XXVII Luku.

Murhenäytelmä kertomarunoa etevämpi.

Joku ehkä epäillee, lieneekö kerrontarunollinen vaiko

murhenäytelmällinen kuvailus parempi. 2. Sillä jos vähemmin rasittava

on parempi, ja tämä on semmoinen, joka sopii paremmille katsojille,

niin on selvä, että se, joka kaikkia kuvaelee, on rasittava. 3. Aivan

niinkuin eivät katsojat muka ymmärtäisi, jollei kaikkia tuoda heidän

silmäinsä eteen, tekevät näyttelijät suurenmoisia liikenteitä, samoin

kuin kehnot huilunsoittajat,[211] jotka itseänsä vääntelevät, kun

tahtovat diskoa kuvaella, ja laahaavat laulun-johtajaansa, jos he

Skyllaa huilullaan kuvaavat. 4. Tragedia olisi siis muka samassa

tilassa kuin mihin vanhemmat näyttelijät asettivat itsiänsä nuoremmat

näyttelijät; Mynisko kutsui, näet, Kallipidesta apinaksi, syystä

että hän ylenmäärin liiotteli. Yhdenlainen oli ajatus myöskin

Pindarosta.[212] Samassa suhteessa kuin nämä toisiinsa ovat, on myös

koko taide epopeaan. 5. Tämä sanotaan olevan ymmärtäväisiä katsojia

varten, he kun eivät tarvitse näyttelijäin käytöksiä; mutta tragedian

halvoille. Rasittava olisi niin muodoin selvästi kehnompi. 6. Vaan

ensiksikin tämä moite ei koske runoustaidetta, vaan esittelytaidetta,

koska myös kertomarunonkin esittelyssä voipi keinojen suhteen

liiotella, jota tekikin Sosistrato, jopa myöskin laulamisessa, kuten

Mnasitheo Opuntilainen teki.[213] 7. Lisäksi ei suinkaan kaikki

liikenteet ole hyljättäviä, kosk'ei tanssiakaan hyljätä, vaan

ainoastaan kehnojen liikenteet, niinkuin tämmöisiä nuhteita

tuotiinkin esiin Kallipidesta, ja muitakin vastaan, että he, näet,

jälittelivät epävapaita naisia. 8. Vieläpä tragedia niinkuin

epopeakin saavuttaa tarkoituksensa myöskin ilman liikenteittä;[214]

sillä paljaan lukemisenkin kautta tulee selväksi, minlainen se on.

Jos se siis on muissa suhteissa parempi, niin eivät nämäkään ole

sille välttämättömiä. 9. Onpa sillä vielä kaikki mitä epopeallakin

on; sillä runomittaakin saapi se käyttää. 10. Niillä on myöskin

suurella osalla musiikkia ja näytelmällistä laitosta, jonka kautta

huvi ilmeisimmästi syntyypi. 11. Lisäksi on sillä selvyyttä, jos sitä

luetaan tahi näytetään. 12. Paitsi sitä se saavuttaa kuvailemisen

tarkoituksen lyhyemmässä ajassa, sillä supistuneempi on hupaisempi

kuin pitkään aikaan venytetty; esimerkiksi jos joku panisi Sofokleen

"Oidipon" yhtä moneen runoon kuin Iliadi. 13. Kertomarunollisessa

kuvailuksessa ei ole sittenkään vielä samassa määrässä yhteyttä.

Todistus tähän on, että jokaisesta tänlaisesta kuvailuksesta tulee

useampi tragedia. Niin että, jos sepitetään yksi ainoa kantataru,

tämän, jos se on lyhyesti esitelty, täytyy näyttää typistetyltä,[215]

taikka, jos se runomitan pituutta noudattaa, vetelältä. Vaan jos

monta kantatarua käytetään, s.ο. jos se on kokoonpantu monesta

toiminnasta, ei siinä ole yhteyttä; 14. niinkuin esimerkiksi Iliadissa

on monta tänkaltaista osaa, jotka jo itsessään ovat pitkiä kyllä,

samaten kuin Odysseiassakin; ja kuitenkin ovat nämä runoteokset mitä

paraimmiten kokoonpantuja ja kuvailus miten mahdollista yhtä ainoata

toimintaa. 15. Jos se siis kaiken tämän puolesta on etevämpi,[216] ja

vielä päälliseksi taiteellisen näyttämisen kautta (satunnaista huvia

sen, näet, ei ole herättäminen, vaan jo mainittua), niin on silmin

nähtävää, että se on parempi, koska se paremmin kuin epopea saavuttaa

tarkoituksensa.[217]

16. Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista

ja osista, kuinka monta näitä on, ja miten ne toisistansa eroavat,

mitkä niiden kelvollisuuden ja huonouden perusteet ovat, niin myös

moitteista ja miten niistä voi päästä, olkoon siis tämä lausuttuna.

Kreikkalais-saksalais-suomalainen luettelo Aristoteleen Runousopin

tiedesanoista.

'Αγων (VI, 28. VII, 11. XIII, 10), die Aufführung eines Stückes:

näytäntö, näytteleminen.

άγονιζεσϑαι (VII, 11. XVIII, 17), ein Stück aufführen:

näyttää, näytellä.

άήϑης (VI, 15. XXV, 2), charakterlos: luonteeton.

άϑρόος (XXVII, 12), gedrängt, concentrirt: supistunut.

αίνιγμα (XXII, 4. 5), Räthsel, unverständlicher Ausdruck:

arvoitus, umpipuhe, -- lause.

αίσϑησις (VII, 11. XV, 15), Empfinbung, Wahrnehmung

durch die Sinne: aistiminen, aistinta.

αίσχός (V, 2), hässlichkeit: rumuus.

αίσχρόν ν (V, 1), das aesthetisch hässliche: ruma.

άναγνώρισις (VI, 17. X, 3. XI, 4. 5-9. XIV, 18. XVI. XVIII, 5.

XXIV, 2. 3), das Wiedererkennen: tunteminen, spec.

tuntemisvaihde.

άναγνωρισμός (X, 2), ks. edellistä.

άνάλογος (XXI, 7. II. 14), verhältnismässig: suhtainen;

κατά ro άνάλογον, ex analogia: suhtaisuuden mukaan.

άνάπαιστος (XII, 8), Anapäst: anapesti.

άνώμαλος (XV, 6. 9), inconsequent: epämukainen.

άπαϑές (XIV, 10), h. l. schmerzlos, ledenschaftslos, ohne παϑήματα:

kärsintöä vailla, kärsintöä puuttuva.

άπο σκηνής (XII, 3. 9), τά ά. σκ., von der Scene gesungene Gesänge:

näkymältä esitetyt puheet l. laulut.

άρετή (II, 1. XIII, 5), Tugend: hyve.

άρϑρον (XX, 1. 7), Artikel: varake, määriö.

άρμονία (I, 4-6. IV, 7. 20. VI, 3), Harmonie: sointu, harmonia.

άτεχνος (VI, 28. XIV, 3. XVI, 1. 5. 6), kunstlos, unkünstlich:

taiteeton.

άτράγωδος (XIII, 3), untragisch: epätragillinen.

αυλητική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Flotenspielerkunst:

huilunsoitto-taide.

αυτοσχεδιάσματα (IV, 7), Improvisationen: suorapäiset l.

äkkimietteiset tuotteet, äkkimietelmät.

αυτοσχεδιαστικός (IV, 5), improvisirt: suorapäinen,

äkkimietteinen.

άφωνον (XX, 3. 5. XXI, 25). Consonant: kerake, äänetön.

Βαρβαρισμός (XXII, 4. 6), Barbarismus: muukulaisuus,

barbarilaisuus.

βλαβερός (XXVI, 32), unsittlich: siveytön, epäsiveydellinen.

Γελοίος (IV, 12. 17. V, 1. 2), lächerlich, Lachen erregend:

naurettava, nauruttava.

γλωττα (XXI, 4-6. XXII, 3. 6. 7. 11. 13. XXVI, 3. 16),

fremdartiger Wort, Dialect: kielimurre, murre, murteellisuus.

γραφεύς (II, 2. VI, 15), Maler: maalaaja.

γραφή (VI, 15), Malerei: maalaus.

γραφική (VI, 20) scil. τέχνη, Malerkunst: maalaustaide, maalaus.

Λέσις (XVIII, 9-11), Verknipfung ober Verwickelung in der

Tragödie: solmiskelma.

διάλεκτος (IV, 20), h. l. das alltägliche Gespräch:

jokapäiväinen puhe, puhekieli.

διανοητικός (XXV, 11), h. l. Gesinnung, διανοία enthaltend:

mieltä kuvaava.

διάνοια (VI, 7-9. 11. 16. 22. 25. XIX, 1-3. XXIV, 2. 3. XXV, 11),

Gesinnung: mieli, mielenparsi.

διδασκαλία (XIX, 6), die äussere Darstellung eines Stückes:

näytelmällinen esitys.

διϑυραμβοποιητική (I, 2), Dithyrambendichtung: dityrambirunous.

διϑυραμβος (II, 6. IV, 15. XXII, 18), Dithyramb: dityrambi.

διηγηματικός (XXIII, 1. XXIV, 8. 9), erzählend: kertova, kertoma

διήγησις (XIX, 7. XXIV, 6), Erzählung: kertomus, kerronta.

δράμα (III, 4. XIV, 13. XVII, 9. XVIII, 12. 16. XXV, 8), Drama:

draama, näytelmä.

δραματικός (IV, 12. XXIII, 1), dramatich: draamallinen,

näytelmällinen.

δραματοποιείν (IV, 12), dramatisiren: näytelmän tapaan esittää.

δράν (III. 4.6. VI, 2), haindeln (in aesthetischem Sinne):

toimia, toimittaa.

'Εγκώμιον (IV, 8), Loblied: kiitosrunoelma.

είδος (I, 1. IV, 14. VI, 2. 4. 11. XII, 1. XIX, 5. XX, 10.

XXVI, 32), Art: laji, muoto.

εικονογράφος (XV, 14), Maler: kuvanmaalaaja.

είκονοποιός (XXVI, 2), Bilder verfertigend: kuvantekijä.

εΐκών (VI, 20), Bild: kuva.

εκστατικός (XVII, 4), ekstatisch: haltiokas.

ελεγεια (I, 9), Elegie: elegia, huolivirsi.

έλεγοποίς (I, 10), Elegiendichter: elegianrunoilija.

ελεινός (IX, 13. XIII, 2. 3. 4. XIV, 1. 7. XIX, 5),

mitleidswerth, Mittleid erregenb: säälittävä, sääliä vaikuttava.

'έλεος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Mitleid: sääli.

έµßόλιµa (XVIII, 19), eingeschobene Gesänge: sisään-sovitettuja

lauluja.

έμμετρος (VI, 26. IX, 2), metrtsch: runomitallinen.

έξάμετρον (IV, 20. V, 12. XXIII, 1), Hexameter: kuusjalkainen

runomitta.

έξοδος (XII, 1. 6), Abschluss der Tragödie: päätäntö.

έπεισόδιον (IV, 21. IX, 11. XII, 1, 5. XVII, 8. 9. 11. XVIII, 22.

XXIII, 5. XXIV, 7), Episode: välikertomus.

έπεισοδιον (XVII, 5. 7. XXIV, 7), Episoden anbringen: varustaa

välikertomuksilla, asettaa l. käyttää välikertomuksia.

έπεισοδιώδης (IX, 11), an Episoden reich: jolla on paljon

välikertomuksia, välikertomuksista rikas.

έπέκτασις (XXII, 3. 8. 12), Ausdehnung: venytys.

έπη plur. (IV, 13. V, 9. 11. XXV, 4), Epos, Heldengedicht:

epos, epopea, kertomaruno.

έποποία (I, 2. 7. V, 7. 8. 10. 11. XVII, 9. XXIV, 1. 6. XXV, 3.

XXVII, 4. 8. 9. 15), Epos: epopea, epos, kertomarunoelma.

έποποιητικός (XXVII, 1), episch: epopeallinen, epillinen,

kertomarunollinen.

έποποιηϊκός (XVIII, 15), ks. edell.

έποποιϊκός (I, 10. XXVII, 13), Epifer: epillinen l. kertomarunon

runoilija, eepikko.

έρυον (XXVI, 11. 15), h. l. die Aufführung eines Stückes:

näyttäminen.

ευειδής (XXVI, 16), schöongestaltet: kaunomuotoinen.

ευμνημόνευτος (VII, 10), leicht im Gedächtnis zu behalten (als

aesthetische Bestimmung für das Schöne): helposti muistettava.

ευπλαστος (XVII, 4), an verschiedene Formen und Stuationen sich

leicht schmiegend: eri muotoihin taipuvainen.

ευσινοπτος (VII, 10), leicht übersehbar (aesthetische Bestimmung für

das Schöne): helposti kerrallaan silmättävä.

ευφυής (XVII, 4), talentvoll: taidokas.

ευφυΐα (XXII, 17), glückliches Talent: taidollisuus, taidokkaisuus.

Ζωγράφος (XXVI, 2), Maler: maalaaja.

'Ηδονή (XIII, 13. XIV, 4. 5), Vergnügen: huvi, mielihyvä.

ήϑικός (VI, 10. XVIII, 4. XXIV, 1. 3. XXV, 11), 1. ethlich,

2. charaktericstisch: 1. siveydellinen, 2. luonteenomainen.

ήϑογράφος (VI, 15) Charaktermaler: luonteen kuvaaja.

ήϑος (I, 6. II. 1. VI, 7-9. 11-13. 15. 20. 24. XV. XXV, 2. 11),

Charakter: luonne.

ήμίφωνον (XX, 3), Halbtonend, Halblauter: puoliääntäväinen.

ήρωικός (IV, 11. XXII, 18. XXIV, 8. 9), heroisch, substant.

Heldengedicht: sankarillinen, sankari-, subst. sankarirunoelma.

ήρώoς (XXIV, 12) ks. ηρωικός.

Θέατρον (IV, 14. XIII, 12), Theater: teateri.

ϑρήνος (XII, 9), Klagelied: valituslaulu.

'Ιαμβείov (IV, 10, 18-20. XXII, 18), scil. μέτρον, jambishes

Metrum: jambinen runomitta.

ιαμβικός (XXIV, 10), jambisch|: jambinen.

ίαμβίζεiv (IV, 10), schmähen: soimata.

ίαμβος (IV, 11. 13), Jambus: jambi.

ίαμβοποιός (IX, 5), Jambendichter: jambirunoilija.

ίαμβοποιειν (XXII, 9), verhöhnen: ivaella.

ίδέα (V, 6. VII. 7. XIX, 5), Art: laji.

ίδιοτικόν (XXII, 3. 7. 8. 15), alltägliches Gespräch:

jokapäiväinen puhe.

Κάϑαρσις (VI, 2), Reinigung: puhdistus.

κακία (II, 1. V, 1. XIII, 5), Uebel, Unsittlichkeit (oppos.

άρετη'): pahe.

καλόν (VII, 8. 9. 12), das aesthetisch Schöne: kaunis,

substantiviter: kauneus.

κιϑάρισις (II, 4), das Sitherspielen: kitaransoitto.

κιϑαριστική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Sitherspielerkunst:

kitaransoittotaide.

κόμμος (XII, 3. 9), das Kommos-Lied, Klaglied: Kommos-laulu.

κόσμος (VI, 5. XXI, 4. XXII, 7. 19), rhetorische Zier: koriste.

κύριον όνομα (XXI, 4-6. XXII, 3. 5. 7. 8. 13. 16. 19), gewöhnliches,

allgemein gebräuchliches Wort: tavallinen sana.

κωμώδία (I, 13. II, 7. III, 5. IV, 12. 13. 15. V, 1. 3. 4. 12.

IX, 5. XIII, 13) Komödie: komedia, ilvenäytelmä.

κωμωδοποιός (IV, 13), Komodiendichter: komedianrunoilija.

κωμωδός (V, 3), Komodie-Sänger: komedianlaulaja, ilvelaulaja.

Λέξις (IV, 18. VI. 6, 9-11, 16. 18. 26. ΧII, 7. XIX, 1, 7.

XX 1. XXII. XXIV. 2, 3. XXV, 11. XXVI, 3. 16), Rede, Gespräch,

Dialog, Diktion: puhe, kanssapuhe, puheenvaihtelo, haastelo,

lausetapa, lausekeino.

λόγος (als Darstellungsmittel der Dichtung I, 4; als ungebundene,

Dichtungsart I, 7. II. 5. VI, 26; als Gespräch, zusammenhängende

Rede IV, 17, V, 4. 6. 7. XXII, 19; als Sprache VI, 2; als Rede

VI, 22. XV. 2. XIX, 3. 6. XXVI, 30; als mit μύϑος synonym

XVII, 5; als Satz XXII, 11). Wort, Lagen, Dialog, Gespräch, Rede,

Fabel, Satz: sana, suorasanainen teos, kanssapuhe, puheenvaihtelo,

puhe, kieli, aine, lause.

λύσις (XVIII, 1-3. 10), die Lösung eines Stückes (oppos.

δέσις): kehitelmä (oppos. solmiskelma).

Μανικός (XVII, 4), in Wahnsinn versetzt, zum Wahnsinne geneigt:

vimmassa oleva, vimmaan taipuva.

μελοποΐα (VI, 5. 6. 9. 27, XXIV, 2), das Ververtigen von Liedern

und das Tonsetzen (als Theil der Tragödie): laulanto,

säveltäminen.

μέλος (I, 13. VI, 4. 11. XII, 8), Lied, it. Melodie: laulu,

laulanto, sävel, sävellys.

μεταφορά (XXI, 4. 7. XXII, 3. 5. 7. 11. 13. 18. 19. XXVI, 3. 17)

Metapher: kuvanto, metafora.

μετρικη (XX, 4. 5) scil. τέχνη die Metrik: runomitta-oppi.

μέτρον (I, 7. 10-13. IV, 7 10. 18. 19. V, 7. VI, 3. 4. IX, 2. 9.

XXII, 10. 12. XXIV, 4. 8. 9. XXVII, 10), Metrum, Versmass:

runomitta.

μιαρός (XIII, 2. XIV, 16. 18), widrig: inhoittava.

μιμηίσϑαι (I, 3. 4. 6. II, 1. 6. 7. III, 1. 2. 4. IV, 2. 7. 8.

IX, 9. XV, 14. XXII, 19. XXV, 2. XXVI, 2. 6. XXVII, 2. 7),

nachahmen, mimetisch darstellen: mukailla, kuvailla.

μιμησις (I, 2. 4. 9. 10. 14. II, 3. III, 3. 7. IV, 1. 12. V, 1. 7.

VI, 2. 5. 7. 8. 12. 21. VII, 1. 2. VIII, 4. IX, 9. 11. X, 1.

XI, 7. XIII, 2. XIV, 5. XV, 11. XII, 20. XXIV, 8. 9. XXVII,

1. 12. 13), Nachahmung, Mimesie: kuvailus, kuvaileminen.

μιμητής (III, 4. XXV, 2. XXVI, 2), Nachahmer, Künstler, spec.

Dichter: kuvailija, taideniekka, taiteilija, vars. runoilija.

μιμητικός (VI, 12. VIII, 4. XXIII, 3), mimetisch: kuvailukseen

kuuluva, kuvailevainen, kuvailus --.

μίμοι (I, 8), die Mimen: miimit.

μουσική (XXVI, 10), Musik: musiikki, säveltaide.

μυϑευμα (XXV, 8), das Erzählte: taru-sepitelmä.

μύϑος (I, I. IV, 8. V, 5. 6. VI, 8. 9. 11. 13. 16. 17. 19.

VII, 7. 10. VIII, 1. 3. 4. IX, 5. 8. 9. 15. ΧIII, 6. 7.

XIV, 2. 10. 20. 2!. XV, 11. XVI, 7. XVII, 1. 6. XVIII,

10. 15. 22. XXV, 9. XXVII, 13), Mythe, die mythische Erzählung

die Fabula eines Stückes: jumalais-satu tai -taru,

jumalais-sadullinen runotaru, kantataru.

Νομοί (I, 13. II, 6), die Nomen: nomit; νόμων ποίησις:

nomirunous.

Ξενικός (XXII, 3), fremd, ungewöhnlich: outo, vieras.

'Oyxos (XXIV, 6), Erhabenheit (des Styls): jalous.

όγκώδης (XXIV, 9), erhaben: jalo.

όμαλός (XV, 6. XVIII, 5), consequent: yhtämukainen.

όμοιος (XV 5), h. l. mit der Wirklichkeit übereinstimmend (vom

Charakter): todellinen.

όρος (VΙΙ, 11. 12), Definition: määritys.

όρχησις (II, 4. XXVII, 6), Tanz: tanssi.

όρχηστής (I, 6), Täntzer: tanssija.

όρχηστικός (IV, 19. XXIv, 10) zum tantz gefügt, geneigt:

tanssiin sovitettu l. sopiva: ή όρχηστική. Tantzkunst:

tanssitaide.

όρις (VI, 5. 9. 11. 28. XIV, 3. 4. XXIV, 2. XXVII, 10), die

scenische Ausrüstung: näytelmällinen laitos.

Πάϑημα (VI, 2. XXIV, 2), Leidenschaft, Leid: mieliala, kärsintö,

kärsimmen.

παϑητικός (ΧVIII, 6. XXIV, 1. 3) pathetisch: intohimoinen,

pathetinen.

πάϑος (I, 6. XI, 9. 10. XIV, 4. 7. 9. 20. XVII, 3. XXVI, 3),

Gemüthsbewegung, Pathos, schmerzvolles Leid, it. affektvoller

Ausdruck: mielenliikutus, intohimo, kärsintö; intolause.

παραδειγμα (XXVI, 28), h. l. Ideal: ideali (ihanne, perikuva).

πάροδος (XII, 2. 4. 7), der erste Gesang des gesammten Chors:

laulajiston ensimäinen laulu, köörin tulo-laulu, parodos.

παρωδια (II, 5), Parodie: ivamukaus, parodia.

πεπλεγμενος (X, 1. 5. XIII, 2. XVIII, 5. XXIV, 1. 3), verwickelt

(von Mythen und Tragödien): mutkallinen.

περιπέτεια (VI, 17. X, 2. 3. XI, 1. 5. 7. 9. XVI, 5. XVIII, 5. 18.

XXIV, 2), Peripetie: vastaiskäänne.

πλοκέ (XVIII, 10) i. q. δέσιs: solmiskelma.

ποιημα (IV, 9), Gedicht: runoelma.

ποιησις (Ι, 13. IV, 7. 8. 13. 19), Dichtung: runous.

ποιητική scil. τέχνη (I, 1. IV, 1. VI, 28. XXVI, 4), Dichtkunst:

runoustaide, runous.

πολυμυϑος (XVIII. 12), viele Mythen enthaltend: monitaruinen.

πράγμα (VI, 8. 12. 13. 17. 20. VII, 1. 12. IX, 7. XIV, 1. 2. 5. 21.

XV, 10. 11. XVIII, 13. 18. XIX, 5), das Geschene, Umstand:

tapaus, seikka.

ποάξις (VI, 2. 7. 8. 12-14. 21. VII, 2. VIII, 1. 3. 4. IX, 9.

13. X, 1-3. XXIII, 1. 2. 6. XXVII, 13), Handlung: toiminta.

πράττειν (II, 1. III, 2. 4. 6. VI, 5. 7. 13. IX, 4. XIV, 13. 15-17.

XV, 10. XVII 1. XXII, 20. XXIV, 6), handeln (aesthetisch):

toimia, toimittaa.

πρόλογος (XII, 2. 4. 7), Prolog: alkajaispuhe.

προσωδία (XXVI, 18), Prosodie: prosodia.

πρόσωπον (V, 2. 4), Maske: naamari.

πτώσις (XX, l. 10), Biegung: taivutus.

Ραψωδεϊν (XXVII, 6), Rhapsodien vortragen: esitellä kertomarunoa.

ραψωδία (I, 12), Rhapsodie: rapsodia.

ρήυα (XX, 1. 9. 10. 12), Verbum: tehdikkö.

ρητορική scil. τέχνη (VI, 22), Rhetorik: puhetaide, retorika.

ρητορικός (VI, 23), rhetorisch: puhetaiteellisesti.

ρυϑμόs (I, 4. 5. 6. 13. IV, 7. VI, 3), Rhytmus: polento.

Σατυρικός (IV, 18. 19), satyrisch, zum Satyrspiel gehörig:

ilkkuminen, ilkku- l. satyri-.

σκενοποιός (VI, 28), Maschinenmeister: koneenkäyttäjä.

σκηνή (XII, 3. ΧΙΠ, 10. XVII, 2. XXIV, 6), Scene: näyttämö,

näyttöpaikka, näkymö.

σκηνογραφία (IV, 17), Theatermalerei: näytelmäpaikan maalaaminen.

στάσιμον (XII, 2. 8), Chorgesang ohne anapästische und

trochäische Systeme: stasimon.

στοιχεϊον (XX, 1. 2), Buchstab: kirjain.

συλλαβή (XX, 1. 5), Silbe: tavu.

συρίγγων τέχνη (I, 5), Flotenspielerkunst: huilun- l.

syringinsoittotaide.

σχήμα (I, 4. IV, 12. 13. V, 4. XVII, 3. XIX, 7. XX, 4. XXVII, 5),

Form, Gestalt: muoto, asento, käytös (XXVII, 5:

näyttelijäin käytöksiä).

Τάξις (VII, 8), Ordnung: järjestys.

τελος (VI, 12. 13. XXVII, 12), Zweck: tarkoitus.

τετράμετρον (IV, 18. 19. XXIV, 10), Tetrameter: nelimittainen.

τέχνη (I, 4. 5. VII, 11. VIII, 3. XIII, 8. XIV, 20. XVI, 6. 7. 9.

10. 32. XXVII, 4. 15), Kunst: taide.

τραγικός (XIII, 10. XIV, 16. XVIII, 18. XXVII, 1. 5), tragisch:

tragillinen, murhenäytelmällinen.

τραγωδία (I, 2. 13. II. 7. III. 5. IV, 12. 14. 16. V, 3. 7-11.

VI, 1. 2. 5. 9. 12. 13. 16. 17. 19. 21. 28. VII, 1. 2. 11.

IX, 6-8. XI, 7. XII, 1. 4-6. XIII, 1. 7-9. 13. XIV, 4. 13. 20.

XV, 11. 13. XVIII, 4. 10. 15. 22. XXII, 20. XXIII, 1. XXIV.

1. 5. 6. XXV, 3. XXVII, 4. 8. 13), Tragödie: tragedia,

murhenäytelmä.

τραγωδοδιδάσκαλος (IV, 13), Tragödiendichter: tragedian

harjoittaja.

τρίμετρον (I, 9), Trimeter: kolmimittainen.

τροχαίος (XII, 8), Trochäus: trokhaio.

'Υμνος (IV, 8), Loblied: ylistysruno.

ύποκριτής (IV, 17. V, 4. VI, 28. XVIII, 21. XXIV, 6. XXVII, 4),

Schauspieler: näyttelijä.

ύποκριτική (XXVII, 6) scil. τέχνη, die Kunst des Vortrages:

esittelytaide.

Φαλλικά (IV, 15), Phallos-Gesänge: fallos-laulut.

φοβερός (IX, 13. XIII, 2-4. XIV, 1. 4), fürchterlich, Furcht

erregend: pelättävä, pelkoa herättävä.

φόβος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Furcht: pelko.

φωνήεν (XX, 3), Vokal: ääntiö, ääntäväinen.

Χορικόν μέλος (XII, I. 5. 7), Chorgesang: laulajiston laulu,

köörilaulu.

χορός (IV, 17. V, 3.; XII, 4. 7-9. XVIII, 21), Chor: laulukunta,

laulajisto, kööri.

χρώμα (I, 4), Farbe: väri.

Ψιλομετρία (II, 5), ungebundene Poesi: suorasanainen runoelma.

Liite.

Ruotsalais-suomalainen kaunotieteellisten tiedesanain luettelo.

Absolut = ahsolutinen, ehdoton

affekt = mielenvaikutus, mielenliikutus, -kiihoitus

agera (utföra) = näyttää, näytellä, esitellä, suorittaa, toimittaa

akt = näytös

aktion (utförande) = näytäntö [näytös: akt; näyttely: exposition],

toimittaminen, esitys, esittely, suoritus

aktör = näyttelijä

allegori = allegoria [liknelse: vertaus]

allegorisk = allegoriallinen

arkitekt = rakennustaiteilija, arkitekti

arkitektur = rakennustaide

arkitektonisk = rakennustaiteellinen.

Behag = sulo [Behagens gudinnor, Gracerna: sulottaret, ihattaret]

behagfull = suloisa, sulokas, mieluisa

behaglig = suloinen, mieluinen

bild = kuva, kuvaelma

bildrik = kuvakas, kuvallinen

bildhuggare = kuvanveistäjä, veistotaiteilija

bildhuggeri = kuvanveisto, veistotaide

bildhuggerikonst = kuvanveistotaide.

Danskonst = tanssitaide

deklamation = lausunto, deklamationi

deklamator = lausuja, deklamatori

deklamera = lausua, deklameerata

dialog = puheenvaihtelo, haastelo

dikt = runoelma, runous

dikta = runoella, (fig.) sepitä

diktion = lausekeino

dithyramb = dityrambi

dithyrambisk = dityrambinen

dram = draama, näytelmä

dramatik = näytelmätaide, dramatika

dramatiker = dramaatikko

dramatisera = draamatiseerata, näytelmän tapaan esittää

dramatisk = draamallinen, näytelmällinen.

Elegi = elegia, huoliruno

elegiker = eleegikko, elegian runoilija

elegisk = elegiallinen, huoli-

entusiasm = into [inspiration: innostus]

entusiasmera = innoittaa

entusiast = intoilija, innostelija

entusiastisk = innollinen, intoisa, innokas

epos = epos (-ksen), epopea, kertomaruno

epiker = eepikko, epoksen l. epopean l. kertomarunon runoilija

episk = epilliuen, epopeallinen, kertomarunollinen

epilog = päättäjäispuhe, jälkipuhe, epilogi

episod = välikertomus, -kohtaus, episodi

erotik = lempirunous

erotiker = lempirunoilija

erotisk = lemmellinen, lempi-

esthetik = kaunotiede, ihannetiede, esthetika

esthetiker = kaunotieteilijä, estheetikko

esthetisk = kaunotieteellinen, ihannetieteeellinen, esthetillinen

ethik = siveysoppi, ethika

ethisk = siveysopillinen, siveydellinen, ethillinen

extas = haltioissa olo

extatisk = haltiokas, haltioissa oleva.

Fabel = eläinsatu, satu; (se intrig)

fabelaktig = satumainen

fabulos = satuperäinen, sadunomainen

fantasi = mielenkuvitus, kuvausvoima, fantasia

flöjtspelarekonst = huilunsoittotaide

form = muoto

ful = ruma, oppos. kaunis; det fula = rumuus, ruma

fulhet = rumuus

föredrag (ett styckes utförande) = esitys, esittely, suoritus

föredraga (utföra) = esittää, esitellä, suorittaa

förnimmelse (den sinnliga) = aistinta, aistiminen.

Geni = nero

genremålning = laatukuva

gest = liikenne, käytökset (plurale)

grace, Gracerna ks. Behag

graciös = suloisa, sulokas

grotesk = kuvaton, eriskummainen; subst. groteski

grupp = ryhmä

gruppera = ryhmittää

gruppering = ryhmitys

gåta = arvoitus, umpipuhe, -lause.

Handla (i esthetisk bemärkelse) = toimia, toimittaa

handling (esthetisk) = toiminta

harmoni = sointu, harmonia

harmonisk = sointuisa, soinnullinen, harmoniallinen

heroisk = sankarillinen, sankari-

hjeltedikt = sankarirunoelma

humor = humori

humoristisk = humorillinen

hänförelse = into.

Idé = idea, aate

ideal = perikuva, ihanne, ideali

idealisk = ihanteellinen, idealinen

idyll = idylli

idyllisk = idyllinen, idyllintapainen

improvisation = äkkimietteinen tuote, äkkimiettielmä

improviserad = äkkimietteinen, suorapäinen

inkonseqvent = epämukainen

intrig = perusjuoni, juoni, kantataru

intrigant = juonikas

inspiration = innostus

inspirera = innostuttaa

ironi = ironia, sala-iva, -pilkka [satir = ilkku;

karikatyr = irvikuva; parodi = ivamukaus]

ironisk = ironiallinen, sala-ivaiuen.

Karakter = luonne

karakteristisk = luonteen-omainen, luonnetta kuvaileva,

kuvailevainen

karikatyr = irvikuva, karikatyri [se ironi]

karikera = karikeerata, tehdä irvikuvan (jostakusta),

irvikuvassa esittää

klagodikt = valitusrunoelma, valituslaulu

komedi = komedia, ilveilys, ilvenäytelmä

komiker = koomikko, komediantekijä, -näyttelijä

komisk = koomillinen (ks. löjlig), ilve-, ilveellinen

koncentrerad = supistunut

konflikt = ristikohta, -kohtaisuus [motsägelse = ristiriita,

-riitaisuus; kontrast = vastakohta]

konseqvent = johdonmukainen, yhtämukainen

konst = taide

konstnär = taiteilija

konstnärlig = taiteellinen

kontrast = vastakohta (se konflikt)

konträr = vastakohtainen

kontur = ääriviiva, ääritelmä

kör = kööri, laulukunta, laulajisto.

Lofsäng = ylistyslaulu

logik = logika, ajatustiede

logiker = loogikko

logisk = logillinen, ajatustieteellinen

lustspel = huvi-näytelmä

lyrik = laulurunous, lyriikki, lyyrillinen runous

lyriker = lyyrikko, laulurunoilija

lyrisk = lyyrillinen, laulurunollinen

löjlig, löje förtjenande = naurettava;

löje uppväckande = naurattava

lösning (ett styckes), lat. solutio = kehitelmä

[oppos. solmiskelma].

Mask = naamari, maski

melodi = sävel, nuotti

melodisk = sävelikäs, sulosointuinen, -ääninen

metafor = metafora, vertauslause

metaforisk = metaforallinen, vertauslauseellinen

meter = runomitta

metrik = runomitan oppi

metrisk = runomittainen, runomitallinen

mim = miimi

mimik = mimiikki

mimiker = miimikko

mimisk = miimillinen

monolog = yksinpuhe, monologi

motiv = vaikuttava syy, motiivi, aihe

musik = musiikki, säveltaide

musiker = muusikko, säveltaiteilija, sävelniekka

myth = taru, jumalaistaru

mythisk = tarumainen, taruperäinen, jumalaistarullinen

målare = maalaaja

måleri, målarekonst = maalaus, maalaustaide

målning = maalaus, kuvaelma.

Naiv = naivi

naivitet = naiviteetti

novell = novelli, uutelo

nätt = sievä.

Objektiv = ohjektivinen, ulkokohtainen

okonstnärlig = taiteeton, epätaiteellinen

ologisk = epälogillinen

osedlig = epäsiveydellinen, siveytön

osedlighet = epäsiveys, siveyttömyys

otragisk = epätragillinen.

Parodi = ivamukaus, parodia (se ironi)

passion = intohimo, himo, kiihko

passionerad = intohimoinen, himokas, kiihkoinen

pathetisk = intohimoinen, intomielinen, pathetinen

pathos = intohimo, intomieli, pathos (-ksen)

person = henkilö

pittoresk = ihailtava

plastik = kuvaustaide

plastisk = kuvaustaiteellinen, plastillinen

poem = runoelma

poesi = runous

poet = runoilija

poetik = runousoppi

poetisk = runollinen

porträtt = muotokuva

praktisk = käytöllinen, käyttöpuolinen

prolog = alkajaispuhe, prologi.

Rhapsodi = rapsodia

rhetor = puhetaiteilija

rhetorik = puhetaide, retorika

rhetoriker = puhetaiteilija, retoorikko

rhetorisk = puhetaiteellinen, retorillinen

rim = loppusointu, riimi

roll = rolli, osa

roman = romaani

romantisk = romantillinen

rythm = polento

rythmisk = polennollinen.

