Niin kiinteästi ja välittömästi kuin missään muuallakin, on
Suomessakin sivistyneistö kansan henkisen tason näkyvä muoto.
Suomenkin sivistyneistö on kunakin historiamme hetkenä edustanut
sitä saavutusta, johon Suomen henkinen viljelys kulloinkin on
kypsynyt ja kohonnut. Suomen suomalaisesta kansapohjasta on se
määräävältä, värittävältä, sävyttävältä
enemmistöltään noussut; mikäli siinä on vierastakin verta, on
tämä veri kunakin ajankohtana sulautunut kansallisen sivistyneistön
vallitsevaan suomalaiseen kanta-aineistoon vain rikastuttaen,
monipuolistuttaen, henkisesti ja verellisesti elävöittäen sitä,
mutta sen kansallista laatua ratkaisevasti muuttamatta. Suomenkin
aineellinen ja henkinen ylin kerros on vain Suomen kansan
päiväpuolikerrosta, se kansallinen kerrostuma, johon viljelyksen
elähyttävät säteet ovat sattuneet ja joka sen alla ja kätkössä
elävien ja tykkivien voimien ja mehujen väkevöittämänä on
saavuttamassaan auringonvalossa puhjennut kukkaan ja hedelmänkantoon.
Suomenkin sivistyneistö on kansansa historiallisen kehityksen,
suomalaisen kansallisen viljelyksen sekä tulos että ase; se on sekä
kansansa saavutetun aineellisen ja henkisen viljelyksen näkyvä
ilmestys että myöskin se elin, jonka avulla kansa taistelee itsensä
yhä elävämpään itsetietoon, yhä syvempään, herkempään
viljelykseen.
Tässä, että sivistyneistö välittömästi on sekä kansansa
sivistystyön saavutus että kansansa tulevaisen sivistystyön ase, ei
merkitse mitään se, jos erikoisten historiallisten olosuhteitten
vuoksi tämä sivistyneistö on joutunut kielellisesti irroittautumaan
varsinaisesta kansasta, omasta kansastaan. Silti on tämä
sivistyneistö kaikessaan kansansa vuosisataisen viljelystyön
saavutus ja kannattaja, ja silti lepää tällä sivistyneistöllä
olemisen velkana velvollisuus olla tämän oman kansansa
sivistyselimenä.--Jos Suomessa erikoiset historialliset olosuhteet
ovat vuosisatojen kuluessa kehittäneet yläluokkamme
ruotsinkieliseksi, ei tämä vielä merkitse sitä, että
yläluokkamme silti olisi vaihtunut kansallisuudeltaan toiseksi kuin
mitä se itsessään on: yhä se silti pysyy vereltään pääasiassa
suomalaisena ja--mikä ratkaisee--yhä se silti on Suomen kansan
historiallisen kehityksen tulos. Ruotsinkielisenäkään se ei syki
Ruotsin kansan verta, eikä se viljelys, jonka povelta se on
puhjennut, josta se on imenyt ja edelleen imee mehunsa ja aineksensa,
josta se on saanut sekä olemisensa sisällön että muodon, ole
Ruotsin kansan vuosisataisen työn ponnistuksesta ilmoille puserrettu.
Suomalainen on yläluokkamme vereltään ja--mikäli se edustaa ja
sisältää aineellista ja henkistä viljelystä--on se viljelys
suomalaisen vaivannäön, suomalaisen ponnistuksen elämän kovasta
kamarasta esille taistelemaa. Yläluokallamme on olemisen ja
esiytymisen ehtona ja edellytyksenä kaikki se uuras,
näkymättömissä tapahtunut viljelystyö, jonka Suomen kansan
menneet ja nykyiset sukupolvet ovat vuosisatojen vaiheissa
suorittaneet ja nykyhetkellä suorittavat: se on suomalaisen työn
näkyvä tulos, suomalaisessa veressä, suomalaisessa maaperässä,
suomalaisessa historiassa ovat sen kaikki juuret.
