"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja
Lehtokurppaan", vastasi nainen. "Mutta se on vähän käytetty -- melkein
pelkkä lammaspolku."
"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan
suuntaan", ärähti ukko. "Emme tiedä mitään -- meillä ei ole mitään
kertomista -- ei mitään!"
Peräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen
huulilla väikkyi tutkimaton hymy.
"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua", sanoi hän. "Mutta miksi?
Pyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän
käynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa
tahdon pistäytyä tuolla kalliolla."
Hän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi
rotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä,
se kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle
ylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli
löydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa
nummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin
vanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken
lähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta
valpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun
lähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin,
luoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat
kirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut
lammaspaimen -- heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö,
herrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän,
urheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran
kuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen
ylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen
metsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan
palvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen
tekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä
tehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.
Hän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä.
Sitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän
näköisenä.
"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir", hän huomautti
puolittain ivallisesti. "Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset
leviävät!"
"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisi
Crole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."
Vanhus nyökkäsi -- eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan
tehoavan häneen.
"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten
hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva
katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli
hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.
"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä
puolestani tiedustaa -- koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne
-- voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"
Vanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.
"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi.
"No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä
apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen
-- täältä päin -- samana iltana, jolloin vainaja katosi."
"Se on jotakin!" sanoi Crole. "Entä -- olitteko itse läheisyydessä,
sir?"
Vanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.
"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä.
Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.
Taloni on kylän tässä reunassa -- tuolla -- näettekö päädyn?"
"Mihinkähän aikaan se tapahtui?" tiedusti Crole.
"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello
kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."
Crole katsahti Maythorneen.
"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi.
"Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen,
"on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan
vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"
Mutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.
"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä
laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin
sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli
kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta --"
En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti
kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa
tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen
käsiään kiihkeästi.
"Tulkaa tänne alas!" hän luikkasi. "Löysin jotakin. Pyssyn!"