Note: Project Gutenberg has other volumes of this work.
Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61655
Volume III: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61749
Volume IV: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61941
MANSIKOITA JA MUSTIKOITA I
Soisin Suomeni hyväksi,
Maani marjan kasvavaksi.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1859.
Paino-luvan antanut: _L. Heimbürger_.
Aineisto.
Sananen Anni orpanalle.
Kosken-kuvia.
Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.
Totta puhuen.
Pohjan-piltti. Kirjoitt. Y. K.
Kettu Repolainen. --kk-- K.
Sukeltaja (Srhiller'in mukaan). Kirjoitt. J. K.
Runebergin Puutarhahoitajan kirjeet. A--n.
Suomennoksia Runebergin Runoelmista. Kirjoin. O. B.
Sananen Anni orpanalle.
Jaakon päivästä Sorsansaarella.
En ole hetkiin unohtava tuota kaunista kesäpäivää, kun Sorsansaarella
vietimme Jaakko enon nimipäivää. Ensinnä ei kukaan ollut muistamanansa
koko asiaa. Aamukahvi juotiin, kuin muullostikin, puistossa
ruusu-pensasten välissä, ja eno istui äänetönnä, sanomalehti edessänsä,
eikä sanaakaan virkkanut. Äijä oli nähtävästi vähän nyrkkipyhissänsä,
kun ei kukaan hänen vuosijuhlaansa muistanut. Mutta ei sitäkään
ollut kukaan näkevänään. Eeva täti kutoi valkoista villasukkaa niin
ahkerasti, että olisi luultu hänen odottavan talven tuloa elokuussa,
ja sinä tepastelit tuhansissa pienissä askareissa, joissa ei toinen
maailmassa sinulle vertoja vetäne. Viimein käännyit yht'äkkiä minun
puoleeni, kysyen, eikö "nuori herra" tiennyt Jumalan kaunista ilmaa sen
verran arvossa pitää, että tahtoisi edes ongelle tulla.
Minä vastasin, että "nuoren neitsyen" kattila luultavasti paljoa
enemmän kostuisi, jos, pyssy olalla, minä liikkeelle lähtisin. Mutta
koska olit ottanut kaikki seudun lintuset, jopa itse kryytimaan
varpusetkin, korkean suojeluksesi alle, et siihen ehdotukseeni millään
muotoa myöntynyt, vaikka ko'in todeksi näyttää, että kalalla on henki
ja tunto yhtä hyvin kuin linnullakin.
Olisimme siitä tieteellisestä seikasta ehkä kauankin sanoja
vaihettanut, ellei täti olisi keskeyttänyt:
"Hsss! lapsikullat; rauha maassa! Jättäkää rauhaan sekä suorsat että
ahvenet, ja tulkaa Sorsansaarelle, jos ei muuksi, niin marjaan. Minun
täytyy käydä heinäväkeä katsomassa. Ettekö näe tuota pientä pilven
nuohaa, joka kokoontuu päivän alla. Jos en minä toimeen tartu, ei tule
kuivia heiniä ikipäivinä".
Jokainen oli kääntynyt eteläpuoleen, ja jokainen oli näkevänänsä
jotakin pientä pilveä, vaikka tosi oli, että kaikki taivaanrannat
olivat yhtä puhtaat, kuin sinun hohtava kahvipannusi. Täti oli
kutimensa kokoon pannut ja kaikki menoa. Sen muoto oli sulaa
kärsivällisyyttä, ikäänkuin uhriksi menijällä yhteisen asian, nimittäin
heinäsaaliin tähden. Eno ei puhunut paljo mitään, mutta seurasi hänkin,
kun kaikki lähdimme rantaa kohden.
