Mielenparsi ja sen osat.
Muista on siis jo puhuttu; jälellä on puhuminen lausetavasta ja
mielenparresta.[132] 2. Mitä mielenparteen tulee, olkoon siitä
lausuttuna niissä kirjoissa, jotka puheentaidetta koskevat; sillä
tämän tieto-alan omaa se pikemmin on. 3. Mielen-parteen kuuluu, näet,
se, mikä on puheen kautta vaikutettava. 4. Tämän osat ovat:
osoittaminen, kehittäminen sekä mieliliikuntojen synnyttäminen,
esimerkiksi säälin, tahi pelvon, tahi vihan ja muiden senkaltaisten
liikuntojen; jopa myöskin suurentaminen ja pienentäminen. 5. Selvä
on, että itse tapauksissakin täytyy näitä samoja muotoja[133] käyttää,
kun on tarvis saada aikaan jotain säälittävää, tahi peloittavaa, tahi
suurta, tahi todennäköistä. 6. Sen verran ne kuitenkin keskenään
eroavat, että toisissa[134] tämän täytyy ilmaantua myöskin
ilman näytelmällistä esitystä, kun se toisissa[135] on puhujan
vaikutettavana ja puheen kautta herätettävänä. Sillä mikä olisi
puhujan tehtävä, jos asiat itsestään näyttäisivät hupaisilta, eikä
vasta puheen kautta? 7. Mitä lausetapaan tulee, niin on yksi
tieteilemisen laji, nimittäin lausekeinon muodot, joidenka tunteminen
kuuluu näyttelijä-taiteesen, niinkuin senkin tehtävään, joka
tänkaltaista virkaa toimittaa, esimerkiksi mikä on käskyä, mikä on
rukousta, mikä kertomusta, uhkausta, kysymystä, vastausta, ja muuta
semmoista. 8. Sillä näiden tuntemisesta taikka tuntemattomuudesta ei
tule runoustaiteelle mitään moitetta, jolla olisi jotain arvoa. Sillä
minkä hairauksen arvelisikaan tapahtuneen siinä, mitä Protagoras
nuhtelee, että runoilija muka, luullen rukoilevansa, käskee sanoessaan: