* * * * *
Epäilen, että kansoja kuten ihmisiäkin toisinaan johtavat luulot,
harhautuneet käsitykset siitä, mikä on oma sisäinen pyrkimys.
Kuten yksityisellä ihmiselämällä saattaa kansallakin joskus olla
kriisikautensa, ajankohta, jolloin joku vaihe sen kehityksessä on
saavuttanut huippunsa ja kypsyytensä ja jolloin kansaelimistössä on
pyrkimys, paisuva tarve vuolahtamaan uusille urille, hakemaan uutta
ilmenemis- ja toteutumismuotoa sisäiselle, alati vireessä olevalle
muodostumistarpeelleen, elämäntarpeelleen.
Tällainen ajankohta on tavallisesti sisäisen tyytymättömyyden,
risteilevien, etsivien, taistelevien pyrkimyksien aikaa. On kuin
kansan sielu olisi käymistilassa, tulvehtimistilassa, hakisi uomaa,
ulospääsyuraa patoutuneille voimilleen, hyökyisi sokeassa,
itsetiedottomassa etsinnässä aivan ristiriitaisillekin,
vastakkaisille tahoille. Tällaisena ajankohtana saattaa sisäisessä
kuohunnassaan itsetiedoton, seestymätön kansan sielu vuolahtaa
harhateille, saattaa eksyä, murtautua väärään uomaan:
kiihtyneesti, ärtyneesti muodostumisaltis ja -valmis yleinen mieliala
voi saada sytytyksensä väärästä herätyssanasta, voi kiteytyä
väärien, umpimähkäisen sattuman sen tielle viskaamien johtosanojen
ympärille ja voi näiden hetkellisesti harhauttamana tuokioksi
hairahtua oman sisäisen laatunsa suunnasta, oman kehityksensä ja
historiansa syvästä pohjavirrasta, voi eksyä pitkille, vaikeillekin
harhataipaleille ennenkuin taas selkeytyy itsestään, huomaa
harhamutkansa ja taaskin taistelee itsensä takaisin omalle uralleen.
Kuten ihmisen on kansankin ratkaisevissa ajankohdissa hetken kuohun
keskeltä palauduttava, keräydyttävä itseensä, on väkevällä
hillinnällä seisahdettava satunnaiset virtailut mielialoissaan,
sukellettava syvemmälle niihin ja seestyttävä sisäisesti tyveneksi
ja kirkkaaksi tavatakseen sisäisen olemuksensa hiljaisen, syvän ja
väkevän pohjavirran, jonka haltuun antautuen ainoastaan menneisyys
voi suorana ja hämmentymättömänä virrata tulevaisuudeksi.
* * * * *
Suomen kansakin on parin, ehkä useammankin viimeisen vuosikymmenen
kuohukaudessa osaksi eksynyt itseltään ja on yhä kulkemassa
etäämmälle itsestään, särkymässä vuosisatojen luomasta
sivistyskansallisesta kokonaisuudestaan. Ja tätä uraa se on
kulkemassa osaksi väärinkäsitettyjen ja väärinsulatettujen,
hetkellisten poliittisten iskusanojen lumossa. On viime vuosina
unohdettu, että Suomen kansa ja Suomen historia eivät ole viimeisen
tai viimeisien vuosikymmenien, eivät edes viimeisen vuosisadankaan
luomia, ettei niiden syntyä ole laskettava ensimmäisen eduskunnan
kokoontumisesta, ei 1863-vuoden valtiopäivistä, ei edes Porvoon
valtiopäivistä, vaan että Suomen kansa on vuosisatojen
itsetiedottoman, sulattavan, kehittävän työn luoma elimellinen
kokonaisuus, jonka heräävät itsetietoisuuden ilmiöt ja
heräämisen vaiheet saatetaan määritellä edellämainituilla
merkkitapauksilla, mutta jonka olemus on saanut yksilöllisen
laatunsa, yksilölliset piirteensä, kansallisen muotonsa
kohtalokkaina vuosisatoina ennen tätä aikaa ja jonka ainekset ovat
perityt vielä kaukaisemmalta menneisyydeltä. Suomen kansa
historiallisena kansana, sivistyksellisenä kansayksilönä ei ole
viimeisen vuosisadan, vaan viimeisen vuosituhannen kehittämä ja
muodostama, sen periainekset ovat sitäkin vanhemmat, mutta vasta
viimeisen vuosituhannen vaiheissa nämä ainekset ovat sulautuneet,
muodostuneet ja hioutuneet siksi historialliseksi kokonaisuudeksi,
mikä meillä on edessämme Suomen kansana.
Sen minkä vuosisadat ovat luoneet, ovat viime vuosikymmenet--etenkin
viimeinen--pyrkineet särkemään ja särkemään sisäisessä
harhassa, hetkellisten mielipidekiihkojen sokaisussa. On alettu puhua
Suomen kansasta kahtena kansallisuutena aluksi heikosti,
epämääräisesti ikäänkuin epäröiden, vähitellen yhä
varmemmin, vakuutetummin, lopulta kiistämättömänä tosiasiana.
Onhan Suomessa kaksi kansanainesta: suomen- ja ruotsinkielinen asutus.
Mutta siitä ei tässä kansamme vähittäisessä lohkouttamisessa ole
ollut kysymys. Kysymys on historiallisten olosuhteidemme vuoksi
ruotsia puhuvan yläluokkamme ja suomea puhuvan kansapohjan
vierautumisesta toisestaan. Tämä ikäänkuin maamme ja kansamme
menneisyyden, tähänastisen historiallisen kehityksen itsekielto,
itsemurha on viimeaikaisen traagillisen historiamme traagillisin
vaihe.
Kukaan suomalainen, jolle kansamme sivistyksellinen, sanokaamme
europalainen menneisyys, kansamme viimeisen vuosituhannen historia ja
tämän historian kehitysviivojen eheys ovat kalliita, ei saata
tunnustaa kansallisesti ja sivistyksellisesti terveeksi ja
siunaukselliseksi tätä eristäytymispyrkimystä, joka tietoisena tai
tiedottomana virtauksena yhä väkevämpänä ja hallitsevampana
tulvii poliittisessa yhteiselämässämme ja yhteiskunnallisessa
yleistajunnassamme, ja joka voimastaan saa kiittää vain tilapäisen
kielieron aiheuttamaa optillista näköharhaa.
Tämä eristäytymispyrkimys, joka yhtä väkevästi on lumonnut
pauloihinsa kansamme kummankinkieliset kansalaisryhmät, ei nimittäin
ole historiallisesti eikä kansallisesti mitenkään oikeutettu ja
perusteltu. Suomen ruotsiapuhuva sivistyneistö ja suomalainen
kansapohja eivät vereltään eivätkä historialliselta
kehitykseltään ole eri kansaa. Niin kiinteästi kuin missään
muussa maassakin tahansa kuuluvat meilläkin kansa ja sivistyneistö
yhteen. Minkä ulkonaisen, vahingollisen kielierojuovan
historiallisten olosuhteiden sattuma onkin luonut kansamme sivistyneen
luokan ja kansan välille, sivistyneistömme on kuitenkin
elimellisesti Suomen kansaan kuuluva osa: on suurin piirtein
katsottuna verta sen verestä ja mikäli vierastakin alkuperää,
historiallisen kehityksen kautta sen elimeksi omistettu ja sulanut.
* * * * *