Kyllä tuo kummalla näytti. Rannassa oli vene ihan valmisna, ikäänkuin
odottelemassa. Tuhdot ja airot olivat paikallansa, purje ja lipunvarsi
asemillaan. Pursi parka oli kaiketi pelännyt lastuillensa lahoamista,
mutta ei tytynyt paljaisiin valituksiin, niinkuin Wäinämöisen
muinainen, vaan itse lähtenyt vesille. No, pian oli purje levitetty, ja
tuo sininen lippu, jonka selvää puhdasta siniä ma aina olen ihastellut,
oli myöskin nostettu. Minä istuin airoille; sillä tuulesta ei paljon
apua ollut.
Tultuamme Sorsansaarta lähemmäksi, huomasi perämiehemme, s.t.s. Jaakko
eno itse, jättäneensä tupakat ja piipun kotia unohduksiin. Kysyimme
kaikin, eikö sopisi palata noutamaan, johon hän lyhyesti vastasi: "ei".
Samassa loi silmänsä saarta kohden, ja näki kaiken työväen seisovan
joutilaana rannan puolella.
"Sen vietävät!" hän tiuskasi, hyvillään kun sai närkästyksensä johonkin
panna, -- "eikö ne, Jumala nähköön, seiso kädet ristissä jo aamusta
alkaen".
Täti leppeästi muistutti, että työväelläkin oli suurusaikansa, ja eno
siihen jotain jupisteli, josta en muuta kuullut, kuin -- "ikänsä syödä!"
Mutta nyt tultiin rannalle, ja kymmenen vahvaa kättä veti veneen
valkamoille semmoisella vauhdilla, että sinä, joka kokassa olit
seisonut, epäilemättä olisit mennyt pitkällesi, ellet jo sitä ennen
olisi kiville hypännyt kuin kärppä.
"Vanha laki: vedä perämies maalle", sanoi yksi miehistä, ja kaikki
nostivat lakkinsa.
Mutta olisit nähnyt, kuinka enon silmät menivät avolle, kun
koivikosta astui kuusi nuorta tyttöä valkoisissa paitahioissa ja
pitkät kukkaseppeleet väännettyinä haravien varsia ja lapoja myöten,
jotta suuri pitkä J, kukkaisista kudottu, oli kunkin kädessä kuin
juhlalippu. Ja kun tytöt rupesivat laskemaan pienen laulun, niin luulen
melkein nähneeni, että kyynele tirkisti Jaakko enon silmänurkassa.
-- Tuota kaikkea sinä et voinut nähdä; olithan kumminkin itse jo
näkyvistä kadonnut. Mutta laulun tunnet, sen ihanan nuotin, jonka
itse olit muutamia päiviä ennen kokoon pannut ja sitten opettanut
"Saaren impilöille". Sanoista en puhu mitään; ne oli joku ystävistäsi
kyhännyt. Ja koska ne varmaankin jo olet unohtanut, panen nekin tänne
nuotin kanssa. Mutta nuotti kuitenkin oli juhlamme loisto.
Tyttöjen laulu Sorsansaarella.
Juhlallisesti.
Terve, Jaakko, juhlihimme!
Riemun tuotkin tullessasi.
Terve! suovat Saaren immet,
Iloitsevat onnellasi.
Ijän pitkän ihanaisen
Jumalalta
Antajalta
Toivotamme tulevaisen.
Kaste kaunis kylvöllesi,
Pouta heinän-aikanasi,
Täysi terä elollesi,
Sieluhusi rauhan kasi!
Ijän pitkän ihanaisen
Jumalalta
Antajalta
Toivotamme tulevaisen.
Sitä minä oikein ihmettelen, kuinka hyvin olet saanut heitä laululle
taipumaan. Somasti se nytkin heiltä kävi, ja somia heitä itsiäkin
joukossa oli, -- vaikka jo melkein kadun sen sulle sanoneeni.
Matta Jaakko eno hämmästyksessänsä oli unohtanut veneestä lähteä. Eikä
hän enää tarvinnut lähteäkkään. Pajuvesoista tehty tuoli, koristettu
tuoreilla heinillä ja kukkasilla, tuli jollakulla taikauksella hänen
allensa, ja nyt hän kannettiin, ennenkuin itse aavistikaan, keskelle
koivikkoa, missä suuruspöytä oli valmistettu työväelle -- ja meille.