Samtal = kanssapuhe; (dialog) puheenvaihtelo, haastelo

satir = ilkku, ilkkuruno, ilkkukirjoitus (se ironi)

satirisk = ilkkuinen

scen = näyttämö, näkymö; kohtaus

scenisk = näytelmällinen, näkymöllinen

sentimental = hempeä-, hento-tuntoiuen

sinne = aisti

sinlig = aistillinen

sinnesförfattning (Gesinnung) = mieli, mielenparsi

situation = asema, tila

skald = runoilija

skaldekonst = runoustaide

skaldestycke = runoelma

skizz = eskissi, suunnitelma

skulptera = veistää

skulptur = veistotaide

skulpturbild = veistokuva, veistämä

skulptör = kuvanveistäjä, veistotaiteilija

skådespel = näytelmä

skådespelare = näyttelijä

skådespelarekonst = näyttelijätaide

skön = kaunis, oppos. ruma [vacker = korea, fager = sorea,

täck = soma; sievä = nätt, ihana = förtjusande, pulska =

prydlig]; det sköna = kauneus, kaunis

skönhet = kauneus

spela (utföra) = näyttää, näytellä, suorittaa, toimittaa

stans = säkeistö

strof == säe

subjektiv = subjektivinen, itsekohtainen

sublim = ylevä

symmetri = tasasuhtaisuus

symmetrisk = tasasuhtainen.

Talang = taidollisuus, taidonlahja, talangi

talangfull = taidokas, taidollinen

talangfullhet = taidokkaisuus

teater = teateri

teoretisk = tietopuolinen, teoriallinen

tillknytning (ett styckes), lat. implicatio = solmiskelma

(oppos. kehitelmä)

tragedi = tragedia, murhenäytelmä

tragiker = traagikko, tragediantekijä, -näyttelijä

tragisk = tragillinen, murhenäytelmällinen

täck = soma (se skön).

Uppränning = alkuluonnos (se utkast)

utföra = toimittaa, suorittaa (se agera, spela)

utförande = toimittaminen, suoritus (se aktion)

utkast = suunnitelma, kehäys.

Vacker = korea (se skön)

vältalare = kaunopuhelija (se rhetor)

vältalig = kaunopuheinen (se rhetorisk)

vältalighet = kaunopuheisuus (se rhetorik).

Viiteselitykset:

[1] Tekstissä on μύϑος, jumalaistaru, -satu. Koska, näet, enimmät

sekä kertomarunolliset että mnrhenäytelmälliset aineet olivat

vanhimpina aikoina otetut jumalaissaduista, tuli sana μύϑος myös

merkitsemään kanta- eli runo-tarua, runon alkutarua, fabula; eikä

ainoastaan semmoisissa kappaleissa, joissa aine todella olikin

jumalaissadullinen, vaan myös missä näin ei ollut laita.

[2] Knvailus, ή μίμησις, oikeastaan jälitteleminen, mukaileminen,

on Aristoteleen, niinkuin jo Platonin, ja heidän jälkeen koko

muinaisuuden kaunotieteilijäin mukaan kaunotaiteen varsinainen

olento, ja kaikki ihanne-taiteet, esm. musiikki, ovat kuvailuksia,

jälittelemisiä. Kun sentähden Aristoteles tässä sanoo, että huilun- ja

kitaran-soittotaiteesta -- s.t.s. siitä musiikin osasta, jota

esitettiin huilulla ja kitaralla -- ainoastaan "enin osa" on

kuvailusta, niin kuuluu tämä ristiriitaiselta. Ristiriitaisuus häviää

kuitenkin, kun tiedetään, että mimesis-sanalla on kaksinainen

merkitys: ahtaampi ja laveampi. Kuvailus ahtaammassa merkityksessä

käsittää luonnon todenperäisten olojen huolellista jälittelemistä

ja mukailtavain tarkkaa mukailemista, niinkuin esm. näyttelijät

mukailevat esikuvaansa. Tätä näyttelijäin kuvailemista tahtookin

Hermann yksinomaisesti viedä kuvailuksen ahtaampaan merkitykseen, ks.

Herm. Comment, s. 84: "angustior significatio haec est,, qua imitari

dicitur is, qui aliam in se personam suscipit". Laveampi merkitys

taas käsittää taiteen oikean vapaan kuvailemisen, kuvituksen,

fantasian, ja ihanteen, idealin, mukaan: "fictio rei alicujus ad

similitudinem veritatis", kuten Hermann sanoo. Esimerkkinä näihin

merkityksiin mainittakoon Polit. VIII 5, Bekk. 1340; Probl. XIX 15,

Bekk. 918 ja XIX 27, Bekk. 919. Ks. näistä muutoin Herm. s. 84 ss.

ja E. Müller: "Geschichte der Theorie der Kunst bei den Alten", II

Osa, ss. 355 ja 356 ss. -- Huomattavaa on muutoin, ettei tässä §:ssä

mainittuin taidelajien luetteleminen suinkaan ole pidettävä minäkään

varsinaisena selityksenä siihen, mitä Arist. sanoo I:ssä §:ssä,

sillä muodoin että Arist. muka tässä nyt erittäin ja täydellisesti

luettelisi niitä runoustaiteen lajeja, joista hän vasta aikoo puhua.

Sillä hän puhuu tässä yleiseltä kannalta ja luettelee ainoastaan

summassa niitä kaunotieteen lajeja, jotka ovat ahtaammassakin

merkityksessä kuvailuksia.

[3] Bekker'in, Reiz'in ja muitten kanssa luemme tässä δια φωνής,

eikä δια τής φύσεως. Koska Arist. tässä luettelee ne keinot, joilla

taide kuvailee, niin on tämän paikan kanssa pantava yhteyteen Rhet.

III Luk. 1, Bekk. 1403, jossa Arist. niin ikään mainitsee ääntä

kuvailuksen keinona. Tässä ei kuitenkaan tarvitse ajatella elävien

kuvailemista, esm. lintujen viserrystä, hevosten hirnumista, koirien

haukuntaa j.n.e. -- niinkuin sitä Hermann selittää, jonka tähden

hän, syystä katsoen tätä sopimattomaksi, ehdotteleekin luettavaksi

δια τής φύσεως, josta syntyisi se käsitys, että muutamat kuvailevat

taiteen voimasta, muutamat tottumuksesta, muutamat taas luontonsa

voimasta. Sen sijaan sopii tässä ajatella laulua ja lausuntoa,

deklamatioma, joittenka käyttäjinä ilmaantuvat etenkin näyttelijät.

Ks. Herm. s. 90; E. Müller, Gesch. d. Th., II, s. 346. -- Niinkuin

nähdään, alkaa Arist. heti selvittämään niitä eroavaisuuksia, jotka

syntyvät esityskeinojen erilaatuisuudesta. II:ssa luvussa puhuu hän

eri esineistä, III:ssa eri tavoista. Ett'ei Arist. kuitenkaan muuhun

kuin esityskeinojen erilaatuisuuteen perustanut taiteen jakaumista eri

taiteisin, olen koettanut osoittaa akademiallisessa väitöskirjassani

"Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det Sköna och

Konsten", H:fors 1865 s. 66 ss.

[4] Syrinki, ή σύριγξ, oli moni-, tavallisesti seitsemän-putkinen

paimenpilli, jonka putket eli pillit olivat järjestänsä toinen toista

lyhyempi.

[5] Hermann lukee ή τών όρχηστών = tanssitaide. Heinsius ehdottelee:

οί πολλοί τών όρχηστών, jota parannusta kuitenkin Teichmüller

katsoo tarpeettomaksi, arvellen, että sanoihin οί τών όρχηστών on

ajateltava sana μιμόυμενοι.

[6] 'Ηϑη, πάϑη ja πράξεις ovat Aristoteleella ei ainoastaan

tanssitaiteen vaan koko kaunotaiteen esineitä. Sana ήϑη merkitsee

sekä luonteita, character, että myöskin ylimalkaan siveydellistä,

ethillistä mielenliikutusta, affectus. Πάϑη merkitsee sekä

mielenliikutusta (ankarampaa kuin ήϑος), esthetillistä tiedesanaa

"pathos" (himo, intohimo), että itse kärsimystä, kärsintöä. Πράξεις

käsittää Aristoteleella ei ainoastaan toimintaa ("Handlung"

esthetillisessä merkityksessä), vaan myöskin kaiken sen, mitä me

laveammassa ja ahtaammassa ymmärteessä kutsumme situationiksi (asema,

tila). Ks. Biese, "Die Philos. des Arist." II, s. 694.

[7] Tätä paikkaa on monella eri tavalla koetettu selittää. Me

käsitämme sitä näin: Tavallisen käsityksen mukaan sanotaan

epopealliseksi runoudeksi ainoastaan sitä kertomarunoutta, joka on

runomitalle pantu. Ja niinkuin ihmiset ovat tottuneet runomittojen

mukaan nimittämään runoilijoita, muutamia elegian-, muutamia

jambein-runoilijoiksi j.n.e. (§ 10), niin on kuusimittainen

runomitta näihin saakka katsottu epopean varsinaiseksi runomitaksi

-- niinkuin se todella onkin, ainakin pidemmissä kertomarunoelmissa.

Sillä jos joku on koettanut muuhun mittaan sovittaa pidemmän

epillisen kappaleen, niin on se huomattu sopimattomaksi (Luku XXIV,

§ 12), mutta pienempiä sopii muuhunkin mittaan sovittaa. Vaan ei

tämä mitta kumminkaan tee kertomarunoutta. Sillä kertomarunous

voi olla suorasanainenkin ja voi käyttää mitä mittoja hyvänsä,

vaikk'ei aina erittäin hyvällä menestyksellä kuten Khairemonin

esimerkki todistaa (§ 12). Se mikä tekee kertomarunouden, samaten

kuin muunkin runouden, on kuvailus, mimesis. Yhtä vähän kuin siis

voi Empedoklesta sanoa runoilijaksi, vaikka hän on runomitalla

puhunut luonnosta (§ 11), yhtä vähän sopii myöskin sanoa kaikkia

suorasanaisia teoksia kertomarunoelmiksi. Niin esm. ei millään muotoa

sovi siinä kohden rinnatusten asettaa Sofronin ja Xenarkhon miimejä

ja Sokrateen kanssapuheita. Edelliset ovat kertomarunoutta, Sokrateen

kanssapuheet ei.

[8] Miimit, οί μΐμοί, olivat pieniä, kanssapuheen muotoon

sepittyjä draamallisia kuvauksia tavoista, mielenliikutuksista

ja elämän-oloista. Ehkä suorasanaisina olivat nämä kuvaukset

kuitenkin kirjoitetut polennonmukaisella kielellä, tavallisesti

Dorilaisten murteella. Tämän runolajin ensimmäinen käyttäjä oli

Sofroni Syrakusasta, Sofokleen ja Euripideen aikalainen. Xenarkho

oli tämän poika ja viljeli samaa runouslajia. -- Perustauten erääsen

paikkaan Athenaon tykönä, joka mainitsee Alexamenoa ensimäisenä

Sokratisten kanssapuheitten tekijänä, ovat selittäjät näihin asti

arvelleet Aristoteleen tässä asettavan Sokrateen kanssapuheet samalle

kannalle kuin Sofronin ja Xenarkhon miimit ja siis sanovan niitäkin

kertomarunoelmiksi. Syystä huomauttaa kuitenkin Teichmüller, kuinka

uskomattomalta se tuntuu, ettei tuo tarkka Aristoteles olisi tehnyt

sen tarkempaa eroitusta prosan ja runouden välillä. Sillä mitä me

tunnemme näistä kanssapuheista todistaa niissä olleen filosofiallista

ja dialektillistä sisältöä, eikä mitään kuvailusta (mimesis). Muutamat

ovat arvelleet, että tässä muka olisi Platonia ajatteleminen, joka

hänkin teki Sokratisia kanssapuheita, jota Teichmüller kuitenkin katsoo

sopimattomaksi. Ks. Teichm. m. t. I s. 1 ss.

[9] Muutamissa painoksissa luetaan φυσικόν -- luonnontiedettä koskevaa,

eikä μουσικον.

[10] Empedokles Agrigentosta eleli 450 e.Kr. ja kirjoitti kolmen

kirjan pituisen filosofiallisen oppirunon "luonnosta" (περί φύσεως).

[11] Sekä Hermann että Bekker'kin lukee tässä οθκ ήδη καi ποϊητήν

προσαγορευτέον. Koska Arist. kuitenkin juuri, § 7, sanoo, että

kertomarunoilija saapi seoinkin käyttää runomittoja, milloin mitäkin,

niin näkyy meidän lukulaji antavan oikeamman ymmärryksen, koska

"Kentauros" näkyy olleen joku epopea. Khairemoni eli Euripideen

aikana taikka vähän myöhemmin. Tiedot hänestä ovat kuitenkin

epävakaiset. Muutamat, niinkuin Athenæo, sanovat häntä tragiseksi,

toiset, niinkuin Suidas ja Eudocia koomilliseksi kirjailijaksi. Tästä

paikasta päättäin näkyy hän olleen epillinen runoilija.

[12] Polygnoto, kotosin Thasoosta, eleskeli 80 Olympiadin paikoilla.

Hän kuvaili jaloja ja hyviä luonteita, joita hän valitsi enimmiten

sankari-ajan historiasta. Pausoni sitä vastaan kuvaili mielellään

huonoja ja siveydellisessä suhteessa häijyjä luonteita. Hän oli

Athenasta syntyisin, Polygnotoa vähän myöhempi. Dionyso, Kolofonista

kotosin, koetti kuvailuksissaan jälitellä Polygnotoa, mutta kun

häneltä peräti puuttui ihanteellisuutta, joutui hän todellisuuden

tarkaksi jälittelijäksi. Ks. näistä Lessing, Laokoon. -- Hakaisiin

suljetut sanat, joita ajatus vaatii, löytyvät Hermannin painoksessa:

άνάγκη μιμεΐσϑαι.

[13] Joita on lueteltu I:sen Luvun 2 §:ssä, ja ylimalkaan kaikki ne

taiteet, joittenka esityskeinoja Arist. mainitsee, I Luku § 2.

Ihannetaiteet ovat, ks. Alkulause 4., Aristoteleen mukaan seuraavat:

veistotaide, maalaus, tanssitaide, näyttelijätaide, musiikki ja

runous.

[14] Sanalla λόγοι näkyy Arist. ymmärtäneen I Luvussa mainittuja

Sofronin ja Xenarkhon miimejä, jotka olivat kirjoitetut

suorasanaiseen muotoon. Ψιλομετρία (paljas-mitta) taas näkyy tässä

merkitsevän kertomarunollisia teoksia ilman tanssitta ja musiikitta.

[15] Kleofoni mainitaan sepittäneen kymmenen murhenäytelmää. Kun hän

tässä paikassa näkyy joutuneen Arist:een mieleen kertomarunoilijana,

niin sopii tässä ehkä paremmin ajatella hänen teostaan Μανδρόβουλος,

jota Arist. mainitsee Sophist. Elench. XV, 14.

[16] Hegemoni eli Peloponneson sodan aikana ja oli ivamukaustensa

(parodiain) kautta joutunut yleisön erityiseen suosioon. Athen. IX s.

407, A. kertoo, että kun hänen teostansa "Gigantomakhia" näytettiin

Athenan teaterissa, herätti se niin vastustamatonta naurua, etteivät

kuulijat voineet itsiänsä pidättää, vaikka teateriin vast'ikään oli

saatettu se surunsanoma, että Athenalaisten kaunis laivasto oli

Sikelian edustalla voitettu ja hajoitettu.

[17] Nikokhares oli Aristofaneen aikalainen. "Delias"-teoksessaan

pilkkasi hän Deliolaisten yltäkylläistä ja hentoa elämäntapaa.

[18] Paikka on sangen turmeltunut. Muutamat, näet, lukevat 'Άργάς,

eikä Πέρσας, toiset ώς πέργας και Κύκλωπας, toiset ώς περγάς

κ. Κυκλ., toiset ώσπερ γάς κ. Κυκλ. j.η.e. Meidän, niinkuin

Bekkerinkin lukulaji on ώς Πέρσας και Κύκλωπας. Jälkeinen nimi on

monikkoon pantava, koska sekä Timotheo että Filoxeno ovat sen nimistä

kappaletta kirjoittaneet; edellinen nimi on jo itsessään monikko.

Timotheo, syntynyt Miletossa 446 e.Kr., oli kuuluisa nomeintekijä

ja säveltaiteilla. "Persialaiset" oli nomi, jossa hän lauleli

Kreikkalaisten voittoa Persialaisista. Hänen teoksensa Κύκλωψ oli

dityrambi. Filoxeno, syntynyt 459 e.Kr. Kytherassa, oleskeli

vanhemman Dionyson hovissa Sikeliassa, mutta ajettiin pois

ystävällisen olonsa tähden tyrannin hetairan Galatean suhteen. Hän

teki silloin dityrambinsa "Kyklopi", jossa hän mukaeli Dionyson

kyklopiksi, itsensä Odysseyksi ja lempijättärensä Galatea-nymfaksi.

[19] Se eri tapa, millä runoilija esineitänsä kuvaelee, synnyttää siis

kolme eri runolajia: 1) Jos runoilija itse kertoelee tapauksia,

omilla sanoillaan, taikka antaa muiden niitä kertoella, niin syntyy

kertomarunollinen eli epillinen runous; 2) jos runoilija itse yhä

vaan puhuu, itsestään runoellen, niin tästä syntyy dityrambinen

(meidän lyyrillinen) runous; ja 3) kun kuvailus tehdään toimivaisten

henkilöin kautta, niin siitä syntyy draamallinen runous. Samalla

tavoin jakaa Platonikin runoutta, ks. hänen Polit. III, 394. --

Hermann lukee και έτερον τι γιγνόμενον, eikä ή. έ. τ. γ. Muutamat,

niinkuin Tyrwhitt, Buhle ja Susemihl, ovat Arist:n sanoista tahtoneet

saada ainoastaan kaksi runolajia: kertomarunollista ja näytelmällistä.

