Ruotsinkielinen yläluokkamme on itse herännyt tämän kansallisen
juurettomuuden ja sen aiheuttamain henkisten ja siveellisten vaarojen
tajuun ja alkanut etsiä kansallista maaperää jalkojensa alle. Mutta
se on lähtenyt hakemaan tätä maaperää, ei altansa, suomalaiselta
pohjalta, josta se todella löytyisikin, vaikka sankan ja sakean
ennakkoluulokerroksen eristämänä ja kätkemänä, vaan jostain
sivummalta, etäämpää.
Eräät luulevat ilmajuurilla voivansa liittyä Ruotsin jaloon ja
ylvääseen kansaan, luulevat voivansa ruotsalaisen kansayhdyskunnan
elonilmauksista, kansallisesta verestymisestä ja nuortumisesta,
yhteiskunnallisesta elpymisestä ja henkisestä elokkuudesta johtaa
eloa Suomen ruotsinkieliseen yläluokkaankin.
Tämä on kuitenkin kaikkien älyihmisten ainaista, yhtä nokkelaa
kuin naiviakin elämän tosiasiallisuuden tajuamattomuutta. Elämää
ei voi lainata, sen on palettava niissä aineksissa, jotka kullakin
ovat itsessään. Kansojen kuten ihmistenkin on luotava
elämänvoimansa omassa elimistössään. Kansallinen
yhteenkuuluvaisuus ei ole sanoja, ei edes kauniita sanoja, vaan
jokapäiväistä, yhteistä henkistä tai aineellista, tietoisaa tai
tiedotonta työtä yhteiskunta-elimistön hyväksi: elämistä
yhteiskunnassa. Kansallista vireytymistä ei voi sinään siirtää
sen yhteiskunnallisen elimistön ulkopuolelle, jossa se vaikuttaa. Se
voi korkeintaan esimerkillään ja hengellään herättää ja
tartuttaa, mutta teon ja toimen voimana jää ja sulkeutuu se
jäljettömästi siihen elimistöön, jonka elintoiminnan tulos se on,
kiertää ja elostaa vain sitä elimistöä, joka sen on pusertanut
elämänaineksistaan ja jonka suonissa se virtaa.
Yhtä hauraan, haaveksivan itsepetoksen uhriksi kuin jos poteva
alkaisi odottaa, että vieraassa elimistössä sykkivä väkeväkin
elonveri voisi mekaanisesti häneen siirrettynä elvyttää hänen
kuihtuvan elimistönsä laimenevat voimat, yhtä hauraan itsepetoksen
uhriksi joutuisi se yhteiskunta tai yhteiskunnallisen elimistön osa,
joka odottaisi yhteiskunnallisen elämänsä elpyvän vieraassa
elimistössä--vaikka kuinka elokkaina--sykkivistä voimista.
Ruotsalaiskansallinen elinvoima--mikäli sitä on--Ruotsin kansan
luova yhteiskunnallinen tarmo, aineellisen työn toimekkuus,
kekseliäs monipuolisuus, asianmukaisuus ja sitkeys, henkisen
harrastuksen virkeys toteutuu ja voi toteutua ainoastaan
ruotsalaisessa aineistossa, luo Ruotsin kansan yhteiskunnallista
järjestymistä ja kehkenemistä, Ruotsin kansan aineellista
vaurastumista ja toiminnallista tehostumista, Ruotsin kansan
syvempää ja eloisampaa henkistä viljeltymistä ja itsetietoon
heräämistä. Suomen ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ja Ruotsin
kansalla ei ole keskenään mitään yhteistä, yhteiskunnallista
luotavaa ja rakennettavaa, ei mitään yhteisen työskentelyn
liitettä, eikä senvuoksi hyvää tarkoittavinkaan harrastelu voi
loihtia tyhjästä niiden välille mitään kestävämpää,
vakuutetumpaa, syvemmälle vaikuttavaa ja teoissa itsensä todistavaa
ja toteutuvaa kansallista yhteiselämistä.
Eräiden haaveellisten ruotsalaispiiriemme unelmoima jonkinmoinen
ruotsalaiskansallinen renessanssi, joka aiheutuisi ruotsinkielisen
sivistyneistömme myötätuntoisesta eläytymisestä ja
lähestymisestä Ruotsin kansan kansallisiin liikuntoihin ja
virtauksiin, onkin avuttomassa lapsellisessa utopistisuudessaan ja
herkkätoivoisuudessaan lähimmin liikuttava. Kun kuulee tällaisen
lähestymisen ilahuttavina merkkeinä ja todistuksina uskollisesti
luetelluksi ja aikakirjoihin viedyksi jok'ainoan huvi- ja
virkistysmatkan, jonka nuoriso puolelta ja toiselta on suorittanut yli
Pohjanlahden, ja jok'ainoan illanvieton, mikä heillä on yhdessä
ollut ja näitten--ja vain näitten!--viattomien tilaisuuksien nojalla
näkee vedetyksi mitä kauaskantoisimpia ja siintävimpiä
johtopäätöksiä kansallisesta veljeytymisestä ja tulevasta
hedelmällisestä kansallisesta yhteistyöstä näiden juhlijain
välillä, niin ei voi olla hymyilemättä sille lapsellisen hartaalle
herkkäuskoisuudelle ja tosielämän tajuamattomuudelle, joka näissä
niin löyhästi pohjatuissa ja pohjattavissa odotuksissa
kuvastaikse.--Sitä tietä ja siitä touhuilusta ei voi syntyä kuin
kauniita maljapuheita ja asianomaisille kauniita, vilkkaita
nuoruudenmuistoja vanhuuden päivien varalle. Kansallista,
elimellistä yhteistuntoa ei voida saavuttaa intoisimmallakaan ja
kuohuvasanaisimmallakaan kansallispuku- ja punssiromantiikalla, se on
rakennettavissa vain koko yksilöllisen ihmiselämän kestävässä ja
isältä pojalle perityssä ja perinnöksi jätettävässä
koruttomassa, uuraassa työssä yhteisen yhteiskunnallisen
kokonaisuuden kehittämiseksi.