Enolta oli kaikki pienet närkästykset hävinneet kuin sumu. Sillä sitä
en miksikään lue, että hän vielä pöydän äärelle tultuansa kysyi kyllä
julmistuneella äänellä: "Mikä hullutus teillä mielessä on? tämäkö
heinäntekonne onkin, sen vietävät? Ja ennen puolipäivää tulee sadetta
kaatamalla".
Vanha Köhkörön Junni, joka kaikki ilman muutteet tietää, vakuutti
siihen iloisesti, ett'ei tänä päivänä muka kastaisi muu kuin kurkku. Ja
nyt vasta enokin huomasi, ett'ei pilven-nuohia ollut nimeksikään.
Mutta nyt sinäkin ilmestyit, ja kädessäsi oli suuri karsittu
katajanoksa, joka tarkemmin katseltuna havaittiin piipunvarreksi
piippunensa. Toisessa kädessä oli tuokkonen tupakkia, ja nämä aseet
tarjosit hymysuin enolle, mainiten, että saaren Haltia, kun kuuli
Jaakon unohtaneen tupakkansa kotia, lähetti omat aseensa ja omat
omakasvosensa rakkaan vieraan maistettaviksi. Eno ei saattanut olla
nauramatta; mainitsi vain, että Haltia kasvatti erinomaisen hienoa
tupakkaa, ja käski miestenkin tuota maistella, jos kellä sattuisi
piippukynä muassa olla.
Muutoin siinä syötiin, ja enokin, joka ei milloinkaan suurusta syö,
otti oikein vahvan aterian. Mekin muut söimme ja juttelimme väen
kanssa. Ja niinkuin tietäjämme oli ennustanut, tuli myöskin kurkku
kastetuksi. Olutta minä en milloinkaan juo -- muuta kuin sinun
tekemääsi, ja sentähden nytkin join jotensakin. Mutta tuota sinä
muistat yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä mä siis juttelenkaan, kuinka
työväki ja vanhat menivät heinäntekoonsa ja me marjaan. Olisit sinä
mielellämmin mennyt haravoimaan, mutta minä, joka en osaa vikatetta
käyttää ja huonosti haravaakin, pidin vastapintaa. -- Sitä mun nyt
pitää joskus oppimani, nimittäin heinäntekoa.
Nyt en pitänyt ajanluvusta sinä päivänä mitään, enkä siis tiedä kuinka
kauan marjassa viivyimme. Oli ainakin jo ehtoopuoli, kun palasimme,
molempien suut yltympäri marjassa, joka todisti, että kumminkin
jompikumpi meistä oli enemmän syönyt kuin poiminut.
Luulen melkein, että väki jo työltäkin palasi; eno kumminkin jo
istui koivikossa oluthaarikan ääressä. Mutta kuka vieras istui hänen
vieressänsä? Oikein! se ei ollut mikään muu kuin tuo Hemppulan
"herasyöninki", jonka monenmutkaista nimeä en ole koskaan huolinut
muistooni panna ja jonka pitäjäläiset tavallisesti kutsuvat
paljaastansa Hempuksi.
Sinä pysähdyit vähän matkan päässä ja sanoit jotenkin tylysti -- sitä
en sano, että se minun korvissani tylyltä soi --: "Mikä on senkin
lähettänyt!" Minun olisi tehnyt mieli lisätä enon tavalla: "Sen
vietävä!"
Ja kun tervehtimiset tapahtuivat, näytit vielä vähän happamalta, jonka
asian Hemppu -- "herasyöninki" piti sanomani --- selitti sillä tavoin,
että sulla oli muka ikävä marjakumppali ollut.