Mikäli alkuperä velvoittaa, mikäli kukaston elinvelvollisuutena,
olemisentehtävänä on kantaa sen elimistön hedelmää, jonka
povella se on puhjennut, jonka juurien, solujen tietä se imee
elämänsä mehun ja jossa yksin sillä on olemisensa, elämänsä ja
kukoistuksensa, sikäli on Suomenkin sivistyneistöllä
olemisenvelvollisuutena--tai paremmin vielä olemisen oikeutena ja
olemisen toteuttamisena--velvollisuus olla kansansa sivistyksen, ei
ainoastaan ilmestys ja tulos, vaan myöskin tekijä.
Suomalaisen kansallisen sivistyksen suurin vamma onkin siinä, että
kielen juopa on joutunut eroittamaan toisistaan varsinaisen kansan ja
sen sivistyneistön, jonka vuosisatainen viljelystyö on tästä
kansasta kamppaillut ja kehittänyt esille. Tämä kielen juopa on
puolella ja toisella aiheuttanut sen harhatunnon kuin olisi tämän
kielieron takana olemassa todellinen kansallinenkin ero, kuin
edustaisi ruotsinkielinen sivistyneistömme vierashenkistä
sivistystä, jonka siteistä suomalaisen kansasielun on vapauduttava
löytääkseen oman todellisen itsensä, ja kuin olisi suomalainen
kansapohja toista vierasta rotua, jonka vereen ja vaistoihin ei voi
istua se viljelys, jonka edustajaksi ruotsinkielinen yläluokkamme
itsensä katsoo. Tämä harhatunto on aikojen kuluessa ja olojen
vaikutuksesta päässyt syöpymään yhä syvemmälle yleiseen
tietoisuuteen, ja uhkaa se kestävänä mielialavirtauksena
lopullisesti todella lohkoa kansamme sivistyksellisesti eri ryhmiksi.
Varsinkin viime aikoina ovat nämä eri tolille joutumisen oireet
aivan ahdistavassa määrässä kasvaneet ja muuttuneet
itsetietoisiksi ja päämäärästään selviksi.
* * * * *
Tätä vierauden tuntoa on tehostamassa ja kiihdyttämässä se
ilmeinen erilaisuus, joka todella kyllä on vallitsemassa vanhan
ruotsinkielisen sivistyneistömme ja muodostumassa olevan nuoren
suomenkielisen sivistyneistön yksilöllisten laatupiirteiden
välillä.
Toisaalla vanha perinnäiskultuuri: sen joustavampi muotovalmius,
hiotumpi älyllisyys ja herkempi yksilöllinen viljely, joka varustaa
jokaisen jäsenensä sekä valmiimmalla hengen notkeudella että
keskitetyllä, tiiviillä, iskevällä asiallisuudella; toisaalla
nuori, vielä alullaan ja muodostumassa oleva kultuuri: sen
muodollinen epävalmius, hapuileva ylimalkaisuus, löyhä, vähän
pintapuolinen, ja epäasiallinen aatteellisuus, jonka kehässä
yksilö ei vielä voi valmiina perintönä saada sitä hengen
viljelystä, terästystä ja tiivistystä, minkä vasta
perinnäissivistys, vanhalla kultuurilla ladattu ilmakehä voi
antaa--nämä molemmat ovat toisiinsa verrattuina käsitetyt, ei eri
kultuuritason, jota ne ovat, vaan eri kansallisuuspohjan, eri rodun
tuntomerkkeinä.
Täten aiheutunutta henkisen vierautumisen tuntoa on vielä lisäksi
ollut tehostamassa eräs toinenkin historiallisten olosuhteittemme
luoma laatupiirre ruotsinkielisessä sivistyneistössämme.
Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistömme on
historiallisista syistä etupäässä muodostunut
länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa
edelleen vahvasti tämän alkuperäisen pohjansa laatuominaisuuksia.
On nimittäin olemassa varsin tuntuva laatuero itäsuomalaisen ja
länsisuomalaisen kansanluonteen välillä. Tämä laatuero johtunee
useastakin samaan suuntaan vaikuttavasta asianhaarasta.