Ponnettomassa kaihomielessä tähyilee osa nykyistä ruotsinkielistä
nuorisoamme ruotsalaisen yhteiskunnan elinilmiöihin, elää
mielikuvituksessaan ruotsalaista yhteiskuntaelämää, tuijottaa
itsensä sokeaksi nuoren ruotsalaisen kirjallisuuden tukholmalaisiin
tapainkuvauksiin, tuntee itsensä kotiutuneemmaksi Tukholmassa kuin
Helsingissä, istuu Kappelissa, mutta haaveilee itsensä
Hasselbackenille.--Tällainen mielikuvituselämä voi kuitenkin
kääntyä tuhoisaksi tälle nuorisolle. Heiltä katoaa ote elävään
suomalaiseen yhteiselämään, mutta he eivät kuitenkaan pääse
todelliseen luovaan ja työtätekevään elämänsuhteeseen
ruotsalaiseen yhteiskuntaan: he hylkäävät elämäntehtävän
täällä, mutta eivät saa elämäntehtävää sieltä. Hoippuessaan
kahden yhteiskunnan välillä, joista toisessa elävät heidän
mielihaaveensa, mielikuvituksensa, toisessa tapahtuu heidän työnsä,
joutuvat he kummankin näiden yhteiskunnan todellisen elämän
ulkopuolelle, jäävät mielikuvitustensa pilaamiksi
tyhjänpäiväisyyksiksi, jotka kummallakin taholla ovat yhtä
hyödyttömiä ja joiden ainoana elämänsisältönä on hipuva
tyytymättömyys ja tuhattulimmaisuutta näyttelevä vetelehtiminen
(dagdrifveri).
Ruotsalaisen yhteiskunnan täysveroiseksi jäseneksi eivät
ruotsinkielisemme ikinä voi tuntea itseänsä niin kauan kuin he
eivät välittömästi elä ja työskentele tässä yhteiskunnassa.
Parhaimmassakin tapauksessa katsotaan ja kohdellaan heitä siellä
kuin siedettyjä, huonoihin olosuhteisiin joutuneita, armopaloilla
eleleviä, epämukavia sukulaisia, joiden kovaa kohtaloa
hyväntahtoisesti säälitellään ja surkutellaan, mutta joilta
evätään luonnollinen, itseoikeutettu ja tasa-arvoinen kansaperheen
jäsenyys. Niinpä voi ruotsinkielisen yläluokkamme suhde Ruotsin
yhteiskuntaan ilmetä vain liehivänä, nöyrtyvänä ihasteluna, ei
luovana yhteiskuntatyönä.
Siinä määrin on tämä pelkkä vastaanottava, mukautuva,
hedelmätön suhtautuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tenhonnut
ruotsinkielisen yläluokkamme, etteivät sen jäsenet tohdi
luonnollisesti ja välittömästi käyttää edes omaa perittyä ja
oman elämäntuntonsa muovaamaa kieltänsäkään henkensä
ilmaisijana, vaan kyhäilevät he ajatuksensa ja tuntemuksensa
sanoiksi ja lauseiksi kourassa sanalista ja sydämessä joka hetki
vavahtava, herpaseva säikähdys: olleeko tämäkin tuntemus
karsittava kielestä epäruotsalaisena? pitänevätkö hienot
puoliserkkumme Ruotsissa tätäkin fennisisminä?
* * * * *
Vakavampi, todellisempi ja myötätuntoon virittävämpi on eräs
toinen, edellisen kanssa rinnan käyvä mielialavirtailu
ruotsinkielisessä sivistyneistössämme: kääntyminen ruotsalaiseen
kansa-asutukseen maassamme, pyrkimys pohjautumaan kansallisesti
siihen.
Missä tämä pyrkimys on välitöntä, luonnollista
yhteenkuuluvaisuutta, sellaisten henkilöiden lämmintä paikkakunta-
ja kotiseutuharrastusta, joita alkuperä, toimiala tai joku muu
välitön elämänsuhde liittää läheisesti tähän ruotsinkieliseen
asutukseen, siellä on se pelkästään ilahuttava ilmiö. Sellaisille
tämä liityntä on välitön sydämen teko, ei nokkelasti harkittu
poliittinen laskelma ja sellaisille se myöskin muodostuu eläväksi,
rakastavaksi työksi, ei kuolleeksi ohjelmapykälän kirjaimeen
vannomiseksi. Tällaiset henkilöt tulevatkin tämän rakkautensa
tietä todelliseen elämänkosketukseen kansan kanssa, ja saavat he
tästä välittömästä, ravitsevasta kosketuksesta henkeensä sitä,
mitä ruotsinkieliseltä sivistyneistöltämme yleensä puuttuu:
yksinkertaisen, koruttoman ja luonnollisen elämäntajun. Nämä
kansallisesti virittyneet ja värittyneet henkilöt ovatkin yleensä
ruotsinkielisen sivistyneistömme luonnollisimpia ja positiivisimpia
yksilöitä, eikä heiltä voi evätä oikeutettua myötätuntoa
sekään huomio, että paikkakunnalleen ja kielellinen erikoisrakkaus
usein tuntuu hämmentävän heiltä kyvyn tajuta yhteiskunnallisen
kokonaisuutemme elintarpeita ja -vaatimuksia.[2]
Vilpittömässä ja yhteiskunnallisesti oikeutetussa muodossa onkin
tämä maamme ruotsinkieliseen asutukseen kääntynyt harrastus vain
kotiseututunnetta ja kotiseutuharrastusta vailla historiallisen,
sivistyksellisen ja ennen kaikkea yhteiskunnallisen kokonaisuuden
taustaa. Ruotsalainen asutus maassamme ei muodosta itsenäistä
yhteiskunnallista kokonaisuutta, sen muodostavat alueellisesti,
historiallisesti ja sivistyksellisesti toisistaan irtonaiset
paikkakunnat, joiden yhteiskunnallinen kokonaisuus on Suomessa, ei
toisissaan. Ne eivät voi rakentua toistensa varaan muodostaakseen
eheämpää ja täyteläämpää kokonaisuutta kuin ne kukin jo
itsessään ovat: ne ovat oksia, jotka yhteiskunta-elimistön osina
jokainen erikseen liittyvät välittömästi yhteisrunkoon, Suomeen,
sitä ennen liittymättä toisiinsa. Senpävuoksi ei niiden kesken voi
yhteisen yhteiskunnallisen työskentelyn varassa kehittyä ja vakiutua
luonnollinen välitön yhteishenki, vaan on semmoinen viritettävä
keinotekoisesti: juhlien, puheiden ja aatteellisen kiihoitustyön
alati uudistettavalla ja tosiasiain tielle sattuessa alati turhaan
suoritetulla lietsomisella.
Sitäpaitsi on tämmöinen, olosuhteiden pakosta vain
paikkakunnallinen kotiseutuharrastelu ruotsinkielisen
sivistyneistömme runsaalle ja hallitsevalle enemmistölle aivan
vieras ja keinotekoinen aatesuunta. Lukuunottamatta näitä
esittämiäni lämminsydämisiä, mutta henkisesti rajoitettuja
kotiseudunystäviä--semmoisia ovat pelkät kotiseutuharrastelijat
kuten muutkin vannoutuneet erikoisaatteilijat aina--on tämä niin
sanoakseni etnografis-romanttinen kansallinen heräämys ja kokoomus
enimmille ruotsinkielisen yläluokkamme jäsenille vain joko kevyt ja
ohimenevä, ailahtelevien joukkomielialojen aiheuttama muotioikku tai
keinotekoista poliittista laskelmaa, enemmän teoreettisen
järkeilemisen perustuksella hyödylliseksi ja tarpeelliseksi
pääteltyä toimintamenetelmää kuin välitöntä ja elettyä
yhteis- ja kokonaisuustuntoa. Koko yritys loihtia itsenäistä
kansallista yhteiskuntatuntoa ruotsinkielisen virka- ja
liikemiesluokkamme sekä ruotsalaisen rannikkoasutuksen välillä on
vain joko eräiden lämminsydämisten, tosiasioita tajuamattomien
haaveksijoiden tai joidenkin oveluuttaan rikkiviisaiden, tosiasioita
tahallisesti vääristävien poliittisten laskijoiden
kestämätöntä, keinotekoista kudelmaa.