"Minullapa on ollut paljon ja hyviä kumppalia, kaikki Sorsansaaren
laululinnut", vastasit ja muotosi oli jo muuttunut iloiseksi.
"Sanokootte mitä hyvänsä", jatkoi eno herrojen keskustelemusta,
"välikirjoja minä pidän aluslalaisteni kanssa ja ajan pitkään minä
sillä tavoin voitan paljoa enemmän kuin te, joka alinomaa ajatte
väkenne mäelle, Silläpä ette saakkaan enää kelvollista väkeä".
"Kireämpiä palkollisasetuksia! parempia asetuksia la'illisesta
suojeluksesta! Minä olen siitä antanut jo mietteeni
Huoneenhallitus-seuralle".
"La'ista tulee synti, sanoo pyhä Paavali", -- lopetti eno lähtiessään
pois työväkensä puheille, joka jo istui vähiin taempana oluen ääressä.
Niinkuin tiedät minä en ole mustasukkaisia; lähdin siis nuorten
laulutyttöjen luoksi, joitten parissa pidin iloa hetken aikaa.
Kuulin kuitenkin hyvin selvästi mitäs sinäkin "herasyöningin" kanssa
juttelit, -- ja muistaakseni Köhkörön Anni, sinun kaimasi, minulle
kerran muistuttikin, ett'en muka hänen puolisella korvalla oikein hyvin
kuullut.
Sitä nyt en oikein voi vakuuttaa, alkoiko keskustelemuksenne
niin halvasta asiasta kuin palkollisista. Sen vain muistan, että
puhe-kumppalisi sanoi mietteesi kovin runollisiksi ja suloisiksi,
niinkuin muka itsekin olit, mutta kuitenkin ne olivat hänestä liian
pilventakaisia, että sopisivat tän maailman menoihin. Lisäksi puhui
kohteliaan sanan sinun runollisuudestasi ja muuta semmoista, jota en
muistoon pannut.
Sinäpä vastasit -- ne sanat ma tarkasti muistan --:
"Minussako runollisuutta! oikein naurattaa. Teillä totta-tosiaan
lienee runolliset silmälasit yllänne. Mutta se ei ole mitään runollista
eikä mitään pilventakaista, että
"soisin Suomeni hyväksi,
maani marjan kasvavaksi,
"kuten Suomen kansa laulaa Kantelettaren runoissa. -- Oletteko
Kanteletarta lukeneet", lisäsit, luultavasti päästäksesi toiseen
puheen-johtoon.
"En, en ole tullut semmoista kirjaa nähneeksi. Nykyaikoina pannaan niin
eriskummaisia nimiä kirjoihin, ett'ei nimestä ollenkaan voi arvata
mitään. 'Chemie' ja 'Hiavatha', onko nekin nimiä? Mutta mitä lajia tuo
-- -- mainitsemanne on?"
"Kanteletar, se on kokous suomenkielisiä muinoisrunoja, niinkuin
Kalevalakin. Tottahan niitä tunnette".
"Muistan minä joskus nähneeni Helsingin Sanomissa --"
"Mutta suomeksi, tottahan niitä olette suomeksi lukeneet".
"Minä en osaa lukea suomenkieltä".
"Oho! nyt olette viisastelevananne. Olenpa kuullut teidän selvää suomea
puhuvanne, eikä tällä maalla käykkään juuri mykkänä olla".
"Puhutte leikkiä nyt", arveli herasyöninki, joka jo mielellään olisi
muihin asioihin poikennut eikä tahtonut juuri mainittavaksi, että
suomea taisi puhua; -- "Puhutte leikkiä nyt; minä sanoin, ett'en osaa
lukea".
"Ette lukea osaa?" kysyit niin isolla äänellä, että tätikin, joka oli
jonkun ehtoollisen toimissa, kummastellen kääntyi sinne puoleen; --
"No, sitte ette myöskään ole ripille päässyt; se onkin totta, ett'en
ole teitä koskaan kirkossa nähnyt", lisäsit.