Länsisuomalais-hämäläisen asutuksen raja, joka yleispiirteisesti
määritellen kulkee Kyminjoen laaksoa ja Päijännettä pitkin
taipuen Päijänteen pohjoispäästä Pohjanlahtea kohden, on samalla
myöskin maamme vanhemman ja vankemman maanviljelysalueen raja, ja
värjännee jo tämä vakiintuneemman maanviljelyskultuurin tanakka
vauraampi asettuneisuus kansanluonnetta tällä alueella.
Länsisuomalais-hämäläinen ja savolais-karjalainen kansanluonne
ovat voineet saada eroavat vivahduksensa osaksi juuri tästä
aineellisen kultuurin vanhemmuudesta tai nuoremmuudesta--toisaalta
vanhemmasta, juurtuneemmasta yhteiskunnallisesta viljeltymisestä,
yhteiselämän juuriin pureutuneemmasta elämäntottumusten
muokkautumisesta, toisaalta nuoremmasta, vielä hataraksi ja
sulautumattomaksi jääneestä, epävalmiimmasta sivistys- ja
muokkaustyöstä.
Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei myöskään ole varsin
huomattavakin veren ja rodun erivivahteisuus näiden kansamme kahden
pääryhmän välillä. Edellytettynä kuten eräät kieli- ja
esihistorialliset seikat antanevat aihetta olettamaan, että
länsisuomalais-hämäläiset ovat saapuneet maahamme Virosta,
savolais-karjalaiset taas idästä ja kaakosta, niin ovat
länsisuomalaiset sekä aikaisemmilla että nykyisillä
asuinsijoillaan joutuneet monipuolisiin, elokkaisiin ja kestäviin
kosketuksiin germaanisten kansanheimojen kanssa, kun taas
savolais-karjalaiset ovat olleet yhtä eloisan ja kestävän
vaikutuksen alaisina slaavilaiselta taholta. Länsisuomalaisen
kansa-aineksemme sekä verellistä että sivistyksellistä
germaanistumista jo historiantakaisina aikoina tehostaa vielä se
seikka, että uudemman esihistoriallisen tutkimuksen mukaan nykyisen
länsisuomalaisten asuma-alueen pohja-asutus on ollut germaaninen,
joka nähtävästi rauhallista tietä vähitellen on sulautunut
tulokkaisiin. Kun vielä ottaa huomioon varsinaisen historiallisen
ajan tapahtumat, jolloin länsisuomalainen asutus jatkuvasti on
sulattanut itseensä runsaasti ruotsalaista rannikkoasutusta, samalla
kuin itäiset kansaheimomme alinomaisten sotien ja niiden seurauksien
vuoksi tuontuostakin ovat saaneet vahvoja venäläisiä veriannoksia
sulatettavikseen, niin lienee oikeutettu väittämään, että
länsisuomalaishämäläinen heimo on vahvasti germaanisesti
väritetty, kun taas itäsuomalaisessa laatusävyssä kuvastelee
melkoisesti slaavilaisia luonnepiirteitä.
Ero itä- ja länsisuomalaisen kansanluonteen laatusävyssä onkin
jotenkin sama kuin on ero slaavilaisten ja germaanisten
yleispiirteisten luonnesävyjen välillä: toisaalla verrattain avoin
herttainen elokkuus ja välittömyys, toisaalla jäyhempi, karumpi
sulkeutuneisuus. Itäsuomalaisissa henkisesti liukuvampaa,
antoisampaa, mutta höllempää valmiutta, syttyvää, mutta
ylimalkaista innostelua ja harrastelua, juoksevaa sanavalmiutta ja
-vuolautta, kun on kysymyksessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen
periaatteilu, mutta laimea, mieto, herpoutuva tartunta silloin, kun on
kysymyksessä kouraisu asialliseen, henkiseen tai aineelliseen
todellisuuteen ja tämän arkisen todellisuuden kärsivällinen
muodostaminen tahtovan mielikuvituksen mukaan.
