Yhtä kipeästi kaipaa ruotsinkielinen sivistyneistömme
elinedellytyksenään suomalaisen kansapohjan verestävää,
elävöittävää maaperää allaan pysyäkseen terveessä
elämäntajussa ja todellisuuden verekkäällä, rikkaalla,
hedelmällisellä pohjalla kuin suomalainen kansapohjakin kaipaa
ruotsinkielisen viljelyksemme elokasta aistia, valpasta arvostelua ja
täsmällistä muodon kuria pysyäkseen sivistyksen ryhdissä ja
hengen joustavassa, karaistussa, eteenpäinleikkaavassa terässä.
Suomalaisen kansapohjan aines on ruotsinkieliselle
sivistyneistöllemme yhtä välttämätön kuin suomalaiselle
kansapohjalle tämän sivistyneistön älyllinen terävyys ja valmius:
minkä toinen puuttuu vehmaassa, antoisassa, muodostumisalttiissa
sisällössä, sen puuttuu toinen tämän elämänsisällön
seulovassa, valikoivassa, kuonasta ja muodottomuudesta puhdistavassa
käsittelemisessä; missä toinen on rikkaudessaan avuton, siellä on
toinen niukkuudessaan neuvorikas. Ruotsinkielisen sivistyneistömme
älyn ja arvostelun suola kitkisi ja juurittaisi alkavalta
suomalaiselta sivistykseltä monta mauttomuuden ja muodottomuuden
hempeätä, levitteleivää rikkaruohoa ja monta älynvelttouden
suvaitsemaa rumaa kasvettumaa, ja suomalaisen kansapohjan versova
elinaines taas täyttäisi ruotsalaisen sivistyneistömme ohenneen
elämäntajun vaakavalla ja painoisalla elämän sisällöllä.
--Mutta harhakäsitykset istuvat ihmisten mielissä yhtä kiinteästi
kuin oikeatkin ja sekä kansojen että yksityisten historia polkee
itseharhojen mutkittelevia polkuja pyrkien kiertoteitse sinne, minne
suoraankin olisi ollut saavuttavissa.
Liiaksi syvälle on puolella ja toisella ehkä jo leikkautunut mieliin
se usko, että suomalaisen kansan ja ruotsinkielisen sivistyneistömme
välillä olisi kansallisuuden eroittava juopa, jotta tätä
näköhairahdukseen perustuvaa mielialavirtausta enää voisi
pysäyttää mikään mielipiteitten selkeytyminen ja totuuteen
palaaminen? Liiaksi perinjuurin on ehkä jo ehditty repiä rikki
Suomen tähänastinen kansallinen historia, tehdä tyhjäksi
vuosisataisen työn kallis tulos, jotta enää mikään paluutie olisi
mahdollinen?
Sokaistuneessa itsepetoksessa on ruotsinkielinen sivistyneistömme
ehkä lopullisesti hyljännyt oman kansansa, sen kansan, jolta se on
perinyt kaiken, mitä sillä on, kääntynyt vieroksuen ja hyljeksien
pois siitä kansasta, jonka työn ja vaivannäön, henkisen ja
aineellisen saavutuksen kaikkea koottua aarteistoa se alkuperänsä ja
kehityksensä vuoksi oli asetettu valvomaan ja vaalimaan ja edelleen
kehittämään, jonka elimenä ja elimeksi se oli muodostunut ja jonka
palveleminen oli sille sekä elämänvelvollisuus että
elämänsisällön antava elinoikeus. Oman veren silmittömällä,
julkealla itsehäväisyllä ilkkuvat matalimmat näistä
lyhytnäköisistä riemullisella vahingonilolla, missä luulevat
vainuavansa kansallisten heikkouksiemme ja vajanaisuuksiemme jälkiä,
ilkkuvat ilokseen ja itsehyväisyytensä tyydytykseksi, eivät
kurittaakseen heikkouksia pois rakkauden vihastuksessa. Ja
ruotsalaistomme parhaat, arvokkaat aineksetkin etäytyvät
välinpitämättömyydellä ja kylmyydellä Suomen suomalaisen kansan
polttavista elinharrastuksista, riistävät tältä kansalta itsensä,
tämän kansan väellä ja vaivalla kehitetyt työnsuorittajat ja
riistävät itseltään elämäntyön, sen painokkaan
elämänsisällön ja pätevän elämänkypsyyden, joka kehittyy
ihmisessä vain edesvastuullisessa, itsensä unohtavassa työssä
yhteisen kokonaisuuden hyväksi.