[20] Keinot, millä; esineet, mitä; ja tapa, miten. Ks.Luku I, §3.

[21] Hermann lukee πράττοντες και δρώντες: toimimalla ja toimittamalla.

[22] Έχεΐϑεν: Sikeliasta, eikä Megaran kaupungista Sikeliassa.

Epikharmo oli, näet, Koossa syntynyt 60 ja 62 Olympiadein välillä,

mutta tuli nuorena Sikeliaan. Magnes, Athenasta, mainitaan

nuoruudessaan tavanneen Epikharmoa. Walz arvelee, että näin myös

on voinut Khionideen laita olla, ja että tämä jo nuoruudessaan oli

tullut tutuksi, koska Epikharmon kukoistus-aika Suidaan mukaan olisi

ollut noin kuusi vuotta ennen Persialais-sotia, ja Khionides jo

kahdeksan vuotta ennen näitä mainitaan komedian tekijänä.

[23] Tragedian itsilleen omistavan mainitaan seuraavat paikat:

Korintho, Epidauro, Aigina, Flio ja etupäässä Sikyoni.

[24] Sana κωμάζειν johdetaan tavallisesti suhstantivista κώμος (kemut,

juhlapidot, riemu-tilaisuus, seura) ja merkitsee kemujen pitämistä,

riemutilaisuuden viettämistä juhlasaatolla, iloleikillä, musiikilla,

tanssilla y.m. Tästä nyt, arvelevat Peloponnesolaiset, sanat κωμωδία

(komedia) ja κωμωδός (riemulaulaja, komedian tekijä) eivät johdu,

vaan sanasta κώμη, kylä, syystä että komedian ensimäiset harjoittajat

kiertelivät pitkin kyliä.

[25] Paljon on riidelty, onko tässä lukeminen 'Αίτιον δε και τούτου,

kuten Bekkerin, Didot'u painoksen y.m. mukaan, vai αΐτιον δε

και τουτο, kuten toiset tahtovat. Edellinen lukulaji antaa sen

ymmärteen, että runouden (niinkuin kaiken taiteen) syntymiseen

löytyy kaksi syytä, nimittäin kuvailushalu ja ihmisen luonnollinen

taipumus kuvaelmista iloitsemaan. Syynä taas tähän iloitsemiseen on

se, että ihminen kuvaelmain katselemisesta oppii, mikä oppiminen

kaikille on hupaista. -- Jälkimäinen lukulaji taas antaa seuraavan

ajatuksen: Runouteen, niinkuin taiteesen ylimalkaan, on kaksi syytä,

kuvailushalu ja kuvaelmista iloitseminen. Nämä ovat yleiset syyt,

joihin vielä jonakuna kolmantena, joka samalla edellisiä perustaa,

tulee oppimisen halu. -- Kumpanenkin lukulaji pitää paikkansa.

[26] Se ei ole kuvailusmäärä s.t.s. kuvaileminen semmoisenaan elikkä

mukailemisen suurempi tahi vähempi tarkkuus, joka taideteoksissa

tuottaa meille huvitusta, vaan taiteellinen täydellisyys, väri

taikka muu senkaltainen syy s.t.s. itse taiteellinen puku.

Käsikirjoituksissa on ουχί μίμημα ποιήσει την ήδονήν; Bekker

taas lukee δια μίμημα. Verrattava on tähän mitä Arist. puhuu

Rhet. I. 11, 3.

[27] Paikka on turmeltu ja lukulajit eroavaiset. Parhaimman käsityksen

antaa Aldus'en lukulaji, jota Bekker ja Didot'n painos noudattavat.

Useimmissa käsikirjoituksissa luetaan: έξ αρχής πεφυκότες και αυτά

μάλιστα. Hermann lukee πεφυκότα κaι αυτά μιμητικά (suom.: kehittäen

näitä jo alusta syntyperäisiä ja kavallukseen sopivia aineita).

[28] "Margites" nimistä teosta mainitsee Arist. Homeron tekemäksi.

Myöhemmän ajan tarkastelijat ovat tahtoneet Pigresta Margiteen

tekijäksi.

[29] Bekker ja Hermann lukevat και το άρμόττον, eikä κατά το άρμ.

kuten Didot'n painos.

[30] Aristoteles huomauttaa L. XIII ja ss. siitä, että kertomarunollinen

ja näytelmällinen runouslaji ovat toistensa kanssa aivan likeistä sukua.

Sentähden pitää myös epillisten kuvailusten oleman draamallisia.

[31] Jälkimäisten runouslajien, komedian ja tragedian, muodot ovat

edellisiä, jambin- ja epopean-lajeja, arvoisempia.

[32] Bekker ja Hermann lukevat κρινόμενου eikä κρίνεται. Koko tämän

lauseen asettaa muutoin Hermann luvun loppuun.

[33] Falloslaulut olivat lauluja, joita laulettiin fallon juhlasaatossa

(φαλλαγώγια). Ne olivat raa'at ja riettaat, jonka tähden ne eivät

kaikissa paikoin pysyneet. Dityrambit ylistivät jumalien, erittäin

Dionyson, töitä.

[34] Jambinen runomitta tuli tavalliseksi. Kuitenkin käytettiin myös

nelimittaisia trokaioja. Näin teki välistä Sofokles, Aiskhylo ja

Euripides.

[35] Tähän on ajateltava jo 19:stä §:sta ή φύσις εύρεν (Hermann),

taikka 18:sta §:sta έγένετο (Walz). Lauseen lopussa lukee Hermann

δέχεται eikä λέγεται, väittäen mahdottomaksi, että Arist. olisi

voinut perustaa näin painavia asioita ainoastaan kulkupuheisin. Walz

muistuttaa kuitenkin syystä, että Arist. sanalla τα αλλα, joihin

λέγεται likimmiten kuuluu, näkyy tarkoittaneen vähäpätöisempiä

muutoksia, joittenka alkuperästä eri juttuja voi olla.

[36] Ettei Arist. näillä sanoilla ole aikonut antaa mitään määritystä

komediasta, sen helposti huomaa lauseen vaillinaisuudesta ja

lyhyydestä, jos sitä vertaa esm. tragedian määritykseen seuraavassa

luvussa. Hän vaan yleisillä viittauksilla huomauttaa komedian

omituisesta luonteesta. II:sen luvun lopussa sanoo Arist., että

komedia kuvaelee huonompia ja halvempia ihmisiä, tragedia taas

parempia ja arvoisia. Tämä, sanoo Arist., ei nyt kumminkaan

ole niin ymmärrettävä, että komedia muka kuvailisi ainoastaan

siveydellisesti huonoja ihmisiä, ehkä sillä kyllä on se omituisuus,

että se mielellään valitsee vähänarvoisempia ihmisiä, samaten kuin

tragedia päinvastoin oman luonteensa mukaan valitsee ylhäisiä ja

suuremman arvoisia. Vaan asian laita on niin, että komedian aiheena

on naurettava, ja naurettava on osa rumasta. Sillä naurettava

on (§ 2) hairaus, poikkeus oikeasta ja kauniista, sekä rumuus,

jossa ei ole kipua eikä tuskaa. -- Tämä on koko se selitys, minkä

Arist. antaa komediasta ja naurettavasta. Kuinka vaillinainen se

on, sen huomaa helposti. Rhetorikassaan, III, 18 (Bekk. 1419),

viittaa hän, puhuessaan naurettavasta, tähän paikkaan, sanoen

täällä selittäneensä, kuinka monta lajia naurettava on. Koska tältä

paikalta kuitenkin kokonaan puuttuu tämmöistä selitystä, todistavat

Arist:n sanat Runousopin nyt ei enään olevan alkuperäisessä

kokonaisuudessaan. -- Lukulajit muutoin eroovat siinä, että muutamilla

on, kuten meidän painoksessa: αλλά του αίσχρου έστί το γελοΐον

μόριον, muutamilla taas (Hermann): αλλά τον αίσχρου, οθ εστί

τ. γ. μ., mikä käännettynä kuitenkin antaa saman ajatuksen: Komedia on

halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen

aineena, vaan niin, että se on kuvailus rumasta, josta naurettava

onkin osa.

[37] Vanhoilla oli kaksi luonne-naamaria eli -maskia (πρόσωπον),

nimittäin koomillinen naamari, jota käytettiin ilvenäytelmissä, ja

tragillinen naamari, jota käytettiin murhenäytelmissä.

[38] Kun arkhαontti otti kustantaakseen jonkun näytelmä-kappaleen,

ensiksikin sen harjoituttamista ja sitten sen näyttelemistä -- mikä

todellakin vaati ei suinkaan vähäisiä kulunkeja -- niin sanottiin

hänestä χορόν διδόναι, ja runoilijasta χορόν λαμβάνειν. Kun komedia

pidettiin halvemmassa arvossa, niin tämmöinen kustantaminen vasta

myöhään tapahtui, jonka tähden vapaa-ehtoisten täytyi tämmöistä

laulua toimittaa.

[39] Epikharmo oli Dorilais siirtokunnasta Megarasta, Formis

Syrakusasta. Näihin saakka eivät komedian kantatarut olleet

yhtenäisiä ja kokonaisia.

[40] Lukulajit eroovat toisistaan. Käsikirjoituksissa on: μέχρι μόνον

μέτρον μεγάλου. Kun μεγάλου teki vaikeutta ehdotteli Aldus luettavaksi

μετα λόγου, jota Bekker hyväksyy; näin myös Didot'n painos. Hermann

ehdottaa καϊ λόγον. Reiz ja Tyrwhitt jättävät sanan kokonaan pois,

pitäen sitä interpolationina. Sanalla λόγος tarkoitetaan tässä samaa

kuin άπαγγελία, kertomus, narratio.

[41] Näytelmärunouden historiassa on tämä paikka tullut kuuluisaksi,

koska se on ainoa, josta on voitu hakea jotain, jos kyllä horjuvaa,

perustusta tuohon oppiin ajan yhteydestä. Tunnettu, näet, on että

franskalais-klassillinen koulu, Corneille etunenässä, levitti ja

puolusti niin kutsuttua "kolmen draamallisen yhteyden" oppia, paikan,

ajan ja toiminnan. Tämän opin mukaan ei saa näytelmissä muuttaa

tapahtuma-paikkaa, vaan näkymön pitää aina oleman sama; niin ikään

ajan sekä toiminnan. Oppinsa tueksi he mainitsivat Aristotelesta,

joka tähän kuitenkin on melkein syytön. Paikan yhteydestä ensiksikin

Arist. ei virka yhtään sanaakaan. Mitä ajan yhteyteen tulee,

niin Arist., kuten tästä näkyy, ei määrää mitään, vaan mainitsee

ainoastaan, että tragedian tapaukset tavallisesti päättyvät yhden

vuorokauden kuluessa. Tässä on siis kysymys ajan pituudesta eikä

yhteydestä. Mutta ei tästäkään ole mihinkään, koska Arist. heti

sen perästä moittimatta mainii, ettei sitä vanhoissa tragedioissa

noudatettu. Ainoastaan toiminnan yhteyttä hän vaatii, ks. Luku VIII.

[42] Tämä on epäilemättä koko Aristoteleen Runousopin mainioin paikka,

joka yksistänsä on selitykseksi synnyttänyt suuremman kirjallisuuden

kuin monen mainion miehen kaikki teokset yhteen. Ensi katsannolta

näkyy kuitenkin ajatus olevan niin selvä, että se vasta silloin

joutuu epäselville, kun lukee paikan monenkaltaisia selityksiä.

Mihin eri suuntiin nämä selitykset ovat kääntyneet, mainittakoon

lyhyeltä. Ensinkin tulkittiin Aristoteleen sanat niin, että pelkoa

piti puhdistettaman yhdessä tragediassa, sääliä muka toisessa.

Tämä sotii selvästi Arist:n sanoja vastaan, koska hän, näet, juuri

selittää näitä molempia mielialoja toinen toisensa kautta, Rhet. II

L. 5, 12 (Bekk. 1383), opettaen säälin vasta silloin tulevan oikein

eläväksi ja todelliseksi, kun pelko siihen yhdistyy, pelko, näet,

siitä, että sama paha voi kohdata meitäkin tahi omaisiamme, ks. Poet.

XIII ja Rhet. II, LL 8 ja δ. Sitten pantiin sanoihin se ymmärre, että

tragedia pelvon ja säälin kautta vaikuttaisi puhdistusta kaikissa

mielialoissa, vaikka Arist. selvään sanoo των τοιούτων παϑήματων:

_tämänkaltaisissa_ mielialoissa s.t.s. pelvossa ja säälissä ja

niiden kanssa yhdenlaisissa. Uusi selitystapa tahtoi osoittaa,

että tragedia muka vaikuttaisi niin perinpohjaisen puhdistuksen

pelvosta ja säälistä, ettei näistä jää vähääkään jälelle. Yhtä

väärin. Sillä Arist. opettaa nimenomaan, että semmoinen mielenlaatu,

missä ei laisinkaan ole pelkoa eikä sääliä, ei soveltuisi hyveen

kanssa yhteen, koska, näet, pelvoton ihminen on tyly ja julkea,

säälitön taas kova ja tunnoton, jota vastaan todellinen hyve on

oikea keskisuunta liiallisuuksien välillä (Ethic., Rhet., Polit.).

Toinen selitys on vielä se, ettei puhdistus tarkoittaisi katselijoita

-- kuten Arist:n sanat kuitenkin suoraan ilmoittavat -- vaan itse

toimivia henkilöitä. Mutta kun pelko ja sääli eivät ole ne intohimot,

joita tavallisesti käytetään vaikuttimina toimivaisten töihin ja

toimintoihin, vaan mielenliikutuksia, joita toimivien työt ja

kohtalot herättävät katselijoissa, niin on vaikea ymmärtää, mitenkä

ne katselijoista vaikuttaisivat takaisin toimivaisiin.

Ihan vastoin näitä tavoteltuja selityksiä näkyy Arist:n suora oppi

olevan, että murhenäytelmä pelvon ja säälin kautta saa aikaan

puhdistusta pelvossa ja säälissä ja samanlaisissa mielialoissa.

Tämä puhdistus tapahtuu siten, että pelko ja sääli vapautetaan

liiallisuudestaan ja ylenmääräisyydestään, että niistä eroitellaan

se, joka on yksityistä ja subjektivistä, ja jätetään se, mikä on

yleistä, kaikille yhteistä, idealista. Kun, näet, ihminen näkee, että

ihmiskunnan jalot sankarit yhtä hyvin kuin muutkin ovat kärsimysten

ja onnenvaiheiden alaisia, niin huomaa hän siitä, että korkeampi

laki johtaa kaikkia, ja hänen itseluottamuksensa ja ynseytensä

kukistuu, mieli nöyristyy jumalien tahdon suhteen, pelko ja sääli

puhdistuvat. Näin puhdistettuina muuttuvat kysymyksen alaiset

mielialat mielihyväksi, ήδονή, joka mielihyvä Arist:n mukaan on niin

murhenäytelmän kuin kaiken muunkin taiteen tarkoitus. Laveammin olen

koettanut tätä selittää väitöksessäni "Förs. t. framställning af

Arist. lära om det Sköna o. Konsten" ss. 39-64.

Tekstin sanat "kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla

kielellä" (tarkemmin alkuperäisen mukaan: kaikissa osissa

itsekuhunkin lajiin j.n.e.) tietää, että kielen pitää oleman

erilaista esm. köörissä, erilaista dialogissa j.n.e. Tekstin

selitykseen kuuluvasta kirjallisuudesta ks. Lessing, Hamb. Dramat.

Stück 74-79 (Ed. Lachm. 7:s nios); E. Müller, Gesch. d. Th. d. K. II

s. 378 ss.; Herder, Werke für Litt. u. Kunst. 17 n. s. 211 j.m.

[43] Parempana pidämme Reiz'in, Hermannin y. m. lukulajin μέτρον, kuin

Bekkerin, Didot'n painoksen y. m. μέλος, syystä että Arist. katsoo

sävelen (lauluu) kuuluvaksi tuohon "kutakin osaa myöden sovitettuun"

kieleen. Ks. § 4.

[44] Hermann lukee των ονομάτων cύvϑεσiv, eikä των μέτρων σύνϑεσιν.

[45] Taikka Hermannin mukaan, joka lukee πάσιν, eikä πάσαν: on sen

voima kaikille tuttu.

[46] Mitä luonne, ήϑος, on ks. L. I. Muist. 6. -- Mieli, διάνοια, on

tämän suhteen ajatus, miete, mielenparsi, joka paraasta päästä

osoittaa itsensä ihmisen puheissa, tuumailuissa ja sanaparsissa.

Arist. eroitti nämä molemmat, mutta meillä on διάνοια suljettu

luonteesen, ήϑος:een, ja on luonteen oikea lähde. "Der Zweck

(johon draaman henkilöt pyrkivät) wird in Drama, wie vor dem eigenen

Bewusstsein, so vor dem Freunde, vor dem Gegner gerechtferiigt, es

wird mit Grunden gekämpft, bleibende Wahrheiten, Sentenzen, breitere

Ausführungen gehen herüber und hinüber und stellen den Kampf

der Kräfte in ein Tageslicht, das ihn nach allen Seiten beleuchtet

und ihm den Stempel eines Kampfes von ldeen aufprägt. Dieses Element

ist es, was Aristoteles (Poet. C. 6) die διάνοια nennt, die

Rechtfertigung des Strebens durch Gedanken-Ausdruck, und was wir als

das Gnomische bezeichnen." Vischer, Aestli. III. 2, 4. s. 1382.

[47] Nimittäin lausetapa ja laulanto.

[48] Nim. näytelmällinen laitos.

[49] Nim. runotoimi eli kantataru, luonne eli karakteri, ja mielenparsi

eli ajatus.

[50] Hermann lukee tätä paikkaa näin: τούτοις μεν oυv άμα ολίγοις

αυτών, ώς εΐπον, κέχρηται τοΐς ειδεσιν. ου γαρ 'όψεις έχει πάν

j.n.e.

