Molemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun -- Crolen
kasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen
silmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin
koskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti
vaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa
siirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme
tulleet.
"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa", virkkoi hän;
"yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää
kelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?"
"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki
ja pehmeä kaulus", vastasin. "Se oli rintakuva."
"Se oli kellon oikealla puolella", jatkoi hän miettiväisesti. "Nuorehko
mies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?"
"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa
Huntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa", vakuutin. "Tunsin hänet
valokuvasta heti."
Seisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea.
Äkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.
"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille
puhuttiin", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista.
"Katsotaanpa -- hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir
Samuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin.
No niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi
Mallison kahdesti Mazaroffin -- kerran täällä Leeken talossa ja toisen
kerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina.
Mallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen.
Jos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on
sama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin
Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään
tästä jutusta? Siitä on otettava selkoa -- kun saamme Mallisonin
käsiimme."
"Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata", jupisi Crole.
"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä", huomautti
Maythorne, "jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan
oikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa.
Mieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu --
muistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken
sattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani -- mutta juuri nyt
en saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?"
Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan
kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti
meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan
kanssaan rattaille.
"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen --
uskottu konttoristini -- jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti
varmimpia. Hän tietää sen!"
Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne
muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se
oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on
likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen
päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli
etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti
kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi
ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone;
siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki
mukavassa asennossa _Sporting Timesiä_ heittämättä sitä kädestään
noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti
isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot,
pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen
konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin
epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui
aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.
Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme
istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt
huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen
mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja
hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen
tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli
metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän
muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien
päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat
näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen.
Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin
nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin
suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin
erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä.
Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka,
väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä
vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä
johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin
selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli -- hän oli
epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja --
mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa,
terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma
yhdeksi sanaksi. Vainukoira!
Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen
kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja
käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan
kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.
"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman
esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"
Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä -- näytti
siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu.
Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi -- mies nyökäytti
lyhyeksi ajeltua päätään.
"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison."
Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen
hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen,
ja tämä nyökkäsi.
"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?"
"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen
sekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli
luettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison -- toimeton henkilö.
Osoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika -- tämä Mallison."
"Entä itse Welminster-aukion juttu, Cottingley? Uhkapeliä, eikö niin?"
"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa
Welminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin.
Pidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana.
Oli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin
suuriin sakkoihin -- hyvin suuriin. Muut -- vieraat -- kuten
tavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs
asiakkaamme -- tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko
otekirjan?"
Maythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen
keskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka
osoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä
salaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili
otetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.
"Kas tuossa", hän virkkoi. "Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia
selostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle
-- niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen
järjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin
tämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus
eräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta
poliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli
niin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan
muutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin
käväistä hänen luonaan -- kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu,
miten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden
nimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva
toimeton mies James Mallison -- mistä päättäen herra Mallison asuu
tätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen -- hänellä on
tiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista,
Cottingley?"
Konttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään,
ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti
kiinnittää huomiota.
"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan -- turhamainen. Urheilee --
vähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus
näiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa.
Käsittelee rahaa jokseenkin auliisti -- Leeke-puolisoilla ei ole
lapsia. Äskettäin rikastuneita -- sodasta hyötyneitä -- ymmärrättehän.
Sanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat."
"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedät, Cottingley?"
"Siinä kaikki!"
Maythorne viskasi leikkelekirjan takaisin pöydälle.
"No niin, siinä se!" hän sanoi. "Nyt tiedämme Mallisonista hiukan
enemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli
Huntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista,
mutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja
haluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen."
"Miksi niin?" kysyi Crole kummastuneen näköisenä. "Ja missä sitten?"
"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen", vastasi
Maythorne. "Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka.
Meidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se
seikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat
keskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme
saaneet selkoa, oli täällä mies -- Mallison, joka varmasti tiesi sen.
Mallison oli nähnyt sinisen timantin -- numero kahden -- Mazaroffin
hallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja
Yorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa
hierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä
Mallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana
ottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän
on tällä hetkellä löydettävissä -- käyn itse tiedustamassa sitä
Leeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten -- Armintrade? Myöskin se mies on
tavattava -- hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei
ole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä
huolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies,
autonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?"
"Webster on terävä ja nokkela poika", vastasin, "sukkela ja
luotettava."
"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!" pyysi
Maythorne. "Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia
määräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap
Lodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta
se ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko
te kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?"
Crole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille
lähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.
"Minä lähden kotiin, Holt", hän sanoi. "Kotiin Wimbledoniin --
päivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän
jälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?"
"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin", vastasin. "Syön jossakin
päivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja
otaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?"
"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa", myönsi hän
nyökäten. "Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä?
Kuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe
mielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!"
Hän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti
kättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja
hänestä erottuani tunsin olevani uupunut -- uupuneempi kuin olin
aavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat
mielenliikutukset -- kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin
kellooni -- se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä
heti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.
Aterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja
koetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä
saamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini
ystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin
harkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin -- sillä sikäli
kuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän
olisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja
lähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän.
Torkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja
olisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua
paneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani
hänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.
"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen", alkoi hän minun päästettyäni
hänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja
tarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. "Esitin sopivan
tekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään
tosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön -- tietystikin
tuosta Mallison-miekkosesta."
"No?" äänsin.
"Mallison", jatkoi Maythorne, "lähti pohjoiseen päin juuri samaan
aikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista --
heillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta -- ja hänellä oli varma
päämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun
metsästysalueen -- jonkun teerinummen -- ja hänen mielestään oli
järkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita
varsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma
siitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri
silloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä
siitä arvelette?"
Hän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun
huomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin
sanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan
Mallisonista. Hän hymähti.
"Ette tietenkään", hän vastasi. "Ette luonnollisestikaan nähnyt -- tahi
sanoisinko, ette saanut nähdä -- mutta se oli kaikki vielä hämärän
peitossa. Mutta -- varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin.
Ja --"
Hän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki,
mitä mielessäni liikkui.
"Saanemmekohan milloinkaan kaikesta tarkkaa selkoa", virkoin.
Hän loi minuun omituisen, tietävän katseen.
"Kyllä saamme, Holt", hän vakuutti. "Ja -- sitten siitä kehittyy soma
yllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin
maasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis
löydettiin? Muistatte siis. No niin --"
Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta
jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului
kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi
ja aukaisin oven -- peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.
Ovella oli Sheila -- yksin!