Ruotsalaistemme omalta kannalta on tämä heidän
vierautumispyrkimyksensä henkistä itsemurhaa: elämänpohjan
murentamista omien jalkojen alta, elämänlähteiden tukkimista
itseltään, vapaaehtoista elämäntehtävästä ja sen ohella
elämän arvosta ja elämänsisällöstä luopumista; yhteiseltä
suomalaiskansalliselta kannalta se taas on yhteisen lipun
pettämistä, kevytmielistä tehtävän hylkäämistä, korvaamatonta
kansallisen perintösaavutuksen menetystä ja tyhjiin heittämistä.
Samallaisessa sokaistussa itseraasimiskiihkossa kamppailee
suomalainenkin kansanaines itseään irti kaikesta elämänyhteydestä
ruotsia puhuvan sivistyneistömme kanssa. Jos toisaalta matalat ja
henkisesti tajuttomat, siveellisesti edesvastuuttomat
sanomalehtimiesaivot vaahtosuin iskeytyvät jokaiseen »ruotsalaisen
maan» »kavallukseen» tai hirnuvalla vahingonilolla rekisteröivät
jokaisen »edeltäkävijäkansan» kompastuksen, esittävät
yleisölleen jokaisen puukotusjutun viimeisimpänä
suomalais-suomalaisena kultuurinäytteenä, niin täydentävät
heidän suomenkieliset vastineensa tätä järjetöntä
silpomistyötä aivan yhtä hengettömästi pikkumaisilla ja matalasti
katkeroilla partioretkillä, »Luukin jupakoilla» ruotsalaistemme
heikkouksien alueille. Jos toisaalta järjestelmällisesti
vetäydytään kaikesta yhteistyöstä suomalaisen aineiston kanssa,
jos toimialat jaetaan, rahastot hajoitetaan kielen karsinoiden mukaan,
jos vedetään--mikäli mahdollista--miehet ja varat pois yhteisistä
yrityksistä, jos kaivetaan vierauden vaot niin syviksi kuin
mahdollista eri kieliryhmiemme yhteiskunnallisen työskentelyn
väliltä, niin pyrkii yltiöiden yhä lisäytyvä parvi toisellakin
puolella tekemään yhtä perusteellista pesäeroa kielellisten
ryhmiemme ja sivistystemme välillä. Jos toisaalla ollaan
kansallisessa eristäytymisessä niin pitkällä, että kansalliseksi
otsikoksi omistetaan nimitys »öst-svensk», niin hakevat toisaalla
yhtälaiset hurma- ja yltiöpäät kaiken kansallisen, rodullisen ja
runollisen innoittumisensa lähteitä jostain Vienantakaisista
maailmoista. Jos toisaalla vietetään mahtipontisia
»ruotsalaisuuden» päiviä, jotka omistetaan tympäisevällä,
samealle ja sakealle rodulliselle itsesuitsutukselle, niin hommaillaan
toisaallakin yhtä keinotekoisesti eristäytyviä ja ärsyttäviä
erikoiskansallisia »Kalevala-päiviä». Katsomatta mitä kansallisen
elämämme perustavia, rakentavia arvoja he heittävät menetyksiin,
ovat nämä suomalaiskansalliset intoilijamme valmiit kielellisen
puhdasuskoisuuden alttarilla uhraamaan Runebergin ja hänen
aikakautensa korkean ja väkevälentoisen isänmaallis-kansallisen
heräämisen, ollenkaan huomaamatta, että heidän silloin
myöskin--jos heidän kiihkoilussaan nimittäin yleensä jotain
järkeä ja johdonmukaisuutta on--olisi uhrattava Snellmaninkin
ruotsinkielellä (huomaa _ruotsin_kielellä!) tapahtunut valtaisa
herätystyö. »Kansallismielisessä» haltioitumisessaan ovat he
valmiit leikkaamaan Suomen kansan historiasta viimeiset
kuusi-seitsemän kohtalokasta vuosisataa, joiden työ kuitenkin on
sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti rakentanut sen Suomen, jossa
me nyt elämme liittääkseen senjälkeen keinotekoisten löyhien
haaveittensa silloilla nykyisyyden johonkin epämääräiseen,
kuviteltuun Kalevala-alkuaikaan, ovat valmiit rotulahkolaisuuden
puhdasoppisuuden vuoksi hylkäämään kansallisesti hyödyttömänä
sen tiedon, kokemuksen ja henkisen viljelyksen pääoman, jota
ruotsinkielinen sivistyneistömme eittämättömästi edustaa ja joka
on yhtä kiinteästi, välittömästi ja läheisesti Suomen kansan
omaa, henkeä sen hengestä, verta sen verestä kuin nämä
kiihkoilijat konsanaan itsekin.