[51] Lukulajit eroovat. Bekker lukee: -- -- άλλα πράξεως

και βίου και ευδαιμονίας και κακοδαιμονίας και γαρ ή ευδαιμονία

(Hermann lisää: και ή κακοδαιμονία) εν πράξει έστί κ. τ. λ.

[52] Nim. hyviä taikka pahoja.

[53] Vertaile tähän mitä Arist., Poet. XXVI, sanoo Zeuxiista. Zeuxiin

malauksilla ei ole ήϑος siinä ymmärteessä, että hän niissä erittäin

viljelisi sitä taikka tätä laatua, niitä taikka näitä omituisuuksia,

sillä hänellä on ideali ylimpänä perikuvana.

[54] Toisilla lukulajeilla on ov ποιήσει: niin hän ei tee j.n.e.

Näin Bekker ja Hermann. Didot'n painoksen lukulaji on silminnähtävästi

parempi, kosk'ei Arist. kiellä luonteidenkaan kuuluvan murhenäytelmään,

ehkä kyllä itse kantataru ja toiminta ovat luonnetta tärkeämmät.

[55] Hermann asettaa tämän §:n 16:n §:n jälkeen.

[56] Muutamat ovat ymmärtäneet tätä koskevaksi puhujia eikä

runoniekkoja, mikä kuitenkin on sopimatonta, koska Arist. sanoo

έποίουν λέγοντας.

[57] Hermann lisää εί προαιρεΐται ή φεύγει: haluaako hän jotain

tai välttää. Niin ikään panee hän των λόγων sanain edelle sanain

ένιοι: muutamissa niistä puheista j.n.e. -- Luonteesta puhuu Arist.

laveammin XV:ssä L:ssa.

[58] Didot'n painoksessa luetaan μέσον δε ο και αυτο μετ' έκείνο

έτερον, jota lausetta Bekker, Hermann y.m. täydentävät lukemalla

μέσον δε o και αυτο μετά άλλο και μετ' έκ. έτ. Ajatus on sama.

[59] Sanojen ώσπερ ποτε και άλλοτε selittämisestä pitävät

kommentatorit eri mieltä, ja Hermann, jok'ei niiden kanssa ensinkään

tule toimeen, jättää ne tästä paikasta pois ja asettaa ne VIII:nen

Luvun alkulauseen loppuun. Vaikeuden tekee se, kun ei ole tiedossa,

että näytelmiä olisi missään näytetty vesi-uurin mukaan. Sanat näkyvät

siis tarkoittavan jotain muuta, nimittäin oikeuden käynnin menoja,

puhujia ja asian-ajajia, joilla, kuten tietty, oli määrätty aika,

minkä saivat puhua. Näin tulisi, arvelee Aristoteles, käymään

näytelmäinkin, jos niitä täytyisi näytellä suurempi lukumäärä. --

Toisen selityksen tuottaa vähäinen sanojen muutos, jonka Reiz on

ehdotellut, ώσπερ ποτ' άλλοτε και άλλοτε: jos niin monta kappaletta

näyteltäisiin perätysten, niin tapahtuisi samaa kuin juttuja

kertoessa, jolloin uuden jutun alkaessa on tapana sanoa "toisen

kerran" ja "toisen kerran taas".

[60] Sana "laatuista," τω γένει, ei ole katsottu hyvin sopivaksi

yhteen πολλά ja άπειρα sanojen kanssa, jonka tähden Victorius esitti

luettavaksi άπ. τώ γ' ένι: paljon ja äärettömiä voipi tapahtua

yhdelle. Näin Hermannkin, joka sen lisäksi jättää γ;η pois, ja

tähän asettaa sanat ώσπερ ποτε και άλλοτε, ks. Luku VII, 11.

Tekstinparannukset ovat tässä tarpeettomat, koska τώ γένει

luonnollisesti kuuluu άπειρα sanaan: laadultansa äärettömän erilasta.

[61] Herakleis-runoelman tekijänä mainitaan Peisandro, Rhodo saaresta

(n. 648 e.Kr.) ja Panyasis Halikarnassosta; Theseis-runoelman

Pythostrato eli Nikostrato ja Deifilo.

[62] Odysseylle.

[63] Koska Homero kuitenkin kertoo tästä asiasta, Odyss. XIX v. 393

ss., ja Arist. nähtävästi tämän tunsi (ks. Rhet. III. 16, 10), niin

on tämä paikka ehkä niin ymmärrettävä, että Homero ei kerro kaikkia,

mitä kullekkin on tapahtunut, siinä ajan järjestyksessä kuin se

todellakin on tapahtunut (kuten esm. Peisandro, Panyasis j.m.), vaan

siinä järjestyksessä, missä se päätoiminnalle on sopivinta, ja kuten

runollinen kauneus vaatii. -- Parnasso oli Apollonille pyhitetty vuori

Fokiin maakunnassa.

[64] Odysseystä kerrotaan, että hän alussa ei mielellään lähtenytkään

Troian sotaan. Tästä kokonaan päästäksensä sanotaan hänen

teeskennelleen mielipuoleksi. Hän valjasti härän ja aasin auransa

eteen, otti sitten suoloja kypäräänsä ja pudisteli niitä siinä,

niinkuin hänen olisi ollut aikomus niitä kylvää. Mutta kun

Palamedes nyt, häntä koettaaksensa, pani hänen poikalapsensa,

Telemakhon, auran eteen, ja Odyssey nosti auran pojan ylitse, niin

ettei se lapseen ollenkaan koskenut, tuli hänen teeskentelemisensä

ilmi.

[65] Runoilijan, sanoo Arist., ei ole pakko kertoa ainoastaan

semmoista, mikä todellakin on olemassa, ja joka erittäin on

historiassa elikkä todellisuudessa tapahtunut, vaan semmoista, joka

määrätyillä oloilla ja ehdoilla tapahtuisi, tahi yleensä kaikkia,

mitä missäkin todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan tapahtuisi.

Alempana sanoo hän taas, ett'ei runoilijan suinkaan tarvitse

karttaakaan todellisuutta ja olevaisia oloja, sillä το εικός ja το

άναγκαιον pitää oleman hänen ylimpänä ohjeenaan, eikä mikään estäkään

todellisuudessa tapahtuvaa olemasta todennäköistä ja mahdollista (§

10). -- Tätä paikkaa tarkastelee likemmin Lesssing, main. teos St. 79.

[66] Tragedia käyttää historiassa, sadussa tahi todellisuudessa

olevia nimiä esm. Herakles, Oidipo, Promethey, Agamemnoni j.m.s.,

jota komedia ei tee. Sillä tämä, enimmiten kuvaellen vähäpätöisiä,

ajateltuja, perättömiä tapauksia, rakastaa myös itse nimiinkin panna

henkilöiden luonnetta. Niin esm. pannaan sotureille usein nimi Thraso

(rohkea) tahi Polemoni (sotainen); kauniille nuorukaisille nimi

Pamfilo (kaikille rakas) tahi Kharino (lemmittävä); kuokkavieraille

Gnatho (pöhöposki) tahi Artotrogo (kakunkalvaja) j.n.e.

[67] Seuraavaa kaksi pjdiälää, §§ 11 ja 12, on Hermann, kuten näkyy

hyvillä syillä, asettanut X:nen Luvun 2:sen pykälän jälkeen, johonka

ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Koko loppupuoli tästä IX:stä luvusta

näkyy olevan turmeltunut.

[68] Hermann lukee δια τους κριτάς ("tuomareitten tähden") eikä,

kuteen muut, δια zovg υποκριτάς. Nähtävästi onkin Hermannin esittämä

lukulaji todellinen parannus. Sillä vaikea on ymmärtää, miten

näyttelijät pakoittaisivat hyvät runoilijat heidän runoelmissaan

käyttämään paljon välikertomuksia, kosk'ei näissä erittäin ilman

mitään loistamisen tilaisuutta näyttelijöille. Tuomarien tähden

saattoivat sitä vastaan runoilijat hyvinkin tulla houkutelluksi

välikertomuksia käyttämään. Tuomarit olivat, näet, yleisön valitsemia

ja yleisö niihin vaikutti, niin että he kyllä toisinaan yleisön

suosiota myöten ratkaisivat kilvoittelemisia. Kun nyt välikertomukset

antoivat hyvää tilaisuutta käyttämään loistavaa lausetapaa ja yleviä

kuvauksia, niin helposti voi ymmärtää, mitenkä hyvätkin runoilijat

tuomarien tähden rupesivat välikertomusten liialliseen käytäntöön.

(Vert. XIII. 12.)

[69] Hermann jättää sanan μύϑον pois.

[70] Paikka on turmeltu, lukulajit eroovat, jälkilausetta ei ole

ollenkaan. Hermann esittelee luettavaksi: ταντα δε γίγνετai μάλιστα

τοιαύτα, όταν γένηται παρα τήν δόξαν, και μάλλον, όταν δι'

άλληλα -- -- --.

[71] Tätä tapausta kertoo Plutarkho "De sera numinis vindicta", 8 1.

[72] Ks. seuraav. Luk. XI.

[73] Mihin καϑάπερ εΐρηται viittaa, ei ole selvää, kosk'ei Arist.

missään ole selvittänyt, mitä sanalla περιπετεία ymmärretään.

Kommentatorit ovat osoittaneet L. VII § 12 ja, ehkä paremmalla

syyllä, L. IX. 13 (11). Näin Hermann. Mutta edelliseen paikkaan, VII.

12, se ei ensinkään sovi, sillä περιπετεία ei suinkaan ole yhtä kuin

μετάβασις tahi μεταβολή. Jokainen περιπετεία on kyllä μεταβολή, mutta

jokainen μεταβολή ei ole περιπετεία. Peripeteia, vastaiskäänne, on,

näet, asian äkkinäinen ja arvaamaton kääntyminen päinvastaiseksi sen

suhteen, minä se ennen oli ja miksi se arvattiin muuttuvan. Tapaus

siis, jok'ei vienyt siihen, mihin se luultiin vievän, vaan

päinvastoin; tapausten juonne kääntyy, mutta ei siihen suuntaan,

johon se luultiin kääntyvän, vaan päinvastaiseen. Ks. E. Müller m. t.

II. s. 143. -- Millä todennäköisyydellä sitä sopii arvata jälkimäiseen

paikkaan, luk. IX. 13 (Herm. IX. 11) kuuluvaksi, on vaikea sanoa,

koska teksti siinä paikassa nähtävästi ei ole ainoastaan turmeltunut,

vaan myöskin vaillinainen.

[74] Tulija oli Korintholaisten lähettiläs, joka tuli Oidipolle

tarjoamaan kuningasvallan kaupungissa, kuolleen Polybo kuninkaan

jälkeen. Kun nyt Oidipo, peläten erästä Delfon orakelin ennustusta --

joka ilmoitti, että hän tulisi murhaamaan oman isänsä ja oman äitinsä

kanssa synnyttämään lapsia -- ei uskaltanut vastaan-ottaa tarjottua

kuningasvaltaa, eikä siis, karttaakseen ennustelman toteumista,

luvannutkaan tulla, niin ilmoitti lähettiläs nyt, ettei Oidipo

ollutkaan Polybon oikea lapsi, vaan hänen ottolapsensa, ja johdatti

täten Oidipon tutkinnot oikealle, josta sitten toivotun ilon sijaan

nousi hirmuisin murhe. Sofokles, Oid. Kol. 924-1185.

[75] "Lynkey" oli nähtävästi, ks. XVIII. 3, Theodekteen, Aristoteleen

aikalaisen, tekemä tragedia, jonka aineena oli taru Danaon 50:stä

tyttärestä, jotka miehensä tappoivat. Tämä Danao oli tavallisen tarun

mukaan Egyptiläinen, joka 50 tyttärensä kanssa läksi pakoon veljensä

Aigypton 50 poikaa, jotka olivat häntä vastaan kapinata nostaneet.

Danao tuli Argos kaupunkiin ja tehtiin siellä kuninkaaksi. Mutta

Aigypton 50 poikaa tuli hänen perästään Argos'iin ja kosivat Danaon

50 tytärtä. Danao kihlasi ne heille, mutta käski tyttäriensä surmata

itsekukin sulhonsa itse hää-yönä. Kaikki näin tekivätkin paitsi yksi

ainoa, nimeltä Hypermnestra, joka säästi miehensä nimeltä Lynkey. Kun

nyt Danao, joka oli tämän hirmutyön aikaan-saattanut, myös tahtoi

Lynkeynkin surmauttaa, joutui hän itse surman suuhun ja Lynkey

pelastettiin. Muutamat kertovat, että Lynkey itse hänen murhasi,

toiset että Danao kuoli itsestään, jonka perästä Lynkey joutui

Argos'in kuninkaaksi.

[76] 'Αναγνώριαις, tuntemisvaihde, on semmoinen vaihde toimivaisten

henkilöiden elämänvaiheissa, että toinen tulee toista tuntemaan,

heidän oltuansa siihen asti toisillensa tuntemattomia. Tuntemisvaihde

voi muutoin (ks. alempana) olla joko ykspuolinen, niin että

ainoastaan toinen tuntee toisen, taikka voi se tapahtua molemmin

puolin, niin että kumpikin tulee toista tuntemaan. Vrt. alempana

ja Luk. XVI. -- Hermann lukee των j.n.e. γνωρισμάτων, eikä των j.n.e.

ώρισμένων. Muutos antaa tämän ymmärteen: tuntemisvaihde on

vaihtuminen tietämättömyydestä tietoon niistä tuntomerkeistä, jotka

ovat aiotut onneksi taikka onnettomuudeksi.

[77] Τήs πέμψεως ei tarkkaan sovi Euripideen Ifig. Taur. 759-792

-- jota paikka tarkoittaa -- koska Ifigeneia, peläten haaksirikkoa

merellä, suullisesti kertoili sen kirjeen sisällön, jonka hän antoi

Oresteelle Kreikanmaahan vietäväksi. Syystä on kuitenkin muistutettu,

ett'ei tämmöisestä pienestä epätarkkuudesta tarvitse mitään lukua

pitää.

[78] Orestes sai Ifigeneian hänen tuntemaan kun kertoi eri kohtia heidän

kodistansa. Ks. Eur. Ifig. Taur. 809-826.

[79] Kolmas vaikuttava asia on πάϑος, sanoo Arist. Πάϑος tässä

ymmärteessä käsittää "ihmiskunnan suuret, ankarat kärsimiset,

jotka liikuttavat sisimmäistä sielua taikka hävittäen vaikuttavat

ihmisen luonnolliseen oloon" (Biese) ja ilmauvat tuhotöissä,

niinkuin haavoittamisissa, murhaamisessa j.n.e. Kun tragediassa

varsinaisesti kuvataan tämmöisiä ankaria πάϑη, niin syntyy eri laji,

jota Arist. sanoo pathetiseksi. Pathos ei kuitenkaan aina ilmau näin

ankarassa muodossa. Tavallisessa ymmärteessä on pathos se innostus,

joka on ihmisen tekojen sisimmäinen vaikutin, ja joka semmoisena

löytyy jokaisessa näytelmässä, jokaisessa draamallisessa henkilössä.

Niin on esm. Antigonessa sisaren rakkaus se pathos, joka täyttää

hänen mielensä ja vaikuttaa hänen töitänsä. Pathosta tässä yleisessä

esthetillisessä ymmärteessä sanomme intohimoksi. -- Aristoteleen

mukaan löytyy neljä eri tragedian lajia, nimittäin: yksinkertainen

(άπλή 1. όμαλή = yhdenmukainen), mutkallinen (πεπλεγμένη),

luonteen-omainen (luonnetragedia, ήϑική) ja intohimoinen

(pathetinen, παϑητικη). Ks. XVIII, XXIV j.m.

[80] Ks. VI, 11.

[81] Parodos-laulua sanoo Arist. esitelmäksi, λέξις, syystä että se

välistä keskeytettiin anapeestisilla värsyillä, joita laulajiston

johtaja yksin esitteli lausumalla. Näin ei ollut Stasimon-laulun

laita, joka laulettiin alusta loppuun asti yhtä mittaa, keskeymättä,

josta sen nimi onkin tullut. Stasimon, näet, merkitsee seisovaa,

keskeymättä pitkittyvää yhtämittaista laulua.

[82] Tämä on niin ymmärrettävä, ett'ei Stasimon-lauluissa käytetty

kokonaisia anapaeston- ja trokhaion-peräisiä värsy-järjestelmiä

(systemejä), joita aina oli tapa lausua eikä laulaa. Sitä vastaan voi

kyllä laulannossa löytyä anapaesto- ja trokhaio-värsyjä, niinkuin

niitä on Sofokleellakin.

[83] Näyttämön laulut, τα άπο τής σκηνής, syntyivät jonkunlaisesta

lyyrillisestä innostuksesta taikka toimivain henkilöiden tunteitten

yltymisestä ja innon kohoamisesta puheenvaihtelossa. Jos nämä olivat

surullista laatua ja laulajistokin yhtyi laulamaan toimivaisten

kanssa, niin syntyivät n.k. valituslaulut eli kommot.

[84] Tämä lause ei löydy Hermannin editionissa.

[85] Inhoittavaa, μιαρόν, se loukkaisi siveydellistä tunnettamme.

[86] Tätä paikkaa on Lessing tutkinut, ks. m. t. Hamb. Dramat., jossa

hän myös selittää mitä φιλανϑρωπία on.

[87] Näitä sanoja arvellaan jonkun interpolatorin tekemäksi.

[88] Kun § 2 sanottiin, että runotarun parhaiten tulee olla

mutkallinen, ja tässä taas sanotaan, että sen pitää oleman

yksinkertainen, niin näyttää tämä ristiriitaiselta. Niin ei

kuiteukaan ole. Edellisessä paikassa, § 2, vaaditaan, että kantarun

pitää oleman mutkallisen siinä ymmärteessä, että muutos tapahtuu

vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, mutta tässä, § 6, että

sen pitää oleman yksinkertaisen siinä ymmärteessä, että kantataru

on yksi ja yhdestä, niin että se kertoo yhden sankarin elämätä,

töitä ja kohtaloita, eikä niinkuin Odysseiassa kaksinainen. Tässä,

näet, seikat tapahtuvat ja edistyvät kahdella eri taholla yhtä

aikaa, nim. Ithakassa Penelopeian ympärillä ja Odysseyn ympäri hänen

harhamatkoillansa. Vrt. § 11.