Länsisuomalais-hämäläisissä taas henkisesti niukempi ja karumpi,
näköään vaatimattomampi, mutta todellisempi, koottu, kohdistuva ja
tarmokas hengenlaatu, sisäänpäinkääntynyt, niin sanoakseni
asialliseen täsmällisyyteen sitoutuva mielikuvitus, juro, tiukka,
sanojen ja liikkeiden liioittelua välttävä, melkein askeettisesti
kuivakiskoinen ja koruton asiallisuus.--Kirjallisuudessammekin näkee
tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa,
väljää karjalaisuutta elävimmästi ja loistoisimman Kalevala, kun
taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman
länsisuomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä
kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös [ja Aleksis Kiven runous.]
Tämä luonnesävyjen ero on jokaiselle kansallista elämäämme
myötäelävälle kiistämätön. Onpa tämä vastakohtaisuus niin
tuntuva, että melkein yksilöä myöten voi päätellä, kummanko
heimon katsomustavat ja tunnesävy asianomaista henkilöä
vallitsevat, ja että koko julkisessa yhteiselämässämme voisi
vainuta ja seurata itä- ja länsisuomalaisten mielialasuuntien ja
-virtailujen vuorottelevaa voitollepääsyä.
Nyt on--kuten jo huomautin--vanha ruotsinkielinen sivistyksemme
ratkaisevassa määrässä muodostunut
länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa
edelleen vahvasti tämän alkuperänsä väriä, samalla kuin uusi
nouseva suomenkielinen sivistys melkein liika hallitsevasti on
perinyt määrääviä laatupiirteitä ja väriä
savolais-karjalaiselta henkipohjalta. Sitenpä joutuu näiden kansamme
kahden pohjalaadun eroavaisuus ja sen aiheuttama vieroksuva
suhtautuminen vielä tehostamaan jo erikielisyyden synnyttämää
juopaa kummankin sivistyneistömme välillä ja yhä vahvistamaan
sitä harhakäsitystä, että ruotsinkielisen sivistyneistömme muka
kansallisesti vieraana on vieroksuttava Suomen kansaakin.
Sivistystasojen kehitysero ja eri heimoilta peritty luonnesävyn ero
ovat yhtyneinä tilapäisten historiallisten olosuhteiden aiheuttamaan
kielieroon virittäneet ja juurruttaneet kummallakin puolella mieliin
sen, näissä olosuhteissa läheisen ja luonnollisen vaistoharhan,
että erikieliset sivistyksemme muka edustaisivat myöskin eri
kansallisia ja rodullisia hengenlaatuja, että ruotsinkielinen
sivistyksemme olisi laadultaankin meille aivan vieras muodostuma,
josta eroittautuminen on kansallisen suomalaisen sivistyksen elinehto,
ja että ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme eristäytyminen
suomalaisesta yhteiselämästä merkitsisi tämän sivistyneistön
heräämistä ja selkeytymistä omaan kansallisrodulliseen
itsetajuntaan.
Mutta miten luonnollinen ja selitettävä tämä vaistoharha onkin,
niin vaarallinen ja tuhoisa se silti on kansallisen sivistyksemme
kokonaisuudelle: tuhoisa kansalliselle sivistyksellemme
kokonaisuudessaan, vielä tuhoisampi kummallekin niistä ryhmistä
erikseen, jotka nyt näiden kiistämättömien, mutta kuitenkin
ainoastaan näennäisten luulosyiden sokaisemina pyrkivät erilleen
toisistaan. Niin totta kuin kukka kuoleutuu, jos se irroitetaan
varrestaan, ja niin totta kuin juuren on vaikea uudestaan versota, jos
siltä sen varsi katkotaan, niin totta vuotaa kuiville jalointa Suomen
verta, jos se, minkä vuosisatainen yhteinen kasvaminen on luonut,
viilletään toisestaan irti. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ei
surkastumatta voi tätä eroittumista, tätä kansallisesti
juurettomaksi joutumista kestää, ja kipeän, vaikean, vaikk'ei aivan
yhtä korvaamattoman vamman saa Suomen suomalainen kansapohjakin
kestää, jos siltä menee kansallisesti menetyksiin se korkeamman
henkisen viljelyksen ase, jonka sukupolvien ja vuosisatojen työ sille
oli valmiiksi hionut.
* * * * *