Minä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole
lausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita
asioita.
"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella", sanoin ääneen,
"niin miten --"
Crole keskeytti minut naurahtaen terävän purevasti.
"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?" hän
kivahti. "Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!"
"Entä kirje -- ja hänen tavaransa?" panin vastaan. "Mitä voi
ajatella --"
"Siitä voi ajatella paljonkin!" tokaisi Crole. "Sen vähän nojalla,
minkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli
Merchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän
tahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä
olisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista
päätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä
määrätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa.
Perin helppoa!"
"Jättäen rahansa ja tavaransa laivaan?" huomautin.
"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat -- erittäinkin rahat --
etukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa", vastasi Crole kuivasti.
"Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?"
"Kyllä", myönsin. "Juuri siellä hän otti nimen Mazaroff."
"Niinpä niin", jatkoi Crole. "Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy
kuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään.
Hän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin
Andrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja
muistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew
Merchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina."
"Merchisonina?" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. "Mutta --
kuka täällä tunsi hänet Merchisonina."
"Se on saatava selville", vastasi hän tietävän näköisenä. "Jatketaan
matkaa -- mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa."
Tapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa.
Lähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi
tahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.
"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon", hän virkkoi. "Hänen
pyssynsä on kadoksissa."
Musgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä
päätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.
"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!" hän
pahoitteli. "Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että
se on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä,
jolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin --"
"Mistä se sitten otettiin?" tiedusti Crole.
"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan
hallussa", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. "Se riippui seinällä
kahdessa naulassa, ihan ovenpielessä -- lienette huomannut sen, herra
Holt?"
"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn", myönsin. "Mutta -- en ole
pannut merkille, että se on kadonnut."
"En minäkään -- mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai
kolmeen päivään", selitti Musgrave. "Muori sen huomasi -- hän puhui
siitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti
nenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi
sen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut
muistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt."
"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen", vastasin, "ja kuten
tiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa.
Huone lienee niin ollen ollut tyhjänä."
Musgrave murahti ja pudisti päätään.
"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa
teidän poissa ollessanne", hän valitti suruissaan. "No niin, minun on
ilmoitettava varkaus poliisille."
"Oliko pyssy panostettu?" kysyi Maythorne. "Kaiketi ei?"
"Kyllä se oli", sanoi Musgrave. "Pidin sitä panostettuna -- ei voi
tietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa
yksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään
muun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä."
"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö
teidänkin mielestänne?" virkkoi Maythorne leppoisasti. "Eihän
panostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia
pyssyssänne muuten oli?"
"Kynochin panoksia numero kaksitoista", vastasi Musgrave empimättä.
"Käytän aina niitä."
"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne", huomautti Maythorne.
"Teidän pitäisi mainita siitä poliisille." Hän kääntyi isännästä
nummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. "Aion pistäytyä
tarkastamassa Reiver's Deniä", hän selitti. "Soisin teidänkin lähtevän.
Eikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista
numeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin?
Tehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita
hauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi."
"Niin hän teki", myönsin.
"Otaksuttavasti tämä tohtori -- mikä onkaan hänen nimensä --
Eccleshareko? -- eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista
hauleista", hän jatkoi. "Niissä kai on eroa?"
"Hän on metsämies itsekin", vastasin. "Parhaillaan hän on High Cap
Lodgessa metsästämässä."
"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui", huomautti Maythorne
ja kääntyi minusta Croleen. "No -- entä rouva Elphinstone?"
Kävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä
Marrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan
-- hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa
toisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta
panin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen
olemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille --
synkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän
ja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka,
aivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan
konstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä,
kunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille,
missä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä
kanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä
korkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.
"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi
vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta
kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut -- ja miksi niin? Jos
hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja
kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei
ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on
se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne.
Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"
Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että
hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli
ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen
tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän
sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme
konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi
vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.
"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot
kajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin.
"Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen.
"Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"
"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä
iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en
kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä
kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki -- tuon pyökkiryhmän takana --
sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin -- eivät kerrassaan mitään!"
"Vai niin? Vai on tuolla mökki?" virkkoi Maythorne. "Keitä siellä
asuu?"
"Vanha lammaspaimen vaimoineen -- Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi
konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta -- siellä
ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."
Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa
polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien
oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista
mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten
astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni
kehoitti meitä astumaan sisään.
Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa;
sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha
mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti
pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen,
joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi
puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa
hänelle mitään.
"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti.
"Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä
halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan
laukausta sinä iltana -- emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme
vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä
kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä
tahdo tulla sinne -- minulla on muuta tekemistä!"
"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt
tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin
vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse.
Olemme outoja täällä."
"Siitä sait, ukkoseni!" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti
vanhukseen. "Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää
loukkautuko hänen tähtensä!" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen.
"Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta
tapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie
nummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan."
"Se on siis oikotie -- mutta minne?" huomautti Maythorne.