Se la'in-opillinen herra tunsi nähtävästi maan tapoja paremmin kuin
sinä, ja nosti säälivällä naurulla olkapäätään. "Tahtoisiko mamseli,
että minä lukisin kaikkea mitä mökkiläiset hökkelissänsä lukevat.
Olkoon se suotu, että heitä vasten on suomenkielisiäkin kirjoja. Mutta
sen kyllä tiedätte, että suomenkieliset kirjat ovat talonpoikaista
kirjallisuutta; se teiltä kaiketi on leikkipuhetta, kun sanotte niitä
lukevanne".
Sinäkin saatat toisinaan tulistua, ja luullakseni se juuri oli nyt, kun
kaimasi sai tilaisuuden puhua toisen korvani kuuroudesta. Sinä vastasit:
"Minä en ole tätä nykyä aivan leikillisellä mielellä, ja saatatte
siis -- jos suotte -- todeksi uskoa, mitä mä sanon. Minä luen usein
ja paljon suomea, ja äskettäin lu'in yhden, nimeltä _Taito ja Toimi_,
jonka eräs Suomen talonpoika on tehnyt _hökkelissään_. -- Siitä olisi
teillekkin, hyvä herra, kaksi hyvää opetusta saatavana, ensiksi kuinka
palkollisia pitää kohdeltaman ja toiseksi -- mitä se _eriskummainen
kirjannimi Chemie_ merkitsee" -- -- --
Kuinka puheenne sitten jatkettiin, en saanut oikein kuulluksi, koska
ennen mainitusta syystä minun täytyi vaihettaa kuuroa korvaa. Pian
tulikin ehtoolliskäsky. Hemppulan herra sanoi täytyvänsä jonkun tärkeän
asian tähden lähteä ja teki jäähyväiset. Minä itsekseni ajattelin,
miksei hän saman tärkeän asian tähden saattanut kokonansa tulemattakin
olla.
Sillä sinä et koko iltaan tahtonut hyvää mieltäsi takasin saada. Ja
kuitenkin oli muutoin vielä kyllä iloa ja ilon syytä. Vanha Junni piti
kaikkien puolelta suoran ja lämpimän kiitospuheen isännälleen, vieläpä
muistaakseni laulettiinkin kotimatkalla kesäisen kuutaman valossa.
Lauloit kyllä sinäkin muiden tyttöjen kanssa; mutta et enää ollut
entiselläsi.
* * * * *
Seuraavana aamuna istuttiin taas kahvin ääressä ruusupensasten välissä,
ja jokainen muisti mielihyvällä eilistä päivää. Jaakko eno oli varsin
toisella tuulella kuin eilisaamuna ja jutteli ulkomaan oloista,
joita hän nuorempana oli matkoillaan nähnyt. Sitä sinä aina niin
mielelläsi kuuntelet, ja sinäpä vielä ymmärrät sen, mitä ei eno juuri
ymmärräkkään, nimittäin sovittaa kaikki oman maan verroille.
"Onko missään", kysyit vihdoin, "semmoista laitaa kuin täällä,
että herrasmies tuskin kehtaa puhua saati lukea samaa kieltä, kuin
talonpoika?"
Eno vähän ajatteli; sanoi viimein: "Se on totta, semmoista onnetonta
tilaa on harvassa; minä en ole tullut sitä nähneeksi. Mutta, niinkuin
itsekin tiedät", hän lisäsi lepyttääksensä, "koetaan sitä täälläkin
muuttaa".
"Kuka sitä kokee?" vastasit lempeästi, melkein sulavasti, "millä se
tehdään? Suomen kirjallisuus on talonpoikia varten, herrasväkemme
on liika-viisas sille; niin minulle eilen selitettiin; ehkä totta
lieneekin? Minä en siis oikein ymmärrä, että täällä siinä kohdassa on
mitään tekeillä. Minä kyllä ymmärrän yhden puutteen, jonka itse olen
usein tuntenut, mutta neuvoa siihen en tiedä. Meillä ei ole suomeksi
mitään kirjallisuutta, joka olisi nimenomaan herrasväkeä varten --
taikka jos ma sen ikävän nimen heitän, sivistyneempiä, opissa paremmin
perusteluita varten. Se on tarpeellista, välttämättömän tarpeellista.
-- Siihen tämän nuoren herran pitää neuvo tietämän", lisäsit kääntyen
äkkiä minun puoleeni.
Silloin näytit hyvin veitikalta.
Minä ko'in todeksi näyttää, ett'et juuri ampunut lintua kohden, kun
moitit kielieroituksen ja kuitenkin tahdoit kaksi eri kirjallisuutta
vaikka samallakin kielellä. Mutta sanoit vaatineesi ainoastaan sen,
että Suomenkin kirjallisuudessa löytyisi semmoista ylevää nykyajan
runollisuutta ja muuta kaunokirjallista, jota sivistyneet muissa maisia
lukevat omalla kielellään.
No kyllä; mutta minä, sinun nöyrin palvelijasi, olin ja olen vielä
semmoiseen jättiläistekoon liian kykenemätön. Sitä tekevät kansojen
suuret henget, kun aika täytetään. Ystävissäni on kyllä monta
paremmilla voimilla varustettua. "Mutta mitä me kaikki", arvelin,
"voisimme kirjoittaa semmoiselle nuorelle neidolle, joka lukee
Shakespeare'n ja Dickens'in alkukielellä. Ylevää ei olisi meillä
toivomistakaan. Hyvä, jos puolikuntoistakaan kyniemme alta syntyisi" --
Silloin sinä vakuutit, -- ja vakuutukseesi minä luotan --,
että mielellämmin lukisit omankielistä jos huonompaakin, kuin
vieras-kielistä jos parempaakin; muistutit, että
oma maa mansikka,
muu maa mustikka.
"Mutta jollette paljaita mansikoita saakkaan, pankaatte mustikoita
sekaan". -- sanoit; "tydyn suomennoksiinkin".
Viimein lupasit itse ruveta jotakin kirjallista yrittelemään, jos
minä vain olisin mies panemaan ensinnä alkuun.
* * * * *
Tätä kaikkea olen tahtonut muistoosi juohduttaa, ett'et tätä pientä
kirjaa, jonka nyt sinulle lähetän, aivan oudoksuisi. Nimi on niitä
"eriskummaisia", joita tuskin muu, kuin sinä, ymmärtänee. Muistin
marjat Sorsansaarella, muistin toivoneesi "Suomen hyväksi, maasi marjan
kasvavaksi", ja muistin viimein kauniin sananparren, jonka kauniisti
sovitit Suomen kirjallisuuteen. Ystävieni suostumuksella panin siis
nimen, minkä näet. Nämä ystävät, -- jotka, niinkuin kyllä arvaat, ovat
enimmän työn tehneetkin --, sanovat vain pelkäävänsä, että mansikatkin
tässä maistunevat kovin paljon mustikalta. Muutoin toivovatkin, että
sinulta kohdakkoon kypsyneempiä marjoja valmistuu, ja lupaavat sinun
avullasi lisätä _Mansikoita ja Mustikoita_ lisäämistään. Muista siis
sinäkin lupaustasi! -- -- --
Mutta Sorsansaarta ja Jaakonpäivää en voi unohtaa. Enkä saata olla
sinulle juttelematta, mitä viimeinen joutsen lähtömatkallansa toi mulle
uutisiksi. Se oli pieni juttu, jos kuulla jaksat.
