Miten se oli saatu?
Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä,
tuijottaen häneen -- hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni.
Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli
hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä -- minusta
yllättävässä -- käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.
Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja
näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.
"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt --"
Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut
seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme
töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne
malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi
äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.
"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on
tapahtunut?" hän alkoi.
"Juuri niin!"
Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa -- paksu, turkisvuorinen -- ja
istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain
auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun
paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi
ollut vain tavallinen kirje.
"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti.
"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."
Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani
kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät
tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan
koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi
tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen
auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen -- se oli
epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli
kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä,
taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin,
pitäen sitä kädessään.
"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?" hän tiedusti.
Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.
"Varastin sen!"
"Varastitte sen? Keneltä?"
"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!"
Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä
kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan
pieneen pöytään.
"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy
olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin
jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni
lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä -- sitten kerron
teille -- paljon!"
Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin
kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen
eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran
tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti,
puolittain uhmaavasti.
"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista --
kenties tuntenutkin niitä -- jolloin tytärten on ollut pakko puhua
julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin --
lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden
äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska
tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä
hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja
oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin
ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle
henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille
olisi käynyt?"
Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi
hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja
ihmeissäni. En käsittänyt mitään -- toistaiseksi.
"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita
paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme -- kolmen kesken."
Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten
hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä
syliinsä ristiin -- huomasin niiden hiukan vapisevan.
"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille
heti. Kuten jo heti alussa mainitsin -- nyt on turhaa koettaa
kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla
jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja,
mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen
haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä
vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa --
hänestä on raha kaikki kaikessa -- niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta
alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia
Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin
omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi
kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa
luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain
kävelimme pois kuulustelusta, että minä -- minä -- en tahtonut sinun
luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta -- etten halunnut sen joutuvan
muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani
ja vakavasti?"
En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus
tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin
sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.
"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en
tiedä nytkään -- sen sanon teille molemmille heti -- mitä hän on
tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut
haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä,
luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen
myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen
jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä
sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa
huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia,
ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä
erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa -- niin
kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman
heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle
noutamaan äitiä takaisin. Minä menin -- äiti, niin minulle kerrottiin,
oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin
sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona
ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia -- mikä ei
suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme
on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin
jotakin, mutta en tietänyt, mitä."
"Jatkakaa!" kehoitti Maythorne tyynesti. "Kertokaa meille kaikki!"
"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen.
"Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin
kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui
makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin
palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko
jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon.
Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana
-- en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä
kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta
kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni
lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja -- en
tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä -- mieleeni välähti, että
hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten -- no niin,
sitten pidin häntä silmällä -- sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse,
taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja
pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen -- Draken
_Eboracumin_ -- väliin. Sitten poistuin -- mutta en nukkunut. Tiesin,
että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että
äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen
sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin
kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja
raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti.
Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut
silmistäni. Minusta tuntui -- oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä
rikos oli tekeillä -- lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin
mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli
sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut -- en tohtinut
ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin
varma -- jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän
todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten -- niin, sitten tapahtuisi
monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä
ohjaksiin. Nousin makuulta varhain -- paljon ennen kuin kukaan muu,
edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin
jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin
asemalle -- oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen -- ja sitten
tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"
Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla
maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi
Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.
"Olette rohkea nainen!" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. "Ainakin
osaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina,
Holt. Mitä te siitä arvelette?"
Olin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon
aikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia
uria, mutta sanoin mitä ajattelin.
"Ehkä", vastasin, "rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja
pätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa."
Sheila pyörähti minuun päin salamannopeasti.
"Mervyn!" hän huudahti. "Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä
sitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin -- sinun
luoksesi!"
"Ei -- ei!" sopersin. "Minä --"
"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!" kivahti hän. "Olisinpa
totisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että
tiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi
tapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan
välissä!"
"Mitä sitten?" kysyin.
"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä", vastasi Sheila. "Tiedän sen!
Ja kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin
varmoihin käsiin."
"Neiti Merchison on oikeassa", sanoi Maythorne. "Se oli ainoa
mahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan
sen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä
selitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin
ollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona
puntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!"
Sheila ponnahti äkkiä pystyyn ja alkoi napittaa avaraa takkiaan.
"Sitten on kaikki kunnossa", hän virkkoi. "Ainakin olen minä
suorittanut vähäisen osuuteni -- ja nyt poistun -- minun pitää saada
nukkua tänä yönä."
"Minne aiot mennä?" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme
seisomaan. "Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut
sinne."
"Varsin mielelläni", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi.
"Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma
vuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin
hänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole
mitään hätää -- mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani,
jos haluat."
"Entä huomenna?" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän
silmäyksen. "Entä huomenna?"
"Sitä harkitsen huomisaamuna", vastasi tyttö.
"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät
toimistooni!" jatkoi Maythorne. "Myöskin Crole saapuu sinne kello
kymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu.
Muuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen
kuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!"
Sitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen,
hienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan,
laskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän
vilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.
"Oletteko koskaan ennen nähnyt tuota?" hän kysyi. "Muistelkaa!"
"En!" vastasi Sheila. "En koskaan! Kenen se on ja mikä se on?"
Maythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä.
Käännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa,
joka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.
"Se tipahtaa helposti naisen puvusta", hän puheli. "Tuo neula on
kulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin
vanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata,
läpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana
rintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan
henkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä
paikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin."
Tämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi
häneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa
rintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.
"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?" hän virkkoi.
"En milloinkaan!" toisti Sheila.
Pian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin
ajurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan
meitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne
toivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen.
Piccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme.
Äkkiä hän naurahti arkailevasti.
"Mervyn", hän kysyi, "tulitko -- tulitko iloiseksi nähdessäsi minut?"
"Onko minun tarpeellista vastata", sanoin, "jos kerron ajatelleeni
sinua koko illan."
"Se oli kaunis vastaus", virkkoi hän nauraen. "No niin, ei puhella enää
-- keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä.
Mutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos
tahdot."
Pidimme toisiamme kädestä -- äänettöminä -- koko matkan Maida Valeen
saakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten
samalla ajurilla. Aprikoin tietystikin -- aprikoin... mitä oli tulossa?