ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen
muuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui
vanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta
tyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti
kadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa.
Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi
hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli,
vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä
noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan
oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi
pahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista
oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt
mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää
tehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä
pois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, -- lähteä
takaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa
vallanhimon tiellä.
Mutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan,
tietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi
hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos
olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi
tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä
epäilemättä ei olisi taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä neuvo
vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä
mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin
tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen
suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että
yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu
viha tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.
Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.
Vitjakka.
Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa.
Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli
tapahtunut, mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista,
että Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa
oli tyttö näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään,
mistä hän aina ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä
oli kamoittanut se ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla
häntä kohdeltaisiin, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen
lämmin ja hyvä olla. Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä
ajatus häntä kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti
kuitenkin käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä
sanomaan viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille
asujaimille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen
selässä. Matkansa kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän
muutamassa uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki,
sitä enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton
lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti
Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.
-- "Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa
takaisin Pohjanmaahan. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?
Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta".
Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi
päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,
Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine
Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa
vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että
kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli
syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut
vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.
Mutta kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen
nimi yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja
tätä nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:
"Pohjanpiltti", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys
maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille
asetettiin sen "piltin" kanssa, joka Betlehemissä syntyi, se tosin
todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan
seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi
otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään
käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat
mielellänsä nimet: "Pohjanpiltti" ja "Pohjan neito" yhteen. Se oli niin
luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden
toivoja.
Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut
Lyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?
-- Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja -- tuttaville?
-- "Älä huoli kytkyttä laittaa?" sanoi vihdoin Vitjakka, -- "hirven
emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi
hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva
kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle".
Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen
jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli
tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja
lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:
-- "Te'et hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista
ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on
varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa".
-- "Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!" huusi Vitjakka riehahtaen.
"Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,
antaen isäsi lähteä? -- tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne
syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut?
Etkös olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten
tyttöjen tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko
on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!"
Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,
kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua
ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut
äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä
huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut
epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. _Äiteä, äiteä_ --
kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut
mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein
oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa.
Ja nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli
päivänsä lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi.
Maailma oli käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli
vieraantunut ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut,
-- vieraantunut omasta isästänsä, -- murhaajasta.
Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä kädellä
pyhkeili? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynele-virtoihin?
-- Se oli Vitjakka Pouttu, "Pohjan-piltti". -- -- Sydämmen polttaviin
haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,
joka toi ruusut takaisin poskipäihin.
Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,
joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän
oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan
nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja
taipuvainen.
-- "Mitä mun pitää tekemän?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
-- "Jää minulle", vastasi Vitjakka; "tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa". -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän
tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- "Saammehan mennä
kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää
vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se
sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä
täällä pidä".
Se oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa
oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu
poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha
päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka
naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin
heidän mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan
ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintö-oikeutensa nojassa.
Vanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen
herruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin
kädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka
unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä
silloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi
lukea omaksi syykseen.
-- "Kaitse tyystin tytärtäsi!" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; "jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä".
Sininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset
pois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas
hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.
Vuoden pisin yö.
Joulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla
juhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat
vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,
tuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman
karvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen
Pirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta,
joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla
Englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä
tyynyillä ja villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui
omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka
uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.
Lavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata
leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin
semmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat
Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.
-- "Mitäs te'et", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.
-- "Hää-ohjaksia sulholleni", vastasi tytär vakavasti.
-- "Se on oikein", jatkoi isä leppeämmin; "tänä ehtoona jo tulee
Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa
täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa
Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle
vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa
Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin
läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin
marskin omaa sukua" -- --
-- "Minä en tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea", lausui
neitto punastuen mieli-pahasta. "Olen sen jo usein Teille sanonut, olen
toisen oma, -- Pohjan-piltin".
Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät
ja salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton
maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.
-- "Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan
synkimpään nais-luostariin, -- taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua
varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää
riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama
Matti Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä".
-- "Minä tiedän sen, enkä pelkää", vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen
sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,
että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut
hänen voimiansa.
Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa
oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva
mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä
ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan.
Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin
toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä
seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi
tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut
meidän maan puhetta.
Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin
sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.
Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja
juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja
vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.
Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista
oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,
lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki
täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin
tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä
katselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella
ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa
havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä
rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki.
Mutta kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät,
pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista
teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa
taistelemista.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä
tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja
laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain
juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt
ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse
astua katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi
oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset
ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla
lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen
ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause
selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa
nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;
-- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut
kuin hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille
raukoille olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas
palasivat oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa
vanhan Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan
Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon
tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan
etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että
riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,
ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua,
ja Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä
jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.
Mutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä?
-- Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja
luultavasti neidon hää-pukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritari-vitjat.
-- "Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!"
lausui Lappalainen jää-hyväisiksi, -- ja pian oli taas koko seura
paluu-matkalla.
Mutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon
olut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen
asiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan
Pohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli
tiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää
hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,
kun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten
joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.
-- "Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito", lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. -- "Se on oikein,
että olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on
vitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni". -- Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.
Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.
-- "Se on totta", hän lausui ylevästi, "vitjain omistaja ansaitsee
kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä
Teille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan". -- Näin sanoessaan
neito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain
juureen.
Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen
mieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,
lausuen:
-- "Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla".
Ritarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhla-salista.
Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä
ja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa
oli, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja
vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin
oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tavallista, että
kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään,
ellei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää
miekalla puoltansa morsiamen sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi
myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko
kauppa olisi rikkunut. Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että
myötäjäiset olivat morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle,
ja että jälkimäisen piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen
huomenlahja maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi
ja lupasi semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli
morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt
kaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä
taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten
viljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita
kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.
Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella
yötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta
vasten.
-- "Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan
pihalla hevosten toimissa.
-- "Ritari, eikä meikäläisiä!" vastasi toinen, "puhutpa toisia!
Luuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet".
-- "Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin
kulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen
yhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun
nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät -- --?"
-- "Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä
karkaavan päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää
yö-untamme. Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa
ritarien kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit
uudestakastettuna oluella".
Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat
ja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.