[89] Tästä havaitaan, ett'ei vanhan ajan tragilliset henkilöt ole niin

peräti ilman syyttä, kuin niitä toisinaan esitellään, ehkä he kyllä

ovat syyllisiä toisessa ymmärteessä kuin nyky-ajan draamalliset

karakterit.

[90] Sanalle παϑός sopii tässä molemmat sen merkitykset, nimittäin sekä

sisällinen -- intohimo, että ulkonainen -- παϑήμα, kärsiminen, joka on

edellisen tuoma.

[91] Khairemoni mainitaan (Athen. XIII, s. 562 F.) kirjoittaneen

"Haavoitettu Odyssey" nimisen murhenäytelmän, joka kuvaelee Odysseyn,

Kirken kanssa synnytettyä, poikaa Telegonoa. Tämän pojan lähetti,

näet, äiti isää hakemaan. Myrsky ajoi hänen Ithakaan, jossa hän

joutui asukasten kanssa riitaan, ja haavoitti tietämättä isäänsä

Odysseytä.

[92] Πάϑος on tässä paikassa nähtävästi käytetty samassa ymmärteessä

kuin XI, 10.

[93] Useat kommentatorit arvelevat näitä sanoja epäperäisiksi eikä

Arist:n kirjoittamiksi. Oli miten oli niin moite Sofoklesta

vastaan on perätön, koska Sofokleella oli täysi syy, minkä tähden

hän ei voinut antaa Kreonin kuolla poikansa kädestä, ennenkuin

Kreoni oli saanut nähdä huoneensa perikadon.

[94] Tämä näyttää ensi silmäyksellä ristiriitaiselta ja onkin siksi

julistettu. Lessing oli ensimäinen, joka koetti osoittaa lausuttujen

mietteiden todenperäisyttä. Huomattava on, että Arist. tässä puhuu

ainoastaan tuntemisvaihteen, vaan ei murhenäytelmän hyvyydestä,

niinkuin myöskin ettei paras tuntemisvaihde suinkaan välttämättömästi

kuulu yhteen parahimman murhenäytelmän kanssa, ikään kuin ei myöskään

paras luonne ole soveliain parahimmalle tragedialle. Parahimpaan

murhenäytelmään soveltuu päin vastoin ainoastaan parasta lähin

tuntemisvaihde. Ks. Teichm. Aristotel. Forsoh. I. s. 78 ss. --

Kresfontes on Euripideen tekemä näytelmä, josta Lessing, Hamb. Dram.

37 ja 40, laveasti puhuu.

[95] Hermann lukee Valckenaer'in parannuksen mukaan εν τή 'Αντιόπη

eikä εν τή ''Ellη, niinkuin käsikirjoituksissa on. Antiope on

Euripideen tekemä. Helle nimisestä kappaleesta ei muutoin tiedetä

mitään. Helle oli kuningas Athamaan ja hänen puolisonsa Nefelen tytär

ja synnytti Poseidaonin kanssa Almops nimisen gigantin.

[96] Walz muistuttaa, että tämä pykälä, samaten kuin koko Luku XV,

nähtävästi on sattunut saamaan väärän paikan, se kun keskeyttää

puheen kantataruista. Niiden oikeana sijana sopisi olla Lukujen XVIII

ja XIX välillä.

[97] Aristoteleen ensimäistä vaatimusta luonteiden suhteen, että,

näet, heidän pitää oleman hyviä, ovat eri selittäjät käsittäneet

eri lailla. Mitkä arvelevat, että vaaditun hyvyyden pitää koskeman

henkilön siveydellistä luontoa, niin ett'ei tragediassa kuvata

pahantekijöitä ja kelvottomia ihmisiä; mitkä taas, että luonne

on oleva hyvä taiteelliselta ja esthetilliseltä kannalta s.t.s.

taitavasti ajateltu ja sepitty. Kummallakin selitystavalla on

perusteensa. Jos pidetään sitä mieltä, että Arist. tässä puhuu

ainoastaan murhenäytelmässä kuvaeltavista luonteista, niin sopii

siveydellinen selitys paremmin, koska Arist. opettaa, että tragedia,

vastoin komedian tapaa, kuvaelee arvoisia ja jaloja ihmisiä. Tätä ei

silloin vastusta mikään muu, kuin sanat παράδειγμα σκληρότητοs 14:ssä

§:ssa, mikä ei aivan hyvin sovi siveydelliseen hyvyyteen. Sentähden

ovatkin tämän selitystavan puolustajat σκληροτητος sanan sijaan

ehdotelleet άπλότητος, perustukseksi tuoden esiin Rhet. Lib. I. 9.

Jos taas arvellaan, että Aristoteleella, näistä puhuessa, on laveampi

näkyala, niin on taiteellinen ja esthetillinen ymmärre sopivampi.

Tätä selitystä puolustaa § 7, missä Arist. moittii Menelaon luonteen

huonoutta, kosk'ei voi siveydellisessä katsannossa sanoa Menelaoa

syylliseksi, kun ainoastaan heikkous on hänen vikansa. Tätä puolustaa

niin ikään mainittu 14 §. Tämän selitystavan puoleen taipuu, paitsi

muita, Lessing, Schick ja Hermann -- viimeinen kyllä pannessaan

vastalauseen Arist:sta vastaan -- edellisen puoleen E. Müller,

Twining ja muut. Ks. E. Müller s. 162 muist. 16. Koska muutkin

Arist:n vaatimukset luonteiden puolesta ovat yleisiä eikä ainoastaan

murhenäytelmälle omituisia, ja useat muutkin hänen tässä kirjassa

tehdyistä määrityksistään soveltuvat taiteesen ylimalkaan, katson

tässäkin yleisemmän esthetillisen selityksen sopivammaksi.

[98] Todellinen, όμοιον, oikea, s.t.s. että se on semmoinen, kuin se

historiassa tahi sadussa ilmauupi, taikka ylimalkaan todellisuuden

mukaan tehty, eikä vääristelty.

[99] Yhtämukainen, όμαλόν, konseqventi, itsensä kanssa yhtäpitävä,

eikä ristiriitainen.

[100] Syyksi tähän Menelaon moitittuun luonteen kehnouteen on tahdottu

huomata Athenalaisten kansalais-vihaa Spartalaisia vastaan. Kuten

sanottu, tämä kehnous ei kuitenkaan ole muussa, kuin hänen mielensä

heikkoudessa ja päättämättömyydessä.

[101] Skylla oli nähtävästi Euripideen tekemä Satyridraama.

[102] Melanippe oli eräs Euripideen tragedia. Melanippe oli Neptunolle

synnyttänyt kaksi poikaa, Boioto ja Aiolo. Kun isä aikoi lapsensa

surmata, pani äiti Melanippe ne navettaan ja väitti Neptunolle,

että lapset olivat lehmän synnyttämiä, mutta ei sittenkään luoden

kannetuita. Tästä sofistillisesta väittelystä mainitaan Melanippelle

tulleen liikanimi ή σοφή.

[103] Euripideen Medeiassa saadaan loppukehitelmä toimeen ainoastaan

sillä keinoin, että Medeia yhtäkkiä viedään pois konstillisella

teateri-koneella, joka oli kuvaelevinaan kärmevaunuja (Deus ex

machina). -- Tämän paikan (§§ 11, 12 ja 13) asettaa Hermann XVIII:een

lukuun 11:nen §:n jälkeen.

[104] Kun ei Arist. missään muualla moiti Homeroa, jota hän päin

vastoin aina ylistää, niin ovat muutamat kommentatorit arvelleet,

että tällä "Iliadilla" kenties tarkoitettanee jotakuta tragediaa,

jonka tekijätä he eivät kuitenkaan ole tietäneet tarkkaan määrätä.

Huomattavaa on kuitenkin, että Arist. tässä puhuu näytelmien

kehitelmistä eikä kertomarunouden. Se, mikä näytelmärunoudelle

on sopimatonta, voi aivan hyvin sopia kertomarunoudelle, ja päin

vastoin. Alentamatta Homeron arvoa voipi siis Arist., esimerkkejä

mainitesaan, sanoa, ettei kehitelmä näytelmissä saa tapahtua samalla

tavalla kuin esm. poispurjehtiminen on kuvattu Iliadissa. Paikka,

jota tässä tarkoitettanee, on arvattavasti Iliad. II. 155 ss. Kun,

näet, Agamemnoni, tutkiaksensa sotalaumojen mieltä, oli esittelevinään

palausmatkaa takaisin Hellaasen, niin olisi syyllä saanut odottaa,

että Odyssey ja muut ruhtinaat olisivat itsestään olleet niin

rohkeamieliset ja uskaliaat, että olisivat vastustaneet tätä

Agamemnonin esittelyä. Kuitenkin tarvitaan Iliadissa Heran lähettämä

Pallas jumalatar Odysseyn mieltä yllyttämään. Tätä ehkä katsoo

Aristoteles joksikin tarpeettomaksi "Deus ex machina"-keinoksi, jota

ei sovi näytelmissä käyttää.

[105] Ymmärtämättömien joukkoon on ehkä esm. sekin luettava, miten

Oidipo oli voinut olla niin monta vuotta tietoa saamatta Laion

surmasta.

[106] Teksti niinkuin sen selityskin ovat riidan alaiset. Ensiksikin

lukee Hermann οικείαν μορφήν eikä ιδίαν μορφήν, jok'ei kuitenkaan

tee eroitusta. Tärkeämpi on eroitus pykäleen loppupuolessa.

Parhaimmissa käsikirjoituksissa luetaan paikka näin: τα τοιαύτα

'έχοντας επί τών ήϑών τοιούτους όντάς επιεικεΐς ποιεΐν παράδειγμα

σκληρότητος κ. τ. λ., joka Didot'n painoksessa on seuraavalla

tavalla välimerkeillä jaettu: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑών, τ. ο. ε. ποιεΐν

παραδ. σκλ. κ. τ. λ. Bekker ja Hermann lukevat, jättäen pois sanat

τοιούτους όντας: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑων, έπιεικείας ποιεΐν παράδειγμα

ή σκληρότητος δει' οίον κ. τ. λ., josta syntyy se yinmärre, että

runoilijan, kuvatkoon hän joko tuimia taikka mietoja taikkapa

millaisia luonteita hyvänsä, aina on niitä kuvaaminen sillä tavalla,

että ne tulevat esikuviksi joko hyvyydessä taikka ankaruudessa.

Pää-asiallisesti ajavat kuitenkin selitykset yhteen: παράδειγμα,

esikuva, merkitsee tässä samaa kuin perikuva, ideali. Jos nyt

runoilija, sanoo Arist., kuvailee tuiman taikka miedon miehen, täytyy

hänen tätä kuvata niin kuin todellinen ideali vaatii, olkoonpa sitten

hyvyys, suopeus, taikka ankaruus, jäykkyys, hänen luonteensa. Näin

ovat esm. Homero ja Agathoni -- viimemainittu "Telefo" nimisessä

näytelmässään -- kuvaelleet Akhilleytä, joka kaiken tuimuutensa

ohessa kuitenkin aina vetää puoleensa myötätuntoisuuttamme. Heinsius

ehdottelee, että παράδειγμα sanan jälkeen ajateltaisiin μάλλον. Ehkä

tämä antaisi hyvän ymmärteen kyllä, on se kuitenkin tarpeeton.

[107] Hermann, joka lukee τα περι τάς εξ ανάγκης eikä τα παρά

τ. ε. α. (täytymyksen ulkopuolella, rinnalla, Bekker, Didot), viittaa

tanssi- ja säveltaiteisin.

[108] Sanat ovat jonkun runoilijan käyttämiä, jota todistaa sekä

varakkeen pois jättäminen γηγενείς-sanan edeltä, että myöskin itse

tämä laatusana, joka runollisesti on käytetty Σπαρτοί sanan sijasta,

Herm. Tarkoitetaan, näet, Thebalaisia, joita sanottiin "kylvetyiksi"

(σπαρτοί), syystä että Kadmo tarun mukaan kylvi tappamansa

louhikärmeen hampaita, joista sitten nousi aseellisia miehiä, joilla

oli keihään merkki ruumiissa.

[109] Pelopsille antoivat tarun mukaan jumalat elfenluisen olkapään,

ja sen muistoksi syntyivät kaikki hänen jälkeisensäkin valkoisella

loistavalla pilkulla olkapäässä. Näitä oli myös Thyestes. Karkino

sanoo runollisesti pilkkua tähdeksi.

[110] Tyro oli Sofokleen tekemä kappale. Tyro oli Salmoneyn ja

Alkidiken tytär, ja hänestä mainitaan, että, kun hän oli Enipey

jumalaan lemmistynyt, ja Poseidaoni tämän jokijumalan muodossa tuli

neidon luoksi ja hänen kanssa synnytti pojat Pelias ja Neley, hän,

Tyro, pani pojat veneesen, jonka hän lykkäsi lainehille menemään.

Eräs hevospaimen kuitenkin havaitsi lapset ja otti ne kasvattaakseen.

[111] Niptroiksi, Νίπτρα, kutsutaan XIX:s runo Odysseiassa, jossa amma

Eurykleia Odysseylle valmistaa jalkavettä, ja pesiessään tuntee hänen

eräästä naarmasta. Niptrat mainitaan myös XXV. 6. Niptra oli muutoin

myös toinen nimi Sofokleen tekemällä Όδυσσεύς άκανϑόπληξ nimisellä

kappaleella, jot'ei kuitenkaan täällä tarkoitettane.

[112] Lukulajit eroovat, Didofrn painoksen lukulaji on käsikirjoituksia

lähimpänä. Bekker ja Hermann lukevat: oΐον 'Ορέστης εν τη 'Ιφιγενεία

ανεγνώρισε την αδελφην, άναγνωρισϑείς ύπ' εκείνης (Hermann lisää

οτι 'Ορέστης)' εκείνη μεν yap δια της επιστολής, εκείνος δε δια των

σημείων, ταντα ούν αυτός λέγει α βουλεται ο ποιητής, αλλ' ουχ' ο

μύϑος.

[113] Hermann lukee έλέγχείν eikä ένεγκείν: hän olisi saanut ainakin

vähän tutkia (ennenkuin hän sisarensa tunsi).

[114] Värttinän äänellä, κερκίδος φωνή, tarkoitetaan nähtävästi

sitä, kudotun kankaan avulla toimitettua sanomaa, jonka kautta

muinaisuudessa kuuluisa Filomela ilmoitti onnettomuutensa sisarelleen

Proknelle. Värttinä siis tässä efficiens pro effectu. Thrakian

kuningas Terey, kurjasti pilattuaan kälynsä Filomelan, leikkasi tämän

kielen poikki, jott'ei hän siitä voisi mitään kertoa ja sulki hänen

vankiuteen. Filomela kutoi nyt kankaan, johon hän taitavasti teki

kuvauksen kärsimyksistään, ja toimitti sen sisarensa Proknen käsiin.

Prokne sen heti ymmärsi ja yhdessä kostivat nyt sisaret Tereylle

hänen ilkityönsä.

[115] Tämä Dikaiogeneen tekemä kappale, Κυπριοι, ei ole tarkemmin

tunnettu.

[116] Alkinoo-kertonmkseksi, Αλκίνου άπόλογος, sanotaan koko

sitä Odysseian osaa, jossa Odyssey Alkinoolle kertoo elämänsä

vaiheet, Od. VII-XI. Oikeastaan tarkoittaa tämä paikka runoa

VIII v. 521 ss.

[117] Nim. Odyssey ja Kyprioi-runoelman sankari (jonka Arist.

jättää nimittämättä) -- sen sokeakin näkee, sanoo Hermann. Buhle

selvittää: Odyssey ja hänen toverinsa (jotka olivat mereen

hukkuneet!).

[118] Polyeido mainitaan kuuluisana dityramhin runoilijana 93:n

Olympiadin aikoina. Sofista-nimensä arvellaan hänen saaneen

monenpuolisesta taidostaan ja tiedostaan. Hän tunsi hyvin maalausta

ja musiikkia.

[119] Theodekteen Tydeystä ei ole tarkkoja tietoja. Yhtä vähän

Fineidaista.

[120] Hermann lukee εκ παραλογισμού ϑατέρου (_jommankumman_ väärästä

päätelmästä) eikä εκ παρ. του ϑεάτρον, ja puolustaa lukulajiansa

sillä, ett'ei tässä ole puhe katselijoista, vaan näytelmässä

toimivaisista henkilöistä.

[121] Alkutekstin seitsemän sanaa pitkä lause ei tuota käännöksen

suhteen aivan vähää vaikeutta. Mitä osoittaa tässä merkityksiltään

laaja sana σχήμα? Saksalainen kääntäjä, tai Walz, käyttää sanan

"Bewegung", joka on sen puolesta mukava, että sitä voi sovittaa

sekä runoilijan omaan sisälliseen liikutukseen eli intoon että

ulkonaisiinkin ruumiin liikenteisin eli käytöksiin (joko sitten

runoilijan taikka näyttelijän), mutta sopimaton sen puolesta, ett'ei

se asiata ratkaise vaan kiertää. Latinaiset kääntäjät käyttävät

"habitus corporis", ja ymmärtävät sillä siis ainoastaan ruumiin

liikenteet eli käytökset (joko runoilijan taikka näyttelijän).