Molemmin puolisena sokaistuna, itsetuhoavana uurastuksena on siis
yhteenkuuluvan eroittaminen, toistaan tukevan riistäminen toiseltaan,
vasta yhteistyössä täydellisen kansallisen sivistyskokonaisuuden
muodostavan elimistön lohkouttaminen kahdeksi epätäydelliseksi
ryhmäksi, joista toisella ei enää ole edessään elävää
tulevaisuutta, toisella taas pitkä, uudestaan suoritettava vaivan- ja
ponnistuksen alainen työrupeama, uudistetussa työssä ja toistetussa
vaivannäössä astuttava kiertotaival sitä päämäärää kohden,
joka jo näytti saavutetulta.
Mutta jos tämä lohkoutuminen on lopullinen, jos nämä toisiinsa
kuuluvat ja toisiaan tarvitsevat osat lopullisesti ovat eksyneet
toisistaan, eivätkä enää voi liittyä välittömään
yhteiselämiseen, niin on Suomen kansallisen tulevaisuuden vuoksi
ainoastaan toivottava, että Suomen kansan kehitysmahdollisen osan,
Suomen suomalaisen kansapohjan suoritettava kiertotaival on
osoittautuva oikeaksi, todelliseksi kiertotieksi, eikä vain
harhapoluksi, että se onkin välttämätön, kehityksen nousun
vaatima, ylemmäksi johtava kiertoporras, joka kehänsä
kierrettyään ja näennäisesti entiselle kohdalleen palattuaan,
onkin johtanut hyvän saavutuksen entistä tähystystasoa ylemmäksi?
Ehkä se ruotsinkielisen sivistyneistömme kansallinen
irroittautuminen ja oman kansansa hylkääminen, joka meistä
nykypolven suomalaisista tuntuu niin katkeralta ja korvaamattomalta
sivistykselliseltä ja kansalliselta tappiolta, ehkä se onkin
historiallinen kova välttämättömyys? Ehkä Suomen kansan
tulevaisuus vaatii tämän suuren uhrin päästäkseen laajemmalle,
syvemmin muokatulle ja vakavammin perustetulle pohjalle kuin
nykyään, poimiakseen tulevaisuudessa rikkaammatkin ja
täyteläämmät hedelmät kuin ne, jotka jo heloittivat sen
saavutettavissa? Ehkä koko nykyinen kansallinen kysymyksemme onkin
Suomen kansan historian tiedotonta itsekorjausta! Ehkä
historiallisten olosuhteitten vuoksi ruotsinkieliseksi vierautuneen
sivistyneistömme irtautuminen suomalaisesta kansallisesta
elimistöstä on tämän kansallisuuden terveelle kehitykselle
välttämätön puhdistusprosessi, joka särkee pois tästä
elimistöstä sen, minkä olosuhteet ovat tehneet vieraaksi tälle
elimistölle, ja joka särky on kestettävä ja kestettävä loppuun,
jotta elimistö taas voisi toimia häiriöttä ja terveenä?
Mutta miten käyneekin, minkä uran kehitys itselleen murtaneekin,
nykyinen murroskausi on varmasti oleva ohitsehaihtuvaa ylimenoaikaa.