Ruotsinkielisellä sivistyneistöllämme kokonaisuudessaan ei ole
mitään olennaista, elimellistä yhteyttä erikoisesti ruotsalaisen
rannikkoasutuksen kanssa: ei ole alkuperän eikä elämäntyön
yhteyttä, ei ole historiallisen yhteis- ja sivistysperinnön eikä
yhteiskunnallisen rakennustyön yhteyttä. Ruotsinkielinen
sivistyneistömme on--kielestään huolimatta--suomalaisen
kokonaisuuden historiallisen kehityksen tulos ja elin, suomalaisen
kokonaisuuden, johon ruotsalaisen rannikkoasutuksen sekä osuus että
vaikutus on vain pieni murto-osa, ja tämän saman suomalaisen
kokonaisuuden sekä keskuudessa että kehkenemiseksi on sen
suoritettava ja suorittaa se tahtomattaankin elämäntyönsä. Vai
mitä yhteyttä on jollakin kuopiolaisella, viipurilaisella, vaikkapa
helsinkiläisellä ja turkulaisella--useinkin suomalaiselta
sydänmaalta polveutuvalla--vanhalla virkamies- tai liikemiessuvulla
erikoisesti ruotsalaisen rannikkoasutuksen kanssa? Korkeintaan ovat he
rakentaneet kesähuvilansa jonnekin saaristosalmen kalteelle ja
huvipurtensa kannelta saaneet jonkin näkemyksen meren nuoleksimista
rantakallioista ja ulkokivistä--»kobbar och skär» onkin
viimeaikaisen ruotsalaisen heräämyksen tunnusmerkillisimpiä isku- ja
mielisanoja--mutta mitään elimellisempää liittymistä
ruotsalaiseen rannikkokansaan ei tällainen lomapäivien joutilaisuus
luo.
* * * * *
Suomalaisen kokonaisuuden tarpeiden mukaisesti on kaikkien
keskusvirastojen, keskeisten sivistyslaitosten, yhteiskunnallisen ja
lainsäädännöllisen kehitystyöskentelyn sovitettava työnsä ja
toimintansa, jotta ne täyttäisivät tehtävänsä. Suomalaisen
kansan keskuudessa, suomalaisissa viroissa suorittavat enimmät
virkamiehet elämäntehtävänsä. Ruotsinkielisellä
tiedemiehellä--mikäli hänen työllänsä on kansallista pohjaa ja
yhteiskunnallista taustaa--on tämä pohja ja tausta suomalainen;
ruotsinkielisellä estetiikolla--mikäli hänellä elävän elämän
tajua on-- --tämä taju virrannut häneen kosketuksesta on miten
etäisestä ja itsetiedottomasta hyvänsä-- suomalaiseen elämään;
ruotsinkielinen politiikko--mikäli hänellä on yhteiskunnallista
laajakatseisuutta, yhteiskunnallisen kehityksen tervettä, kypsää
näkemystä--on varttunut tähän laajakatseisuuteen, tähän
näkemykseen suomalaisen yhteiskunnan kasvattamana, suomalaisen
yhteiskunnan sekä saavutuksien että vajanaisuuksien opastamana ja
kannustamana. Suomalainen kansa ja suomalaiset olosuhteet ovat se
pohja, johon jokaisen suurisuuntaisemman teollisuusyrityksen on
tutustuttava ja perustauduttava, jotta tuloslaskelmat voivat rakentua
tosiasiallisten olosuhteitten perustalle ja jotta yrityksillä olisi
riittävä toiminta-ala laajetakseen ja vaurastuakseen. Suomalainen
ahertava työ, Suomen kansan tuhansia tiehykkeitä myöten keräämä
ja luoma aineellinen vauraus muodostaa sen varallisuuden pohjaveden,
jonka hetteille ruotsinkielisen liikemiehenkin on tunteutuminen
loihtiakseen itselleen ne omaisuudet, joiden varassa etupäässä
ruotsinkielinen sivistyneistömme on pysynyt ja pysyy
valta-asemassaan; niistä lähteistä ovat etupäässä heruneet nekin
pääomat, jotka lahjoituksina virtailevat »ruotsalaiseen
kultuurirahastoon»--tuohon Kiinan-muuriin, jonka tehtävä on
ikuisiksi ajoiksi edes keinotekoisesti ylläpitää Suomen
sivistyneistön nykyistä kielellistä kahtiajakoa ja vakiinnuttaa
ruotsinkielisen sivistyneistömme täydellinen ja lopullinen
eristäytyminen Suomen kansasta.
Mitä hyvänsä työtä tässä maassa yleensä tehdäänkin,
henkistä tai aineellista, tapahtuu tämä työ suomalaisessa
aineksessa, suoritetaan se suomalaisessa ympäristössä ja näkyvät
sen jäljet ja hedelmät suomalaisessa yhteishengessä. Tahtoen tai
tahtomattaan on ruotsinkielinen sivistyneistömme määräävältä
enemmistöltään asemansa ja työalojensa vuoksi suomalaisen
yhteiskunnan osa ja elin, ja minkä se työtä tekee, sen se tekee
suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisen yhteishengen
palveluksessa, minkä sillä elämän kosketusta ja kokemusta on, sen
se on saavuttanut ja siihen se on kasvanut suomalaisessa
yhteiselämässä, ja minkä se on valmis ja terävä hengen teon ase,
sen se on taottu, karaistu ja hiottu suomalaisessa ja suomalaisella
elämän kamppauksella. Suomalaiseen yhteiskuntaan sitoo sitä ainoa
kestävä yhteiskunnallisen elämän side: suoritettu ja suoritettava
yhteinen työ. Erikoisesti ja rajoitetusti ruotsinkieliseen
rannikkoasutukseen ei sillä ole mitään elävää työn liitettä,
ja jos se yhteiskunnallisesti ja kansallisesti todella rajoittuisi
ainoastaan tähän asutukseen, typistäisi se samalla ehdoin tahdoin
koko henkisen ja aineellisen toimialansa: virkamiehiltä katoaisivat
virat, politiikoilta yhteiskunnallinen rakennustehtävä,
tiedemiehiltä ja luovalta taiteelta yhteiskunnallisen kokonaisuuden
ravitseva, elinaineksia henkivä ilmakehä, liike- ja
käytännön-miehiltä koko toiminta-ala. Yleensä merkitsisi se
kireään johdonmukaisuuteen vietynä nykyisen ruotsinkielisen
sivistyneistömme kieltäytymistä koko sen tähänastisesta
elämänasemasta ja elämäntehtävästä. Sitäpaitsi on ruotsalainen
kansa-asutus maassamme ehdottomasti liika niukka ja heikko mitenkään
edellyttääkseen, kannattaakseen ja antaakseen olemassa-olon oikeuden
niin runsaalle ja vaikutusvaltaiselle yläluokalle kuin nykyinen
ruotsiapuhuva sivistyneistömme on. Jos siis tämä yläluokka pyrkii
perustamaan olemassa-olon oikeutensa ja vaikutusvaltansa tässä
maassa tähän kansa-asutukseen, on sen siinä tapauksessa kaiken
järjen ja kohtuuden nimessä vapaaehtoisesti supistettava asemansa
varsin vaatimattomaksi Suomen kansan yhteiselämässä.
Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö _on_ suomalaista ja suomalaisena
se on pysyväkin, ellei kansallissiveellisistä velvoitussyistä, niin
jo pelkästään yksilöllis-itsekkäistä etusyistäkin. Ennemmin tai
myöhemmin on tälle luokalle selkenevä, mihin uskomattomaan sekä
elämäntehtävän että elämänaseman itsekieltoon se on ollut
suistumassa katkoessaan elinjuuriaan siihen kansaan ja yhteiskuntaan,
jonka varassa ainoastaan se kuitenkin on, mitä se on. Tältä
luonnolliselta maaperältään se ei voi irroitella elinjuuriaan
samalla itse jäytämättä ja kalvamatta elämän pohjaa itsensä
alta.
Oman erikoisen selvittelynsä kaipaa »ruotsalainen maa», joka viime
aikoina on virittänyt niin paljon kiihkoilua ja niin monta
silmitöntä ajojahtia nimiltämainittuja yksityishenkilöitä
vastaan. Kukapa ei tunnustaisi oikeaksi sitä tunnetta, joka on
tämän ärtymyksen pohjana. On katkerata elää olojen
murroskaudessa, jolloin vanha totuttu elämänympäristö särkyy
liitteistään ja vaihtuu uudeksi. Mutta on huomattava, että tämä
murroskausi ei ole mikään paikallisesti ruotsalaiseen
rannikkoasutukseen rajoittuva yhteiskunnallinen ilmiö. Myöskin
suomenkielisissä rannikkoseuduissa on käymässä aivan sama
murrosvaihe: alkuperäinen pohja-asutus on kummassakin huuhtoutumassa
uudeksi.
Yleensä tapahtuu maassamme väestövirtailua sisämaasta rannikkoa
kohden. Varttuneempi nuoripolvi joutuu rantaseuduilla melkein
kauttaaltaan siirtolaisuuden tai meriliikkeen lumoihin, ja heidän
tilalleen imeytyy välttämätön työvoima sisempää maasta. Niinpä
on palkkatyöväki tällaisilla seuduilla aivan säännöllisesti
muualta siirtyneitä tulokkaita, ja mikäli maatkin siirtyvät uusiin
käsiin, ovat ostajat niinikään tavallisesti syvempää sisämaasta
tulleita.
Tällainen uusi, liikkeelle joutunut, totutusta ympäristöstään
irtautunut aines on säännöllisesti jotenkin
häikäilemättömämpää, siveellisesti karkeampaa ja
välinpitämättömämpää kuin omassa ympäristössään pysynyt
alkuperäinen asutus. Sitä eivät sido mitkään traditsionit,
tottumukset ja perinnäiskunnioitus entiseen, paikkakunnaaseen
olotilaan; sillä ei ole mitään inhimillistävää ja hillitsevää
tunneliitekohtaa uuteen ympäristöönsä. Maanomistajina ovat heidän
joukossaan näkyisimpänä vaikkei suinkaan yksinomaisena tyyppinä
häikäilemättömät keinottelijat, jotka tulokkaan
välinpitämättömyydellä ja kylmäverisyydellä muuttavat haltuunsa
saamat maa-alueet suorinta tietä rahaksi: raiskaavat metsät ja
silpovat maat, ja tuovat kintereillään vieraan palstanostaja-lauman;
työmiehinä taas on näiden tulokkaiden joukossa kelvollisen
työväen ohella paljon löysää väkeä: kulkurielämän kasvattamaa
kuritonta, siteetöntä, välinpitämätöntä ainesta.
Kaikkiallakin katsoo siis lämmin kotiseudun jäsen tapojen, olojen ja
elämänsävynystävä mielihaikeudella entisen olotilan murtumista,
silminnähtävää turmeltumista ja raaistumista. Ruotsinkielisellä
asuntoseudulla tietysti tehostaa tätä katkeroitumista se
lisä-ärsytin, että tulokkaat, jotka aiheuttavat tämän muutoksen,
sattuvat lisäksi olemaan vieraskielisiä, ja että erikielisyyden
vastakohta siis vielä joutuu kärjistämään eroa tulokkaiden ja
alkuperäisen, vakinaisen asutuksen välillä.
Kysymys ei siis ole kansallinen, vaan yhteiskunnallis-taloudellinen,
eikä se ole autettavissa kansallisvihaa virittävin kiihoituskeinoin,
vaan perinjuurisella yhteiskunnallisella muokkaustyöllä. Niinkauan
kuin ruotsinkielinen pohja-asutus on siirtolaisuuden--Amerikkaan tai
kaupunkeihin ja tehdasalueille siirtymisen--lumoissa, niin kauan
korvaa »ruotsalainen maa» siten siltä menetyksiin menevät
työnsuorittajat ainoalla mahdollisella, tarjolla olevalla
työvoimalla, suomenkielisellä. Ja niin kauan kuin ruotsinkielinen
herrassäätyinen tai talonpoikainen maanomistajaluokka ei ole
elämäntottumuksissaan ja työtavoissaan sovittautunut nykyisten
maahintojen ja työpalkkojen aiheuttamaan ja pakoittamaan
häikäilemättömästi voimaperäiseen ja yksinomaan korkeinta
taloudellista tuottavaisuutta katsovaan maanviljelykseen, niin kauan
on ruotsalaisten ostajain työlästä kilpailla maatilahintojen
korkeudessa suomenkielisten ostajain kanssa ja niin kauan on vaikeata
keinotekoisesti estää maatilojen siirtymistä niihin käsiin, jotka
niistä voivat puristaa enimmät rahat tai muuttaa ne taloudellisesti
tuottoisimmiksi. Ken kiihoistustyön ja siveellisen painon pakottamana
sittenkin alistuu myymään maansa ruotsinkieliselle ostajalle, vaikka
hän vapaassa kaupassa olisi suomenkieliseltä ostajalta saanut siitä
tuntuvastikin enemmän, häntä jää tämä hänen taloudellinen
tappionsa kaivelemaan mieskohtaisesti kärsittynä vääryytenä, ja
ovat tällaiset yleisen mielipiteen terrorismilla saavutetut
»ruotsalaiskansalliset» voitot myöhemmin osoittautuvat
Pyrrhusvoitoiksi. Sitäpaitsi tekee juuri se yleisöpiiri, joka
kiihkoisimmasti kuohuilee jokaista »ruotsalaisen maan kavallusta»
vastaan itse itsensä syypääksi aivan samaiseen
»maankavallukseen». Jokainen vakuutetusti ruotsalainen
kaupunkilainen talonomistaja, liikemies, tehtaanisäntä,
perheenemäntä, joka kahdesta valittavissaan olevasta työnhakijasta
valitsee palvelukseensa ennen suomenkielistä myötäpyrkijää
ruotsinkielisen talonmiehen, vahtimestarin, raitiotiekonduktöörin,
kauppa-apulaisen, päällysmiehen, palvelijattaren, riistää tällä
vaalillaan yhdet terveet käsivarsiparit ruotsalaisen auran kurjelta
ja lähettää niiden sijalle »ruotsalaiselle pellolle»
»suomalaisen myyrän»--kukaties juuri saman miehen, jonka hän
hylkäsi, ja toimii siis tällä teollaan aktiivisena
ruotsalaisseutujen suomalaistuttajana.
Ken ruotsalaisen talonpoikaisen maalaisasutuksen vaarumattomuutta
harrastaa, hän älköön tuhlatko sanaakaan suomalaisia tulokkaita
vastaan: _niiden_ vika ei ole, että he tavoittavat leivän sieltä,
mistä saavat.--Juurrutettakoon sensijaan rannikkoseudun
kansanluonteesta pois tämän rannikkoväestön luontainen taipumus
keveämpään, niin sanoakseni merkantiiliseen työskentelyyn.
Muunnettakoon siinä nykyään vallitseva pyrkimys paeta karkeasta,
raskaasta ruumiillisesta maatyöstä kevyempiin, herrasmaisempiin
elämänehtoihin, muunnettakoon se maahengen elähyttämäksi
kotiturpeen ja kotukonnun rakkaudeksi. Kohdistakoot ruotsalaisen
kotiseudun ja »ruotsalaisen maan» esitaistelijat toimintansa siihen,
että ruotsalainen työntekijä pysyy auransa kurjessa, että
ruotsinkielinen maamies, joka nykyään ammattitaidossaan ja
ammattiharrastuksessaan ehdottomasti on takapajulla suomenkielisen
ammattiveljensä rinnalla, että hän pystyy muokkaamaan maansa sillä
taidolla, tarmolla ja voimaperäisyydellä, jota uudet, muuttuneet
taloudelliset olosuhteet vaativat, niin silloin ei suomenkielisellä
työnhakijalla ole asiaa ruotsinkieliselle asuma-alueelle, eikä
ruotsalaisen talonpojan kannata myydä hänen omissa käsissään
hyötyisää maata vieraalle, olkoon tämä vieras suomenkielinen tai
herrassäätyinen ruotsinkielinen--yhtä turmiollisia tulokkaita
kumpikin ruotsalaisen talonpoikaisasutuksen yhtenäisyydelle. Jos he
tämän voivat vaikuttaa, silloin on ruotsinkielinen kansa-asutus
maassamme vaarumaton, eikä mikään suomalaiskansallinen hyökylaine
johdu suuntautumaankaan heidän asuma-alueelleen: sillä ei silloin
ole siellä mitään tilaa ja tehtävää.
Mutta tätä taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä
aiheutunutta kehitysilmiötä älköön yritettäkö muuttaa toiseksi
tuloksettomalla ja turmiollisella yltiökansallisella
kiihoitustyöllä. Miten katkeraksi, ärtyneeksi ja rotuylpeyden
samentamaksi »itäruotsalaiset» nuoret kaupunkilaisherramme
voivatkin kiihoittaa ruotsalaisen talonpoikaisväestön mielialan
suomalaisia tulokkaita vastaan, se kiihoitustyö on vain mielten
myrkyttämistä, eikä se voi muuttaa hiventäkään niissä
taloudellisissa oloissa, jotka ovat pakoittaneet esiin nykyisen
olotilan. Vasta kun kiihkoilematon, rakentava yhteiskunnallinen työ
ennättää poistaa syyt, joista nykyiset ilmiöt johtuvat,
häviävät seuraukset itsestäänkin.
Niissä olosuhteissa, jotka ruotsalaisella rannikko-asutuksella
vallitsevat, on taistelevan kansallisvihan ja kansallisen
vieroksumisen lietsominen erikielisten kansalaisryhmien välille
lyhytnäköistä ja edesvastuutonta työtä. Se on kuin
mätäsiemenien kylvämistä avoimeen haavaan. Se virittää
ruotsinkielisessä asutuksessa kansallisvihan helposti sytytettävät
tunteet suomenkielisiä tulokkaita vastaan, mutta ei vapauta tätä
asutusta taloudellisesti tarvitsemasta näiden tulokkaiden apua. Se
ärsyttää toisistaan riippuvaisten kansalaisten keskinäisen
suhtautumisen ruttoisan katkeraksi ja aiheuttaa siten kansallisessa
yhteiselämässämme pysyväisen ja aivan tuloksettoman ärtymis- ja
kiihtymistilan: alati märkivän vihan lähteen.
--Pohjaltaan ei ole mitään vastakohtaisuuden ja vieroksumisen
tunnetta suomalaisen ja ruotsalaisen kansa-asutuksen välillä. Olen
itse kasvanut ja saanut ratkaisevat elämänvaikutukseni aivan
kielialueiden yhtymäkohdalla ja tiedän senvuoksi juurilta käsin,
että erikielisten kansa-asutustemme välillä ei ole minkäänlaista
vierovaa tai vihamielistä suhdetta toisiinsa. Erikieliset
väestöryhmät elelevät näissä vaatimattomasti vauraissa
pikkupitäjissä--tarkoitan Turun pohjoista saaristoa--luonnollisessa
ja välittömässä naapuruus- ja useasti sukulaisuussuhteissakin
toistensa kanssa. Kummallakaan taholla ei satu olemaan
herras-säätyistä tilanomistaja- tai virkamiesluokkaa, joka
eriävine elämäntapoineen ja vieraine käsityksineen olisi
hämmentämässä tätä tervettä ja tasa-arvoista suhtautumista eri
kielisten välillä. Mitään kansallisuuskysymystä, joka kohdistuisi
näiden erikielisten asukasryhmien keskinäisiin suhteisiin, ei
siellä ole ollut, ell'ei aivan viime vuosien seminaristi- ja
kansanopistolais-sivistys ja puoluekiihoitus semmoista ole
keinotekoisesti viritellyt.