Molempia olen katsonut sopimattomiksi, edellisen, näet, liian

laveaksi, jälkimäisen liian ahtaaksi. -- Arist:n ajatus näkyy olevan

seuraava: Kun runoilija runoelmansa sepittää, täytyy hänen niin tyyni

ajatella kuvaeltaviansa, että hän itse on tapauksissa läsnä, itse

ikään kuin näkee sekä tapaukset että ne henkilöt, jotka tapaukset

toimittavat. Sentähden täytyy hänen myös elävästi ajatella, selvästi

mielessään kuvitella sekä tapauksien että henkilöiden ulkonaisetkin

muodot. Tapauksien, näet, jotta hän välttäisi semmoisia virheitä

kuin esm. Karkino teki "Amfiaraossaan"; henkilöiden taas, jotta hän

osaisi oikein kuvaella miten minkin intohimon alainen henkilö itsensä

käyttää, miten hän puhuu, mitä tekee. Täten soveltuu σχήμα sana sekä

edellisiin että seuraaviin. -- Teichmüller arvelee σχήμα sanan tässä

käsittävän ainoastaan lausetavau (λέξις) muotoja: runoilijan pitää

niin paljon kuin mahdollista hyväksensä käyttämän myöskin kuvanto- ja

intolauseita, puheen koristeita j.n.e.

[122] Näin tämä paikka mielestämme paraiten käännetään. Ajatus

on se, että ne runoilijat, jotka itse ovat ikään kuin intohimoissa,

myöskin paraiten tietävät kuvaella intohimoisten lauseita ja

käytöksiä. Niin puhuu esm. vimman alainen luonnollisimmalla tavalla

vimmatun kieltä sekä kuvailee paraiten tämmöisen tilaa, ja vihan

alainen paraiten vihastuneen. Luonnollista on, ett'ei asia ole

niin ahtaasti sanojen mukaan ajateltava, että muka runoilijan

on toden perästä hurjaan vimmaan joutuminen, ennenkuin hän voi

vimman alaista kuvaella, niinkuin muutamat ovat selittäneet. Asia

on aatteellisesti ymmärrettävä. Nämä lauseet ovat pantavat yhteen

sen kanssa, mitä Arist. ylempänä puhuu (ks. Muist. 120), että, näet,

runoilijan pitää kuvaeltaviansa niin ajatella, että hän niissä on

ikään kuin itse läsnä, ja mieleensä kuvata ulkonaisetkin kohdat. Jos

runoilijan tulee kuvaella esm. isänmaanrakkaudesta elähytettyä

henkilöä, on hänen ajatteleminen itsensä niin syvälle tämmöisen

luonteesen ja tekoihin, että hän ikään kuin omin silmin näkee hänen

intohimonsa ja siitä syntyvät käytökset ja omin korvin kuulee hänen

sanansa ja sillä tavalla itse on ikään kuin saman intohimon alainen.

Teichmüller koettaa osoittaa, että nämäkin lauseet ovat ymmärrettävät

ainoastaan lausetapaa tarkoittaviksi: joka parhaiten osaa käyttää ja

kuvata vimmatun kieltä, se muka vaikuttaa myös meissä todellisinta

vimmaa, ja se runoilija, joka parhaiten tuntee vihastuneen kieltä,

herättää meissäkin todellisinta vihaa. Ks. Teichm. m. t. s. 100 ss.

Ehkä tämä selitys on yksinkertainen kyllä, niin sen kielitieteellinen

perustus ei ole mielestämme tyydyttävä (vrt. Müller, Hermann, y.m.).

Huomattava on muutoin, ettei Arist. katsonut kaikkia intohimoja

sopiviksi vaikutus-aineiksi näytelmiin, ks. Luku VI. -- Hermann

lukee meidän mielestämme sopivammin άπ' aυτής της φύβεως: itse

luonnoltaan, eikä άπο της αυτής φύβεως, joten se käsikirjoituksissa

on, ja jota Teichmüller'kin tahtoo puolustaa ja kääntää: saman

luonnon tähden. Teichmüller selittää: intohimon alaisia uskomme

siitä syystä, että heillä on sama luonto kuin meillä; vaikuttimena

heidän puheissaan on sympathiallinen tunne, joka meitä heidän

kanssansa yhdistää. Teichm. m. t. s. 119.

[123] Tätä, Aristoteleen koko kauneus-opille niin tärkeätä, paikkaa,

jossa Arist. mainitsee niitä omaisuuksia, jotka synnyttävät

runoutta ja taidetta yleiseen, vaikeuttaa valitettavasti paitsi

erinomainen lyhyys ja selitysten niukkuus (-- nimittäin Aristoteleen,

vaan ei suinkaan kommentatorien puolelta --) vielä lisäksi tekstin

epätarkkuus. Useimmat käsikirjoitukset kuuluvat: -- οί μεν εύπλαστοι

οί δε έξεταστικοί, jolla viimeisellä sanalla ei pääse mihinkään. Sen

merkitys: valmis eli kykenevä arvostelemaan eli tuomitsemaan, ei

sovi epithetiksi ευφνής sanalle, vielä vähemmin μανικός sanalle.

Edellinen merkitsee, näet, hyvillä lahjoilla varustettua, taidokasta,

talangikasta, jälkimäinen haltiokasta, runovimman alaista,

runovimmaan taipuvaista miestä. Mutta jos se on jommallekummalle

epithetinä annettava, niin täytyy se selittää edellistä, taidokasta,

tarkoittavaksi. Silloin jääpi ενπλαστος määräyssanaksi haltiokkaalle

-- joka taas on mahdotonta kosk'ei haltiokasta voi millään muotoa

sanoa "eri muotoihin helposti taipuvaksi". Paitsi sitä osoittaa jo

sanojen järjestyskin, että ευπλαστος pitää kuuluman sanaan ευφυής ja

έξεταστικός sanaan μανικός. Kun näin ei sovi, niin on arveltu että

tämä sana ehkä onkin joku erehdys käsikirjoituksissa, ja että se

kenties olisi luettava εκστατικοί kuten se löytyykin kirjoitettuna

yhdessä käsikirjoituksessa. Näin Hermann, jonka lukulajia me tässä

hyväksymme. Runoustaide ja kaikki taide vaatii siis Arist:n mukaan

joko taidokasta (talangilla varustettua) tahi vimmassa olevaa

miestä. Nämä ovat kumpikin runouteen kykeneviä. Ei asia kuitenkaan

ole niin ymmärrettävä, että näiden molempain omaisuuksien aina

pitäisi löytymän erillään toisistaan, vaan pikemmin niin, että joku

määrä toista aina on olemassa siinä, missä toinen pää-asiallisesti

hallitsee. Kokonaan väärin arvelee Tyrwhitt, että ευφυούς sanan

jälkeen olisi ajateltava sana μάλλον, jonka kautta taidokkaisuudelle,

ευφυΐα, myönnettäisiin etevämpi sija taiteen synnyttämisessä kuin

runovimmalle, μανία. Sillä jos jompikumpi näistä on arveltava

etevämmäksi, niin teksti aivan selvään antaa etu-oikeuden μανία'lle.

Sen huomaa myöskin Arist:n vasta lausutuista sanoista οι εν τοίς

πάϑεσιν -- - -- άληϑινώτατα κ. τ. λ. Tarkemmin olen koettanut tätä

todeksi näyttää Arist. Lära om d. Sköna o. Konst, s. 31 ss. Ks.

muutoin tästä paikasta Müller m. t. II. s. 363 muist. 9.

[124] Paikka on turmeltu ja monenkaltaisia lukulajia löytyy, joista

mainittakoon ennen vanhaan tavallinen: χρόνω δ' ύστερον τω άδελφω

συνέβη ελϑεϊν της ίερείας' δια τί; 'ότι άνείλεν ο ϑεος διά τινα

αίτίαν, έξω του καϑόλου, ελϑεϊν έκεί, και εφ' ότι δε έξω του μύϑον.

Hermann lukee: χρόνω δε ύστ. τ. ά. συνέβη της ίερείας (το δε, ότι

άνείλεν ο ϑεός, και διά τίνα αίτίαν, έξω τοθ καϑόλου) ελϑείν εκεί'

(και εφ' ο τι δέ, έξω του μύϑον).

[125] Hakaisiin suljetut sanat ovat Hermannin, joka lukee: εις

δυστυχίαν ή εις ευτυχίαν. Nämät pykälät, 1, 2 ja 3, asettaa

muutoin Heim. 8:nen pykälän jälkeen (= 9, 10, 11).

[126] Lynkeystä ks. XI. 3.

[127] Ks. XI. 9-10.

[128] Hermann ja muut lukevat: το δε τέταρτον όμαλόν: "neljäs laji

on yhdenmukainen", jota viimeistä sanaa Bekker, Didot'n painos y.m.

jättävät pois. Sana όμαλός merkitsee tässä samaa lajia kuin XI:ssä

luvussa sana άπλή.

[129] Hermannilla on: δυνατόν δε κ. τ. λ. λέγειν (tragediaa sopii

nimittää) eikä δίκαιον.

[130] Niiden joukossa, jotka ovat aineeksi ottaneet Ilion hävityksen,

mainitaan Kleofoni, Iofoni, Nikomakho y.m. -- Pykälän seuraavat sanat

kuuluvat käsikirjoituksissa: ώσπερ Έυριπίδης Νιόβην, και μή ώσπερ

'Αισχύλος. Vaikeutta tekee sana "Niobe", koskei sen nimistä

Euripideen tekemää näytelmää tunneta; puhumatta siitä, ettei

Nioben-taru ensinkään koske Troian hävitykseen. Paikka on siis

epäilemättä turmeltu. Tyrwhitt ehdottelee ja häntä seuraa Hermann

y.m. ώσπερ Έυρ. Έχάβην, ή ώσπερ 'Αισχύλος. Parhaana pidämme Reizin

emendationin, joka jättää Νιόβην ja lukee: ώρπερ Έυρ., ή ώσπερ 'Αισχ.

[131] Käsikirjoitusten lukulajissa: τοίς δε λοιποίς τα διδόμενα μάλλον

του μύϑον ή 'άλλης τραγωδίας έστίν, ei ole mitään järjellistä mieltä,

jonka tähden olen kääntänyt paikan Hermannin lukulajin mukaan: τοίς

δε λοιπ. τα άδόμενα ου μάλλον κ. τ. λ. Teichmüller ehdottelee: τά

άδόμενα άλλου του μύϑον.

[132] Hermann lukee και διανοίας, eikä ή διανοίας, mikä viimemainittu

nähtävästi on väärin, koska λέξις ja διανοία eivät ole yhtä.

[133] Hermannilla on άπο των αυτών ειδών -- näitä samoja lajeja.

[134] Nim. tapauksissa eli toiminnoissa (έν τοίς πράγμασiv).

[135] Mm. puheessa (έν τω λόγω), runoilijan ja näyttelijän.

[136] Iliadin alkusanat. -- Protagoras, joka tieteellisesti selvitti

runoilijain teoksia, näkyy arvelleen, että imperativia käytetään

ainoastaan käskyissä.

[137] Niinkuin hänen jälempänä seuraavista määrityksistään huomataan,

käyttää Arist. näitä kolmea viimeistä sanaa toisessa ymmärteessä kuin

me niitä käytämme.

[138] Hermann parantaa: και γαρ το ΓΡ ανευ του Α ουχ εστι

συλλαβή, άλλά μετά του Α.

[139] Tämä monin puolin turmeltu ja monenlaisilla eri lukulajilla

varustettu paikka, §§ 6 ja 7, on, kirjan itse aineesen katsoen,

kaikeksi onneksi aivan vähän arvoinen, jonka tähden voimmekin

jättää eri lukulajien luettelemisen. Otollisimman lukulajin

näyttää meistä Hermann esittäneen, vaikka se kyllä paljon poikkee

käsikirjoituksista. Ks. Herm. Comment s. 164.

[140] Hermann arvelee, että Arist. sanalla συνϑετός, korkomerkki

viimeisellä tavulla, ymmärsi välipuheella eli sovinnolla asetettua,

mistä ihmiset pitävät yhtä mieltä, sovinnaista (konventionel), mutta

sanalla σύνϑετος, korkomerkki ensi tavulla, liitettyä, yhdistettyä,

kokoon pantua.

[141] 'Ο δέ sanojen lisäksi on λόγος ymmärrettävä.

[142] Käännämme Hermannin mukaan, joka lukee τα πολλά των μεγαλeίοτέρων

οίον 'Ερμοκαϊκόξανϑος (Bekker ja Didot'n painos Μεγαλιωτών).

Hermokaikoxanthoksi nimitti eräs pöyhkeä runoilija Megale-saarta,

syystä, kuten arvataan, että joet Hermo, Kaiko ja Xantho sen

tienoilla juoksivat mereen.

[143] Odyss. I. 185. XXIV. 307.

[144] Iliadi II. 272.

[145] Nämä esimerkit näyttävät olevan Homerosta otettuja, mutta eivät

enään siinä löydy.

[146] Bekker lukee οίνον eikä άoivov. Neljännestä lajista, κόσμος, ei

tässä puhuta mitään. Tästä puhuu Arist. Rhet. III. 7.

[147] Nim. semmoisiin lyhykäisiin ääntiöihin, jotka aina ovat lyhyitä:

ε ja o.

[148] Herrmann: A ja N ja Ρ ja Σ.

[149] Kleofoni, ks. II. 5. -- Sthenelo oli tragillinen runoilija

Aristofaneen aikana, joka häntä pilkkasi.

[150] Hermannilla on κυρίων: tavallisten sanain avulla.

[151] Arvoitus tarkoittaa mitenkä rokonpano-rauta (χαλκός) polttaa

ihmistä rokkoa pantaessa, sanoo Arist. Rhet. III. 2, jossa tämä

arvoitus mainitaan.

[152] Hermannilla on ή εξαλλάττειν: venyttää taikka muuttaa.

[153] Tähän löytyy monta lukulajia: ήτοι Χάριν (Hermann), ή τάχ'

'Αρην (Gräfenhan), ήτοι 'Αρην (Ritter). Venytystä tapahtuu sanassa

βαδίζοντα, jossa ensimäinen tavu väärin venytetään.

[154] Tähänkin paikkaan löytyy eri lukulajeja: γευσάμενος τών

έλλεβώρων (Hermann); γέρανος (Gräfenhan); γ' εράμενος j.η.e.

[155] Hermannilla on πάντως eikä πώς: kaikissa paikoin näkyä.

[156] Hermann lukee: έπι τών έπεκτάσεων, eikä έπών.

[157] Odyss. IX. 515.

[158] Odyss. XX. 259, jossa tavallisesti καταϑείς sanan sijasta

luetaan παραϑeίς.

[159] II. XVII. 265.

[160] Yhdenlaisuuden havaitseminen = kyky huomaamaan kahden kappaleen

yhtäläisyyttä. 'Ευφυΐα = luonnollinen taidollisuus, talangikas luonto.

[161] Hermann lukee: έν έξαμέτρω eikä έν μέτρω.

[162] Hermannilla on: τάς συνϑέσεις, eikä τάς συνήϑεις.

[163] Tämä Arist:n oppi kertomarunon, niinkuin tragediankin, yhdestä

toiminnasta ja rajoitetusta runon-aineesta, jolle Arist. vaatii

täydellisyyttä ja tarkasti määrättyä loppua, nosti aikanansa ankaraa

vastustusta muutamain saksalaisten oppineitten puolelta, jotka tämän

opin johdosta kielsivät Aristoteleella olevan tunnetta vanhalle

luonto- ja kansarunoudelle (F.A. Wolff, Friedr. Schlegel, W. Müller

y.m.). Samaten kuin nykyisempi aika yhä enemmin on tunnustanut

Arist:n luonnontieteellistä arvoa, on se tässäkin asiassa jälleen

kunniaan asettanut mainion filosofimme. Vrt. Zimmermann, Gesch. d.

Aesth. als philos. Wissensch. s. 85.

[164] Kuten tietty mainitsee Herodoto Salamiin ja Himeran tappeluin

tapahtuneen samana päivänäkin. -- Hermannilla on: ϑάτερον μετα

ϑάτερον.

[165] Nimittäin sovittavat yhteen semmoisia tapauksia, joilla, ehkä ne

ovat samaan aikaan tapahtuneet, ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä.

[166] Vertaile VIII, alussa.

[167] Aineena tähän Iliadin yhteen tragediaan olisi siinä tapauksessa

nähtävästi sovinto Akhilleyn ja Agamemnonin välillä ja edellisen

uudestaan ryhtyminen sotaan, joka päättyy Hektorin kuolemalla.

Odysseian tragedian aineena taas olisi arvattavasti Odysseyn kotiin

palaaminen ja Penelopeian vapautus, joka päättyy kosijain kuolemaan.

[168] Sanat "useampia kuin" ja "Sinoni sekä Troiattaret" arvellaan

myöhemmän interpolatorin tekemiksi, koska se kuuluu oudolta, että

Arist. ensin sanoisi "useampia kuin kahdeksan" kun hän heti lukee

kymmenen näitä tragedioja. Näytelmäin tekijöitä, niinkuin myöskin

niiden teosten aineita kokee Hermann selville saada. Comment, s. 170.

[169] Yksinkertainen laji, jolla L. XVIII on nimi όμαλή, mainitaan tässä

nimellä άπλή. Epopealla on samat lajit kuin tragediallakin, sanoo

Arist. Samaten kuin siis mutkallinen epopea on semmoinen kertomaruno,

joka tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, on se laji

yksinkertainen, jossa näitä ei ole. Kolmatta lajia, ή ήϑική, joka

tragediassa parhaasta päästä on luonteen-omainen s.t.s. luonteita

kuvaava, sopii epopeassa paremmin sanoa siveydelliseksi, ethiseksi,

siinä ymmärteessä että se kuvaelee kohtia siveyden alalta -- kotoa,

perheellistä elämätä ja hallitusta, kotitapoja ja kotitöitä j.n.e.

-- jota myös Arist:n mainitsema esimerkki todistaa. Sillä tunnetu

on, että Odysseia juuri tämän puolesta on siveydellinen elikkä

ethillinen. Kieltää ei kuitenkaan voi, että me muutoin Odysseiassa

-- esm. semmoisissa paikoissa kuin ne, missä siko- ja karjapaimenet

kestitsevät Odysseytä, taikka missä uskollinen talonkoira kuvataan,

sekä monessa muussa omituisessa koti-elämän kohdassa -- tunnemme,

niinkuin Vischer (Aesth. III s. 1201) sanoo "ein erstes Auftauchen

der charakteristischen, wiewohl natürlich noch fest am Bande

des plastischen Schwunges gehalten." Luonteen-omainen laji ei

siis ole kertomarunolle vieras, vaikka siveydellinen on yleisempi.

