Runoilijan tehtävä ja mikä eroittaa runoilijan historioitsijasta.
Ennen mainitusta on selvä, ettei runoilijan asia ole kertoella
tapahtumia, vaan sitä, mikä tapahtuva olisi, ja mitä tapahtua saattaa
todennäköisyyden taikka täytymyksen mukaan.[65] Sillä historioitsija ja
runoilija eivät eroa runomitallisen tahi runomitattoman lausetavan
käyttämisellä; saattaisi, näet, panna Herodoton teokset
runomittoihin, eivätkä nämä näin runomittaisessa puvussa olisi
vähemmin historiaa kuin ilman runomitatta; vaan siinä he eroavat,
että toinen kertoo mitä tapahtunut on, toinen mitä tapahtua
voisi. 3. Sentähden onkin runoustaide filosofiallisempi ja ylevämpi
historiata, sillä runous kertoelee enemmin yleisiä, mutta historia
erityisiä. 4. Yleiseen kuuluu mitä kunkin sopii puhua tahi tehdä
todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan, johon pyrkiikin runoustaide
antaessaan henkilöille nimiä; mutta erityiseen mitä Alkibiades teki
tahi mitä hän kärsi. 5. Tämä onkin jo tullut ilmi komediassa; sillä
kun kantatarua sepitsevät todennäköisyyden mukan, panevat he myös
henkilöille satunnaisia nimiä, eivätkä huoli erityisistä, niinkuin
jambein kirjoittajat tekevät. 6. Mutta tragediassa käyttävät he
todellisia nimiä.[66] Syynä tähän on se, että mahdollinen myös
on luultavaa. Mikä siis ei ole tapahtunut, sitä emme uskokkaan
mahdolliseksi, mutta mikä tapahtunut on, se on nähtävästi myös
mahdollista, sillä eihän se olisikaan tapahtunut, jos se olisi
mahdotonta ollut. 7. Kuitenkin on tragediassakin asian laita niin,
että muutamissa ainoastaan yksi tahi kaksi nimeä on tunnetuita, mutta
muut tehtyjä; muutamissa taas ei yhtään tunnettua, niinkuin Agathonin
"Anthos" nimisessä tragediassa; sillä tässä tragediassa ovat niin
tapaukset kuin nimetkin tehtyjä, eikä se sentähden vähemmin huvita.
8. Ei siis suinkaan aina tarvitsekkaan pyrkiä kiinipitämään ainoastaan
entis-aikojen jumalais-saduista, joittenka ympäri tragediat
liikkuvat. Tämmöinen pyrintö olisi naurettavaakin, koska tunnettukin
on ainoastaan harvoille tunnettu, mutta kuitenkin kaikkia
ilahuttaa. 9. Tästä on siis selvä, että runoilijan sitä enemmin
pitää oleman kantatarujen kuin runomittain tekijänä mitä enemmin
hän on runoilijana juuri kuvailuksen kautta ja kuvailus koskee
toimintaa. 10. Ja jos hän sattuu kertomaan todellisia tapauksia,
niin hän sentähden ei ole vähemmin runoilija, sillä ei mikään estä
muutamia tapauksia olemasta semmoisia, kuin niiden todennäköisyyden
ja mahdollisuuden mukaan olisi pitänyt oleman; ja tämänpä tähden
hän saattaa tämmöisiäkin runollisesti käyttää.[67] Yksinkertaisista
kantataruista ja toiminnoista kehnoimmat ovat ne, joilla on paljon
välikertomuksia. Välikertomuksia paljon on sillä kantatarulla, missä
välikertomukset eivät seuraa todennäköisyyden eikä täytymyrksen
mukaan toinen toisestaan. 12. Tänlaisia tekevät huonot runoilijat
itsensä tähden, mutta hyvät runoilijat näyttelijäin tähden,[68] sillä
kilvoitelmiin ruveten ja kantatarua[69] ylenmäärin venyttäen, ovat
he usein pakoitetut järjestystä rikkomaan. 13. Mutta kun kuvailus
ei kuvaele ainoastaan täydellistä toimintaa, vaan myös pelättäviä
ja säälittäviä toimintoja, ja tämmöiset parhaasta päästä syntyvät
toisensa kautta, varsinkin kun jotain tapahtuu vasten luuloa;[70]
täten saadaan, näet, helpommin ihmeellisiä aikaan, kuin jos se
tapahtuisi itsestään ja sattumuksesta, koska myöskin sattumuksen
tuomista tapauksista se näyttää ihmeellisimmältä, joka näkyy
tapahtuneen ikään kuin tarkoituksesta; niinkuin esimerkiksi kun
Mityyn kuvapatsas Argos kaupungissa, kaatuen katselijan päälle,
löi kuoliaaksi sen miehen, joka oli syypää Mityyn kuolemaan; 15.
sillä tämä ei näy tapahtuneen ainoastaan sattumuksesta;[71] niin
tämänkaltaiset kantatarut siis välttämättömästi ovat kauniimmat.