Joko on ruotsinkielinen sivistyneistömme vielä kallistava korvansa
niille veren, velvollisuuden ja elämäntehtävän äänille, joiden
sen omassa rinnassa täytyy tehdä hiljaista työtään ja sisäisen
syventymisen ja itseensä kerääntymisen hetkinä kutsua sitä
yhteiseen suomalaiseen kansalliseen työhön. Silloin ovat katkenneet
juuret versoavat uudelleen, ehtyneet suonet elpyvät uuteen eloon ja
Suomen kansalla on taas oleva oma, kansallisesti läheinen ja lämmin,
sivistyksellisesti herkkä ja kypsä, elämänuskoinen ja uhrautuvaan
työhön altis sivistyneistönsä, jolla on juuret ja elämän lähde
kansassansa ja joka heloittaa kansansa jaloimpain pyrkimysten,
sisimpäin harrastusten kukkana, kansansa kypsien tekojen julkisena
suorittajana.--Tai on nykyinen alkanut kehitys johtava loppuunsa:
ruotsinkielinen sivistyneistömme on elimistöstään irtautuneena
kuihtuva, korkeintaan rajoittuva vaatimattomaksi provinsielliksi
sivuryhmäksi, joka on vetäytynyt kansallisen sivistys-elämän
valtavuolta pienen paikallisen elämän piirin harrastajaksi, ja
Suomen kansan sisäinen muodostamisvoima on kehittävä itsestään
menetetyn sijalle uuden, lähemmän, välittömämmän sivistyksen
elimen.
Ja sen työn se voi suorittaa, niinkuin se jo kerta ennen on saman
työn suorittanut. Tarvitaan vain itsensä unohtamisen malttia ja
uhrautuvaisuutta meiltä nykypolven eläjiltä sitä odottaessa. Jos
nykyinen suomenkielinen sivistysvainio vielä näyttääkin
epätasaiselta, jos se monessa suhteessa vielä kantaakin nuoren
viljelyksensä epävalmista leimaa, niin se on vain luonnollista,
eivätkä olomme ole tuomitut jäämään sellaisiksi! Suomalainenkin
sivistyspohja on vielä vakiintuva, monet nykyiset, hätäisesti
joutuneet, varhaiskypsyyden liioittelevaa, näköhyötyisää leimaa
kantavat taimet ovat lakastuvat ja sijaan kasvava hitaammin
kehittyvä, vaatimattomammalta näyttävä, mutta todellinen, vankka,
jyväraskas ja satoisa laiho!
Missä nyt vielä rehoittaa tavoittelu, missä toimekkuuden kermana
häärii hommaileva, hyörivä puolikuntoisuus, missä näkösällä
kannettu aatteileminen, lauseparseileminen ja löyhä suuntaileminen
vielä voi pimittää yleisen arvostelun ja anastaa sen sijan, jolla
pitäisi istua hengen kypsyyden, teon ja toimen karusanaisen mutta
tartuntaväkevän mahdin, missä sanojen runsaudella vielä voi
peittää teon puuttuvaisuuden, missä löyhä ja perusteeton
sivuuttaa pätevän ja painokkaan, missä näytelty, levitteleiksevä,
näkökoruissa kimaltava valhekauneus vielä voi häikäistä silmän
havaitsemasta todellisen kauneuden yksivakaisempaa, mutta kiintoista,
kestävää loistoa; siellä on tämän nykyisen sivistyksemme
julkisivun alla ja varjossa valmistumassa toinen, todellinen,
pätevä, perustettu sivistysrakennus, joka ei ole kyhätty vain
näön vuoksi, tilapäiseksi, hätäisesti valmiin näköiseksi
joudutetuksi sivistyksen näyttelyhuoneustoksi, vaan pysyväksi
sivistyksen työpajaksi, asunnoksi ja temppeliksikin; siellä on
kohoamassa uusi ja todellinen, itse kansan omaan vähittäiseen
viljeltymiseen perustuva sivistys, joka ei vain näyttele
sivistyneisyyttä, vaan on sivistystä, itsesivistymisen työtä;
siellä on muodostumassa todellinen kansallinen sivistys, joka
kansallisuutta näyttelemättä ja kansallisuudella kiivailematta,
mutta silti koko olemukseltaan kansallisena on kansan omana henkisenä
kypsymisenä kantava itsessään kaikkea kansansa pätevyyden voimaa,
näkemyksen laajuutta, tuntemuksen todellisuutta ja syvyyttä; oleva
välittömästi kansansa sivistyksen elävä elin ja toimekas työase.
* * * * *