Sen kyllä tajuan, että kansallisvihan voi minne hyvänsä istuttaa.
On ylen helppoa kiihoittaa ihmiset toisiaan vastaan ja toisiaan
väheksymään. Ihmisessä elää luonnollinen taipumus
laumoittumiseen ja samalla hän on ylen altis yliolkaisesti
halpelemaan sitä, joka sattuu kuulumaan vieraaseen laumaan.
Räätäli halveksuu vilpittömästi suutaria ja suutari yhtä
vilpittömästi räätäliä; uskollinen pitäjäpatriootti ilkkuu
naapuripitäjäläisten erikoisuuksia siinä, missä näiden kieli ja
tavat hieman sattuvat poikkeamaan hänen oman pitäjänsä
mallikielestä ja mallitavoista.--Niinpä uskonkin, että on varsin
helppoa virittää ja lietsoa hereille vihan, vieroksumisen ja
halpelun laumatunteet niin silmiinpistävän erilaisuuden kuin
erikielisyyden perustuksella. Missä siis toisista olosuhteista
lähteneet ja omien kieroutuneiden ennakkoluulojensa näkökulmasta
asioita arvioitsevat, lyhytajatuksiset kiihoittajat ryhtyvät
keinotekoisesti ja johdonmukaisesti kylvämään tällaisia vierauden
ja vihan siemeniä niille niin alttiisiin ihmismieliin, siellä uskon,
että tämä kylvö voi kantaa sadon, jopa yltäkylläisen
sadon.--Mutta kenen aittaa tällainen ohdake-sato on rikastuttava,
sitä en käsitä!
* * * * *
Ruotsinkielisen sivistyneistömme on tehtävä vaalinsa! Heidän on
joko käsitettävä itsensä suomalaisiksi: Suomen kansan
historiallisena kehityskautenaan itselleen luomaksi sivistyneistöksi,
sen sivistystyön tulokseksi, kannattajaksi ja tekijäksi; tai on
heidän käsitettävä itsensä ruotsalaisiksi: ruotsalaisen
rannikkoasutuksemme edustajiksi ja hoivaajiksi yhteiskunnassamme.
Jos he ratkaisevat suhtautumisensa oman historiallisen
yhteenkuuluvaisuutensa ja luonnollisen asemansa mukaan ja
käsittävät itsensä suomalaisiksi, on heidän täytettävä
myöskin suomalaisen velvollisuudet: on välittömässä, rakastavassa
työssä elettävä tämän suomalaisen yhteiskunnan elämää,
vaistottava sen tarpeet ja pyrkimykset ja pyhittäydyttävä niiden
toteuttajaksi, myötätunnon välittömyydellä eläydyttävä Suomen
kansan elämyksiin, omistettava henkensä hienous, tahtonsa terä,
sydämensä rakkaus tämän kansan elämänpyrkimysten kehittämiseksi
ja toteuttamiseksi.
Ihminen ei rakasta kansaansa siksi, että tämä kansa olisi jossain
suhteessa erinomainen, erinomaisempi kuin muut kansat, vaan siksi,
että se on hänen kansansa, siksi että hän itse elämässään
toteutuu siinä kansassa, siksi että hänenkin olemisensa on tätä
kansaa. Jokaisen kansan kohdalla on hyve yhtä korkealla, häpeä
yhtä matalalla. Jokaisessa kansassa on kuntoa niin paljon, että se
ansaitsee kunnioituksen ja heikkouksia niin paljon, ettei sillä ole
aihetta mihinkään itsejumaloimiseen; jokaisessa kansassa on
puuttuvaisuutta niin paljon, että se kaipaa jokaisen kansalaisensa
täyden työnteon rakkauden. Jokaisella kansalla ovat omat erikoiset
hyveensä ja vahvat puolensa, ylpeilynsä ja itsetuntonsa aiheet,
jotka ovat kehittyneet juuri sen elämisen ehdoissa ja sen
elintaistelun tuloksina ja jotka siitä syystä saattavat
läheltäkatsojasta tuntua verrattomilta. Jokaisella kansalla on
sitäpaitsi liiaksi ihailtavaa itsessään, ennättääkseen siinä
ohella kiinnittää erikoisempaa huomiota toisten kansojen
mahdollisiin ansioihin--ja saa kansallinen itseihailu kuten muukin
itserakkauden itsesuitsuttelu senvuoksi kaikkialla jäädä
yksinomaisesti asianomisten omaksi huoleksi.
Mikäli kansallinen olemus ja laatu joitakin arvioivia, eetillisiä
atribuutteja ansaitsevat, eivät nämä ole elävälle ja
työtätekevälle kansan jäsenelle mitään peilailevan ylpeilyn,
vaan yhä jännittyvämmän työnponnistuksen aiheita; ne eivät
oikeuta pysähtyvään itseihailuun, vaan velvoittavat ne yhä
syvempään itsekeräymiseen ja voimien kokoomiseen.--Isänmaan
rakkaus ei ole sanoilla palvomista ja ylistelemistä eikä myöskään
oman mieskohtaisen turhamaisuuden mairittelemista ja tympäisevää
ihastelemista oman kansan ja oman rodun kuvitelluissa
erinomaisuuksissa, vaan on se työntekoa omassa yhteiskunnassa ja
välitöntä yhteenkuuluvaisuutta omaan kansaan.
Ja sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on taas jokainen
kansalainen velkaa kansalleen. Sellaisen työnteon ja
yhteenkuuluvaisuuden on jokainen ruotsinkielisen sivistyneistömme
jäsenkin velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle, mikäli hän tämän
yhteiskunnan jäseneksi itsensä tunnustaa ja mikäli hän sellaisena
toimii ja toimia tahtoo.