Intohimoinen eli pathetillinen laji on taas se, missä πάϑη ja

παϑήματα kuvataan, niinkuin esm. Iliadissa Akliilleyn viha ja raivo,

Patroklon kuolema, Hektorin surma y.m.

[170] Kolmas, suurin, eroavaisuus syntyy kertomarunon muodostumisen

kautta (ks. V. 7, 8 sekä XXV, XXVI ja XXVII). Tämän suhteen on

epopea, "diegematinen" s.t.s. kertovainen ja myönnyttää tämmöisenä

kaikenlaisia omituisuuksia, joita näytelmäruno ei salli.

[171] Ks. VII. 12.

[172] Sanan μέρη jättää Hermann pois.

[173] Khairemonista ks. I. 12.

[174] Bekker panee Luvut XXIV ja XXV yhteen jaksoon, josta syystä

hänellä yhteensä onkin ainoastaan XXVI lukua.

[175] Sanalla ήϑος, jonka muutoin Hermann jättää pois, on tässä

lavein merkityksensä: ethillinen, siveydellinen kohta, ks. L. I,

muist. 6.

[176] Hektorin vainoomista mainitaan myös XXVI. 8. 'Οι μεν tarkoittaa

Kreikkalaisia, o δε Akhilleytä. Uskomattomalta, jopa naurettavaltakin

näyttäisi, jos Kreikkalaiset parhaassa sodan vimmassa äkkiä

olisivat la'anneet keihäitänsä viskaamasta ainoastaan Akliilleyn

päännyykähyksestä, kosk'ei tämä kumminkaan voinut näkyä niin

suurelle joukolle, kuin Troian edustalle levitetty Kreikan armeija.

[177] Nämä sanat kuuluvat yhteen ώς δει ("sopivalla tavalla")

sanain kanssa, eikä ψευδή λέγειν sanain kanssa. Oikealla tavalla

puhutaan perättömiä, jos toinen tämän kautta joutuu tekemään väärän

päätöksen.

[178] Tämän, tekstin turmeluksenkin kautta vielä enemmin hämärtyneen,

paikan ymmärrän näin: Homero opettaa miten perättömiä voi runoudessa

käyttää. Perättömien käyttämisen tekee mahdolliseksi ne väärät

päätelmät, joita ihmiset aina ovat niin valmiit tekemään. Ihmiset

arvelevat, näet, tavallisesti näin: jos tuon olemisesta, tahi

tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, niin seuraa

myös tämän olemisesta tahi tapahtumisesta tuon oleminen tahi

tapahtuminen. Mutta tämä on ihan väärin. Jos, näet, esm. ensimäinen

olisi väärää toinen totta, niin pitäisi ihmisten arvelun mukaan

ensimäisenkin muka oleman totta (tahi tapahtuman taikka lisäksi

tuleman s.o. ajateltaman todeksi). Pää-asiallisesti sama ajatus

syntyy Hermannin lukulajista, vaikka se eriää sekä sanain että

välimerkkien kautta. Se kuuluu näin: 'Οίονται γαρ άνϑρωποι κ. τ. λ.

ή γίγνεσϑαι. τούτο δε έστι ψεύδος. δι ο εΐη αν το πρώτον ψευδος.

άλλ' ουδε τούτου όντος, ανάγκη είναι ή γενέσϑαι ή προςϑείναι.

Käännettynä: ihmiset, näet, luulevat, että, jos tuon olemisesta

tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös

jälkimäisen olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa edellisenkin

oleminen tahi tapahtuminen. Tämä toinen on nyt väärää. Senpätähden

pitäisi muka myöskin ensimäisen oleman väärää. Mutta jos tämä toinen

olisikin totta, niin ei sittenkään ensimäisen tarvitsisi täytymyksestä

olla totta tahi lisäksi tulla. -- Sanoja τούτο δε έστι ψευδός pitää

siis Hermann polvena tuossa ihmisten tekemässä väärässä päätelmässä,

kun ne sitä vastaan Didot'n painoksessa ovat Aristoteleen ajatuksena

samasta ihmisten väärästä päätelmästä.

[179] S.t.s. XIX:stä Odysseian runosta, jota nimitettiin Niptroiksi.

Arist. tarkoittaa niitä Odysseyn valhe-juttuja, joitten kautta hän

Penelopeiaa pettelee. Ks. L. XVI. 5.

[180] Sofokleen "Klektra" v. 680 ss. -- Pythian juhlat eivät Oresteen

aikana vielä olleetkaan olemassa, vaikka Sofokles antaa Oresteen

niissä kamppailla.

[181] "Mysoi" oli eräs Aiskhylon tekemä kappale. Mykkä arvellaan olleen

eräs Telefo.

[182] Esm. Odyss. XIII. 119.

[183] Missä ei varsinainen luonne ole kuvailuksen tarkoituksena taikka

missä ei erinomainen mielenparsi ole kuvattavana, semmoisissa

paikoissa pitää erittäin huolellisesti viljelemän lausekeinoa ja

kieltä. Mutta päin vastaisissa paikoissa katsottakoon toiselta

puolen, sanoo Aristoteles, ett'ei kovin loistava lausekeino ja sulat

koristuspuheet vie ydintä pois.

[184] Runoilijalle myönnämme, sanoo Arist., käyttää semmoisia lauseita

ja sanoja, joita emme käytä tavallisessa ja jokapäiväisessä puheessa.

[185] Hermann, joka arvelee kummalliseksi, että Arist. muka olisi

sanonut valtioviisaudella ja runoustaiteella ei olevan samat ohjeet,

jota ei kukaan järjellinen ihminen väitäkkään, ehdottelee luettavaksi

ποιητικής και τής ύποκριτικής = runoustaiteella ja esittelys- elikkä

näyttelijä-taiteella.

[186] Virhe on siis kahdenlainen: olennollinen, joka loukkaa taiteen

itse olentoa ja luontoa, ja satunnainen, joka loukkaa sivukohtia ja

satunnaisia seikkoja.

[187] Hermannilla on: κατ' άδυναμίαν, joka pää-asiassa on yhtä:

jotain, mihin taide ei kykene.

[188] Käsikirjoitusten käyttämää μή on Hermann muuttanut μήν sanaksi,

joka meistä onkin oikeampi.

[189] Nim. kuin olevaisuns, todellisuus. Mitä me mistäkin puhumme, esm.

jumaloista, saattaa kyllä olla huonompaa, kuin mitä se toden perästä

on, jopa saattaa valhettakin olla, mutta kuitenkin sopii semmoisia

puolustaa tuolla Xenofaneen käyttämällä lauseella: "eipä sitä tiedä".

-- Tämän paikan olen kääntänyt Hermannin parannuksen mukaan: άλλ'

έτυχεν, ώσπερ Ξενοφάνης, ου σαφή τάδε, kosk'ei sanat άλλ' οu φaσι

τάδε anna mitään ymmärrystä.

[190] II. Χ. 152. Syyksi minkä tähden keihästen alapuoleenkin pantiin

kärki mainitaan (Eustathio) sitä, että kerran yksi keihäs, yöllä

kaatuen kumoon, oli kanssansa vetänyt maahan koko läjän, josta kauhea

meteli sitten nousi.

[191] Iliad. I. 50. Kreikkalainen sana ούyρεύς merkitsee, näet,

kumpaistakin.

[192] Iliad. X. 31.6.

[193] Iliad. IX. 202.

[194] Iliad. IL 1. "Kaikki" metaforallisesti "monen" sijasta, ks.

alempana.

[195] Iliad. Χ. 11.

[196] Iliad. Χ. 13. Homero antaa Agamemnonin, maatessaan teltassansa

Troian edustalla, katsella Troian maata sekä kuulla huilujen ja

syringien yhteen-soivia ääniä -- mikä luonnollisista syistä oli

mahdotonta. Se on siis knvannollisesti sanottu.

[197] Iliad. XVIII. 489; -- "Osatonna hän yksin" olisi tavallista.

Kreikan kielessä kuuluvat sanat οϊος (ainoa) ja μόνος (yksin).

[198] Iliad. XXI. 297.

[199] Iliad. XXIII. 328.

[200] Eroitus syntyy tässä siitä, jos πριν sana toisessa värsyssä

viedään sanoihin κέκρητο tahi ζωρά. Ks. Herm. Comm., s. 183. --

Paikka on muutoin turmeltunut. Olen kääntänyt Hermannin lukulajin

mukaan: -- -- -- άϑάνατ' είναι, ζωρά τε πριν κέκρητο. Didot'n

painoksella on ζαρά τε πρίν κέχριτο.

[201] Iliad. XI. 252.

[202] Iliad. XX. 234.

[203] Paikka on suuresti turmeltunut sekä lauseiden järjestyksen että

itse sanainkin puolesta. Paras lukulaji on mielestämme seuraava,

jonka mukaan olemmekin käännöksen tehneet: οίν τών κεκραμένων οΐνον

ψαβιν ένια. όϑεν πεποίηται ο Γανυμήδες

Λίΐ οίνοχοεύειν,

ον πινόντων οΐνον. και χαλκέας τους του σίδηρον έργαζομένους,

όϑεν είρηται

κυημίς νεοτεύκτου κασσιτέροιο.

Citati on otettu Iliad. XXI. 592. Hermann arvelee, ettei

kaksimielisyys tässä ole sanassa χαλκεύς, niinkuin sitä luulisi,

vaan sanassa κασσιτέροιο, joka muka olisi "pro alio aeris genere

positum, eodem modo, qvo χαλκεύς vocaretur faber ferrarius".

Ks. Comm. s. 185.

[204] Iliad. XX. 272.

[205] Hermann lukee έτι ένιοι, eikä ότ' έvιοι; niin ikään είρηχότος

eikä είρηχότες.

[206] Hermann on koettanut tätä paikkaa parantaa näin: και προς το

βέλτιον τοιούτους είναι, oίους Ζεύξις έγραφεν' το γαρ παράδειγμα

δεΐ ύπερέχειν' άΛλά πρός α ψασι, τα άλογα. Tällä lukulajilla on se

etu, että Zeyxis esimerkkinä tulee parempaan paikkaan, ja että kolmas

26:ssa §:ssa luetuista kategorioista (nim. luulo = maine -- jota

ihmiset puhuvat ja arvelevat) myöskin tulee erittäin puheeksi.

[207] Hermannilla on: ως τε και αυτό πρός αυτό, ή πρός ά κ. τ. λ.

Käännetty: niin että siis myös on katsominen, missä suhteessa se

itseensä on taikka siihen, mitä hän itse sanoo j.n.e.

[208] Menelaon huonoutta moittii Arist. myöskin L. XV. 7. (ks. muist. I

ja 4). -- "Aigey" nimisen kappaleen on Euripides kyllä kirjoittanut.

Sopivampaa ehkä kuitenkin ollee tässä paikassa ajatella "Aigey"

nimistä henkilöä "Medeiassa" v. 663-758, mikä henkilö siinä on peräti

tarpeeton.

[209] Edellisessä lueteltuansa kaikki ne syyt, joista moitteet

syntyvät, asettaa Arist. nämä nyt yleisiin kategorioihin. Ensiksi

mainitsee hän kaksi virhettä, joista toinen on olennollinen, toinen

satunnainen (§§ 5-10). Sitten hän sanoo moitteiden syntyvän, kun

kuvataan jotain perätöntä, ehkä kyllä semmoista kuin sen oleman

pitäisi (§ 11); taikka kun kuvataan jotain perätöntä eikä kuitenkaan

semmoista, kuin sen oleman pitäisi (§§ 12, 13); vieläpä kun

kuvataan jotain huonoa ja epäsiveydellistä (§ 15). Myöskin syntyy

moitteen-alaisuus lausekeinossa murteen kautta (§ 16), metaforan

kautta (§ 17), prosodian kautta (§ 18), eroittamisen kautta (§

19), kaksmielisyyden kautta (§ 20), tavallisuuden kautta (§ 21),

sanojen eri merkitysten ja vastakohtaisuuden kautta (§§ 22, 23) sekä

kirjoitustavan vääryyden kautta (§§ 24, 25). Nämä kaikki asettaa

Arist. nyt viiteen yleiseen kategoriaan, jotka ovat: mahdottomat,

järjettömät, epäsiveydelliset, vastakohtaiset, ja varsinaiset virheet

itse taidetta vastaan.

[210] Moitteisin sopii vastata kahdella-toista eri tavalla. Jos, näet,

moititaan 1:ksi mahdottomuutta (άδύνατα), niin sopii siihen vastata,

että kuvatut kuitenkin ovat a) semmoiset kuin niiden oleman pitäisi

(οία δεϊ, § 11), b) että ne ovat uskottavia (άλλα πιϑανά, § 27);

-- jos 2:ksi moititaan järjettömyyttä (άλογα), niin sopii vastata:

a) niin sitä sanotaan (οΰτω φαsίν, §§ 12, 13, 29), b) ei

niinkään järjetöntä (ποτέ oυκ άλογα § 29); -- jos 3:ksi siveyttömyyttä

(βλαβερά) moititaan, niin vastattakoon: a) asia on todenperäinen

(όύτως εΐχεν, § 14), b) asia on katsottava toimittajan tahi puhujan

suhteen (οκεπτέα βλέποντας εις τον πράττοντα ή λέγοντα, § 15); -- jos

4:ksi moititaan kuvattujen vastakohtaisuutta -- (ύπεναντία), niin

siihen vastattakoon: a) ett'ei se ole samaa eikä samaa tarkoittava

eikä samalla tapaa (ου το aυτό, oυ πρός το αυτο, ουχ ώσαυτως, §

30), b) että asia on itse puolestaan oikea sekä siihenkin katsoen,

missä tarkoituksessa runoilija sitä lausuu ja mitä järjellinen

ihminen siitä arvelee (όρϑώς έχει αυτό πρός αυτό, όρϑώς έχει πρός

ά αθτός λέγει, όρϑώς έχει πρός ο άν φρόνιμος ύπόϑοιτο, § 30); -- ja

jos 5:ksi moititaan kuvattuja virheeksi itse taidetta vastaan (παρά

την ορϑότητα την κατά την τέχνην), niin sopii vihdoin siihenkin

vastata: a) että se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τού τέλους

έτυχε, § 8), b) että se vaan on virhe sivukohtaa vastaan (έστι κατά

συμβεβηκός, § 10). Näin saadaan kymmenen vastausta, kaksi vastausta

joka moitteesen. Jälellä olevat kaksi vastausta koskevat lausekeinoa,

ja ovat yhteiset kaikille viidelle lajille. Moitteisin näiden

suhteen sopii vastata: a) että kuvatut ovat selitettävät, λυτέον,

joko murteen (γλά'ττη), kuvannon (μεταφορά), lausunnan (προσωδία),

eroituksen (διαιρέσει), kaksimielisyyden (αμφιβολία), tavallisuuden

(εϑει), tahi sanojen eri merkitysten kautta (τω πόσα σημήνειεν

άv §§ 16-23), taikka b) että kuvattu on selitettävä erehdyksen

kautta (άμάρτημα έστιν § 25). Yhteensä siis kaksitoista, ks. Herm.

Comm. s. 189. -- Teichmüller, joka tähän lukuun panee laveamman

erityis-tutkinnon, jakaa nämä kaksitoista λύσεις kolmeen moite-lajiin

(εΐδη): a) moitteet virheestä itse taidetta vastaan, b) moitteet

virheestä kuvattavain esineiden suhteen, ja c) moitteet virheestä

kuvailuskeinojen suhteen. Ensimäiseen moite-lajiin on kaksi λύσεις,

selitystä: 1) se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τέλους ετυχε), 2) se

on virhe sivukohtia vastaan (κατά συμβεβηκός). Toiseen moite-lajiin

löytyy neljä selitystä: 1) kuvatut ovat niinkuin niiden oleman pitäisi

(οία δεϊ), 2) kuvatut ovat semmoiset kuin niiden sanotaan olevan

(ουτω φασιv), 3) kuvatut ovat todenperäisiä (ουτως εΐχεν), ja 4)

kuvatut ovat paremmat tarkoituksen puolesta (προς ov ή ότε η οτω η

ου ένεκα). Kolmanteen moitelajiin on taas kuusi selitystä, nim. 1)

murre, 2) metafora, 3) prosodia, 4) eroitus, 5) kaksmielisyys ja

6) tavallisuus. Ne tarkoittavat siis kaikki lausekeinoa, λέξις. Ks.

Teichm. m. t. s. 155 ss.

[211] Huilunsoittajilla, αυληταί, ymmärtää Arist. tässä tanssijoita,

joittenka taidenäytökset tavallisesti tapahtuivat huilunsoiton mukaan.

[212] Hermann ehdottelee luettavaksi: Tyndarey.

[213] Moite näytelmärunouden työläisyyttä ja rasittavaisuutta vastaan

ei koske itse runoutta, vaan esittelytaidetta s.t.s. näyttelijöitä,

arvelee Arist. Mutta kertomarunokin voi tulla saman moitteen

alaiseksi, koska rapsodit, esm. Sosistrato, ja laulajat, esm.

Mnasitheo, hekin saattavat liiotella.

[214] Ks. VI. 28

[215] Hermann lukee ή βραχέως δεικυμενον, eikä άνάγχη ή

βραχέα δειχν.

[216] "Λιαφέρει non significat hic differt, sed eminet", sanoo

Hermann.

[217] Näytelmäruno on, sanoo Arist., parempi kuin kertomaruno, kun

sillä on kaikki ne edut, mitkä tälläkin ovat, mutta tällä ei kaikki,

joita edellisellä on. Näitä näytelmärunon varsinaisia etuja on

etenkin kaksi: ensinkin, näet, se saavuttaa tarkoituksensa pikemmin

ja lyhyemmässä ajassa kuin kertomaruno -- ja onhan supistuneempi ja

yhdistyneempi aina hupaisempi kuin venytetty -- ja toiseksi sillä on

enemmin yhteyttä kuin kertomarunolla, jota huomataan siitä, että joka

kertomarunosta tulee useampia näytelmiä.