--Jos taas ruotsalaisemme valitsevat ruotsalaisuuden, keinotekoisesti
typistävät asemansa vain ruotsalaiseen rannikkoasutukseen
pohjautuvaksi ja kohdistuvaksi, niin on tämäkin valinta tehtävä
kaikkine seurauksineen. Vapaaehtoisesti ja välittömästi on heidän
silloin itse typistettävä tehtäviensä kehä tässä maassa. Suomen
kansaa vieroville ja suomalaisista pyrinnöistä sulkeutuville
ihmisille ei suomalainen yhteiskunta voi uskoa ainoatakaan
elimellisesti tärkeätä tehtävää yhteiskunnallisessa
kehitystyössään. Suomen yliopiston opettajana, suomalaisen tieteen
julistajana, suomalaisen nuorison ohjaajana tiedon lähteille ei voi
hedelmöittävästi toimia henkilö, jolta on sammunut kaikki elävä
myötätunto ja harrastus suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, joka
vieroksuu ja kylmii sitä nuorisoa, minkä tiedon tarvetta hänen
olisi holhottava, joka kuvitellun rotu- ja kansallisuus-eron
eristämänä elää ulkopuolella sekä sitä yhteiskuntaa että sitä
nuorisoa, joita ohjaamaan ja herättämään hänen asemansa hänet
velvoittaa. Samaten ei suomalaisen yhteiskunnan palveluksessa voi
hedelmällisesti työskennellä henkilö, joka on sulkeutunut
vieraaksi tämän yhteiskunnan sisäisille tarpeille ja toivomuksille,
jonka mielikuvitusta ei hedelmöitä ja työtarmoa kannusta näiden
tarpeiden ja pyrkimysten myötäelävä tajuaminen.
Sille yhteiskunnalle, jonka palveluksessa tällainen elämän
ympäristöstään erillistynyt ihminen on, on hän
yhteiskunnallisesti kuollut ja hyödytön elin. Hän ei läiky tämän
yhteiskunnan elintahtoa ja -tarpeita, hänen elämänsä ei ole
tämän yhteiskunnan elämäntahdon ja -tarpeen paloa, eikä tämän
yhteiskunnan muodollinen, toiminnallinen ja älyllinen kehittymisen,
järjestäytymisen ja selkeytymisen tarve toteudu hänen
yksilöllisessä elämäntyössään. Mitä tärkeämmällä,
elimellisesti tähdellisemmällä sijalla hän tässä yhteiskunnassa
on, sitä enemmän on jo hänen pelkkä olemassaolonsa tämän
yhteiskunnan elintarpeiden ja elinedellytysten tiellä, sen elintehon
tukahuttajana. Elävän elimen sijasta muodostaa hän kuolleen sulun
elävien, esiintulvivien elämäntarpeiden edessä ja ne hersyvät,
kertyvät voimat, joiden toteuttajana hän vasta olisi toteuttanut
omankin elämänsä, ne paisuvat ja patoutuvat luonnonvoimaisella
välttämättömyydellä hänen suistamisekseen, huuhtoakseen hänet,
tämän hengettömän esteen tieltään. Ken irroittaa itsensä
kansallisesta yhteiselämästä, hän tuomitsee itsensä sekä
itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän
kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään
että yhteiskunnan työelimenä.--Ja terveydestään huolehtiva
yhteiskunta hautaa aina kuolleensa.
Jos siis ruotsalaisemme valitsevat kansallisen eristäytymisen Suomen
kansasta, on heidän tehtävä vaalinsa miehisellä selkeydellä ja
tinkimättä alistuttava kaikkiin vaalinsa seuraamuksiin. Heidän on
silloin vapaaehtoisesti myöskin jätettävä Suomen kansan
keskuselimet sellaisten työntekijäin käsiin, jotka niissä
työskentelevät suomalaisina, ja itse rajoituttava vain ruotsalaisen
rannikkoasutuksemme erikoisharrastajiksi ja paikallisiksi
virkailijoiksi.
Ruotsinkielisen yläluokkamme suhtautumisessa
kansallisuuskysymykseemme onkin ärsyttävintä se käsitteiden
hämmennys, jolla he tahtovat kummastakin menettelytavasta omaksua
vain sen tuottamat edut ja heidän itsekkyyttään hyvittävät
puolet. He tahtovat säilyttää kaiken mahdollisen vaikutusvallan
suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kieltäytyvät samalla kaikesta
yhteiselämästä tämän suomalaisen yhteiskunnan kanssa. He tahtovat
vapautua kaikista kansallisista velvollisuuksista, mutta nauttia
kaikkia kansalaisen etuja ja oikeuksia. He tahtovat vapaasti halveksia
Suomen kansaa, mutta yhtä vapaasti elää sen kustannuksella. Kuin
hemmotellut lapset oikuttelevat he eristäytymisharrastuksissaan:
pohtivat vakavissaan, miten peseytyä suomalais-nimityksen tahrasta,
keräilevät huomiinsa rahastoja, järjestelevät puhtaita
yhdistyksiään, rakentelevat esteitä eteenpäin pyrkiville
suomalaisille tiede- ja virkamiehille, varaavat toimet ja paikat
omilleen, pauhaavat tiluskauppojen yhteydessä »ruotsalaisesta
maastaan», pitävät sitä ruotsalaista, joka myy maatilansa
suomalaiselle--_suomalaiselle_ Suomessa!--suorastaan maankavaltajana,
kansalaiskunniansa menettäneenä, mutta nostavat korvia särkevän
hätähuudon, jos suomalaiset tahollaan joutuvat pakoitetuiksi
vetämään käytännölliset johtopäätökset tästä puuhailusta.
Ken välttämättä tahtoo katkaista yhteistunnon ja
elämänvelvoituksen siteet itsensä ja Suomen kansan väliltä, hän
olkoon miehen tavoin myöskin varattu siihen, että elinehdot samalla
myöskin sulkeutuvat häneltä tässä maassa! Ellei joku tahdo olla
suomalainen, niin ei häntä voi siksi pakoittaa, mutta jättäköön
sellainen henkilö silloin myöskin Suomen yliopiston, suomalaisen
viran, Suomen kansan varallisuudesta hyötyvän liiketoiminnan, sillä
hänen käsissään ne tehtävät ovat vieraissa, kuolleissa
käsissä, hänen sydämellään ne ovat vieraalla, kylmällä
sydämellä, joka ei voi tajuta, tunnustaa ja kehittää sitä
työtä, jonka suorittajaksi hän on joutunut. Ken häpeää
nimitystä suomalainen, »finne», hän hävetköön myöskin olla
suomalainen virkamies! Kenen »kunnian»-tunto on niin herkkä, ettei
hän mielentasaisuudella jaksa sietää sitä ajatusta, että
suomalainen talonpoika kerta on tallaava hänen jalorotuisen koiransa
tomua, hänen kunniantuntonsa herkistyköön vielä niinkin pitkälle,
ettei hän käy kuoppaamaan koiriaan suomalaiseen maakamaraan! Ken
pitää suomalaisuutta häpeänään, hän tekee itselleen ja maalle
palveluksen, jos hän ikuisiksi ajoiksi pudistaa jaloistaan sen maan
tomut, jonka kansalaisena hän aina on altis sille
väärinkäsitykselle, että hän on suomalainen. Miehen kunto ja
kunnia vaatii, ettei elä sen kustannuksella, jota halveksii!
* * * * *
Itse ruotsalaisuudellekin olisi ruotsinkielisen sivistyneistömme
lämmin ja myötämielinen yhteys suomalaiskansallisen sivistyksen
kanssa, välitön eläminen ja vaikuttaminen sen piirissä suuri
voitto.
Mitä jyrkemmästi ruotsinkielisemme vetävät rajaviivat itsensä ja
kansallisen elämämme välille, mitä vierovampaan eristäytymiseen
he etäytyvät, mitä kylmemmäksi ja ynseämmäksi he ennättävät
suggeroida mielialansa suomalaista yhteiselämää kohtaan, sitä
heikommaksi tulee heidän vaikutuksensa suomalaiseen sivistykseen,
sitä sulkeutuvammin varjelee suomalainen yhteiselämä itseänsä
heiltä ja sitä etäisemmäksi ja vierotummaksi tulee kaikkikin
ruotsalaisuus suomalaiselle sivistyselämälle.
Viime aikoina yhä itsetietoisemmin päätänsä kohottava, uhitteleva
ja pokkuroiva ruotsalainen kiihkonationalismi tekee tässä maassa
mahdollisimman huonon palveluksen itse ruotsalaisuudelle! Ja ken
meidän maassa todellisesti rakastaa ruotsalaisuutta, skandinaavista
sivistystä, ken soisi Suomen suomenkielisenkin sivistyksen säilyvän
läheisimmässä, myötämielisessä ja hedelmällisessä
vuorovaikutuksessa ja kosketuksessa tämän sivistyksen kanssa, saavan
muun europalaisen sivistyskosketuksen ohella siitäkin herätteitä ja
edelleen kehittelevän itsessään sieltä saatuja vaikutuksia, hänen
on vaikeata tasaisin mielin katsoa ja sietää sitä lyhytnäköistä,
vain omaa sokaistua ja itsekästä turhamaisuutta hyvittävää
kiihkoilua, jolla esimerkiksi nykyinen ruotsinmielinen
ylioppilasnuoriso koppavoi luulotellulla ruotsalaisverisyydellään ja
uhittelevalla, tyhjänpäiväisellä junkkariylimielisyydellään
ärsyttää suomalaisen Suomen mielialoja ei yksin itseään--se nyt
olisikin vähäpätöinen seikka--vaan myöskin kaikkea arvokastakin
ruotsalaisuutta vastaan. Jokainen varomaton, joutava ja aiheeton
ruotsalaisuudella kopeilu ja korskailu--varsinkin jos se sitäpaitsi
esitetään solvaisun sivutarkoituksella suomalaisuutta
vastaan--tunnetaan veriin menevänä loukkauksena suomalaisella
taholla, ja palvelee se vain niiden pyrintöjä ja tarkotuksia, jotka
suomalaisellakin taholla yhtä silmittömässä lyhytmielisyydessä ja
tyhjässä kansalliskiihkoilussa työskentelevät kaikkien
ruotsalaisuuden muistojenkin sammuttamiseksi suomalaisesta
sivistyksestä ja joille Viena, Kalevala ja suomalais-ugrilaisuuden
hämy ovat ainoat ainekset, joille suomalais-suomalaisen
»sivistyksen» olisi perustuttava ja jotka tahtovat noutaa
elämänsanat jo vuosituhannet kumpujen yössä lahonneen Vipusen
suusta.
Ruotsinkielinen sivistyneistömme tekisi siis ruotsalaisuudellekin
satoisimman palveluksen, jos se eristäytymisen sijasta pyrkisi
elävimpään, kiinteimpään ja myötätuntoisimpaan yhteyteen
suomalaisen kansallisen sivistyksen kanssa, jos se
elämäntehtäväkseen käsittäisi Suomen suomenkielisen sivistyksen
elävöittämisen sillä hengellä, jota se itse pitää
elinhenkenään. »Taistelevan ruotsalaisuudenkin» tunnussanana ja
pyrintöpäämääränä pitäisi siis olla suomenkielisenkin
sivistyksen läpitunkeminen ja hedelmöittäminen sillä
sivistyksellä ja hengellä, jonka esitaistelijoiksi nämä
»taistelevat ruotsalaiset» itsensä katsovat tässä maassa.
Mutta jo tällainen pelkän ruotsalaisuuden edustajaksi rajoittuminen
on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme ehdoin tahtoista itsensä ja
elämänmerkityksensä typistämistä. Ruotsinkielinen sivistynyt
luokkamme ei ole mikään ruotsalaisuuden edustaja sivistyksessämme,
vaan Suomen kansan europalaiseen yleissivistykseen kohonnut osa ja sen
tehtävänä on olla, ei ruotsalaisuuden kansalliskiihkoisesti
rajoitettuna vaalijana Suomessa, vaan europalaisten hengenvirtausten
herkimpänä välittäjänä suomalaiseen sivistyselämään. Ja
tämän tärkeän ja elimellisen elämäntehtävänsä voi se
suorittaa vain, mikäli se pysyy elävässä, myötätuntoisessa
elämänyhteydessä suomalaisen sivistyksen ja yhteiselämän kanssa.
Ainoastaan siten voi se saavuttaa vaikutusta suomalaisen sivistyksen
muodostamisessa. Eristäytyessään kadottaa se tämän vaikutuksen ja
menettää samalla kaiken luovan kansallisen ja sivistyksellisen
merkityksen ja siis myöskin olemassaolon oikeuden tässä maassa. Se
muuttuu silloin vain provinsielliksi, emämaahan pälyileväksi
siirtokunnaksi, jolla ei ole mitään elämän ja työnteon yhteyttä
ympäristönsä kanssa ja jonka ainoana elämäntehtävänä on
negatiivinen, hedelmätön ja kiivaileva itsepuolustus,
itsepuolustuksen pokkuroiva asenne semmoisessa asemassa, jossa se itse
koko olemisessaan kuitenkin on kokonaisen kansallisuuden elimellisten
kehitysedellytysten tiellä ja jossa sen koko oleminen ja
valta-asemassa säilyminen on tämän kansan henkistä
tukahduttamista. Tällainen surkastunut elämäntehtävä on arvoton
luokalle, jonka kansan historia ja oma yhteiskunnallinen asema oli
varustanut paljon hedelmällisempään, rikkaampaan ja suurempaan
tehtävään.
Ruotsalaistemme omalta kannalta olisi hartaimmin toivottava, että sen
keskuudessa taaskin tapahtuisi suomalaiskansallinen heräämys, että
sille taaskin voisi koittaa sellaisen selkeän näkemyksen ja
kansallisen itselöytämisen päivä, päivä sellainen, jonka
suuressa sarastuksessa Runeberg, Snellman, Cygnaeus, Topelius,
ruotsinkielisen sivistyksemme jaloimmat henget kerta yhtäläisen
pimennon väistyessä rakkautensa terästämällä ja avartamalla
katseella näkivät Suomen kansan kansallisen ja sivistyksellisen
yhtenäisyyden ja loihtivat koko sukupolvensa luovaan ja rikkaaseen
kansalliseen heräämiseen.
* * * * *