Muutamana aamuna oli, näet, tapahtunut, että eräs henttu ja hieno
herra, "herasyöninki" arvoltaan, ja kolmen manttaalin isäntä, tuli
kaikella komeudella muutamaan paikkaan, jonka nimen olen tyyni
unohtanut, mutta jossa kumminkin asui nuori, sievä neito. Sen neidon
hän pyysi kolmen manttaalin emännäksi ja "herasyöninki"-arvon
apulaiseksi. Mutta neito oli vastannut, että hänen, nimittäin
"herasyöningin", ei pitänyt naimista ajatteleman, ennenkuin oli oppinut
sisältä lukemaan.
Kosken-kuvia.
Ma seisoin kosken kuohun partahalla,
Katsoen vaahtoharjain ottelusta,
Kun nälin heitä nieli pyörre musta,
Mi määrätönnä mylvi huurun alla.
Kuin oris karhun kourien alaisna,
Vapisi kalliokin tuskillansa;
Ja hädänhiki hänen kupeiltansa
Yleni vihmana viluttavaisna.
Vaan sumun suitsevaisen harma'ille
Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta.
Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta
Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänkin on tuima koski:
Syvyydessään on pyörre pauhaamassa
Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki.
Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
Kun taistelus on viimein alallansa.
Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.
Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa;
Hellästi hyväilee aurinko maata.
Taistelee talvi, mut kevät jo voittaa.
Voittaa ja härmäiset urohot kaataa.
Leivonen pilvissä riemuissaan,
Lentelee, liitelee, laulelee vaan.
Tuttuni, tui! anna, minäkin laulan
Keväisen kultaisen kunnianvirttä. --
En toki, en! mitä kevättä laulan?
Kevääss' on kylmä ja kevääss' on kirttä;
Suven on sulo, on lämmin, oi!
Suvenpa toivoa lauluni soi.
Tuttuni, tui! jahka urpuset puhkee,
Tapion tytärten morsius-puku.
Jahkapa tuomi ja pihlaja muhkee
Häitänsä pitää ja kukkien suku
Aukaisee silmänsä juhliksi, oo! --
Lemunsa lähettää uhriksi, oo! --;
Silloin, oh Tuttuni, silloin ma lennän
Luoksesi vetten ja vuorten takaa,
Silloin on riemu, mik' ei ole ennen,
Sylissäs' silloin mun pääni jo makaa. --
Tuttuni, tui! jop' on kevättä, jo;
Suviko viipynee, kauanko?
Totta puhuen.
Min'en totuutta peittele koskaan.
Puhu päätöntä mielittelystä; --
Sumu silmissäs' soimaukseksi
Olis' viekkauden pidetystä.
Sanon siis, että oon minä nähnyt
Mukavampia muodolta muita.
Sekä varrelta sorjemmat naiset,
Sini-silmiä myös, sima-suita.
Mutta en, mutta en ole nähnyt
Sinun mointasi suloudessa:
Sinun muotos' on henkesi peili,
Jossa näyttäit jaloudessa.
Kuten tuntosi puhdas ja pyhä,
Siten silmäs' on kirkas ja kaino:
Kuten sydämmes' lämmin ja harras.
Siten suudelmas' iloni ainoo.
Pohjan-piltti.
Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa.
Jos otamme vanhat Klintin merikartat katsellaksemme ja haemme sen
lehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme
pian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta
kohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: "Pohjanpiltti".
Olen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen
tämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi
sanoa sitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä
kärkenä ylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta.
Vanhat tietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa
nuorella iällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus,
kun syys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina
ikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin
kulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht'äkkiä törmänneet
tätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus
mahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä
Pohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella
loisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät
kaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät
kuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa
paikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo
oli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin
tapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja
haaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä:
"nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä". Mutta mistä sen suuttumus ja
äreä mieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet.
Saaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli
heille muukalainen.
Mutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon
aikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja
luodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat
ja koko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien
suurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja
kätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko
taittunut, sen voima ja viha särkynyt? -- --
* * * * *
Syyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella
Pietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja
muutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa
aluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin
hyvässä levossaan, sill'aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa.
Aluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään,
jotta helppo oli havaita, ett'ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu.
Tosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta
näitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska
jokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja
vuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa
säilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan
tarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa
nimen: "Pentti Pouttu", mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi,
jossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: "H.H.F.", ja tätä vastaan
nojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu.
Vahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki
seisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella
olevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän
nahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen
kinnas makasi miehen polvilla, joka par'aikaa perä-melaa hallitsi ja
veneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas
siintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin
aluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki
niinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta
lakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien
muitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten
siihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan
aatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja
mahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin
isä vainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja
tässä aatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni
aatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä
ollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä
tarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä.
Tämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät
päässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä
suku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.
-- "Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu", sanoi Pouttu, yhä luoden
terävät silmänsä perämieheen. "Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon
luota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä
pidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte
Pohjanmaan vapautta -- siihen teillä hyvät syyt on, -- mutta teiltä
puuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut,
me talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet".
-- "Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta", lisäsi Hannu
Hannunpoika, katsomatta toisen puoleen; "minä taidan vakuuttaa,
Klaus herralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.
Rautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennus
Hämäläisillä on".
-- "Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän
pestä", sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi:
"Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua
meille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköpingiin kutsuttu".
-- "Minä en luule", vastasi Fordeel, "että Hänen ruhtinaallisen armonsa
asiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja
minä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita.
Mutta katsokaatte vaan, ett'ette ennen aikoja mihinkään rupea".
-- "Vai Ruotsiin jäädä!" kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; "no, no,
kukin ihoansa arostaa".
-- "Pentti!" vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, "olen
jättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin
omaa ihoani".
Pentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.
-- "Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi".
Pouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. -- "Jos tätä
suuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa.
Olen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut".
"Olkaa vai!" vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht'äkkiä molemmat
säikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi
pilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat
kasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen
penikulmaa keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat
ja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin.
"Kääntää!" huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat
löyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt
etelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.
-- "Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna", arveli taas Hannu
Hannunpoika, kun kaikki oli suorassa. "Muutoin sen ei ole tapa
lähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan
loppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät
sen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen".
-- "Niin kyllä", vastasi Pouttu, -- "vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin
ystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme
pelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille
asian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan.
Mutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett'en minä muassa ole,
katsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti
onkaan?"
-- "Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne", arveli nimismies.
-- "Minä tiedän", sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän
alkoi jutella.
-- "Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat
yhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön
seurakunta. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä
rauhattomat ajat oli, jos nämätkin". -- --
-- "Vai rauhattomat!" keskeytti nimismies; "sitä ette sanoisi, jos
olisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka
hyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette,
olivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä
riimi-kronika lausuu:
"Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,
Taitava mies ja varsin oikea.
Talonpojat, papit, ritarit ja herrat
Hänehen suostuivat kaiket kerrat.
Riemu ja tanssi ja ritari-painit
Hoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.
Viljaa ei puuttunut talonpojilta,
Pöydäss' oli kalaa ja lihaa joka ilta.
Eip' ollut hätää kellään koko maassa,
Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,
Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,
Sitä ei marski kärsinyt nähdä.
"Sentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat
sanotte rauhattomiksi?"
-- "Sanon kun sanonkin", vastasi Pouttu; "minulla on toinen kronika
omassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille
vakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi
runon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse
meille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla
puvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin
linna ovat yht'-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko
on vanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta
kymmenen vuotta myöhemmin. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta
on suuri ja Kyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin
oli kuin valtakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot
ja sydänmaat, olivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat
olivat kuin ruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat
veron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät.
Silloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama
Torkel Knuutinpoika ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi
kääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään
tehtävän, -- eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos
sonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen
kiitos-puheen Klaus Flemingistä". -- --
Näin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin
pilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat,
mutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen
ajan seikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen
kertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata
poikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa
vene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista
suuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.
Sille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon
säilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt,
kuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne
kokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle
ja lapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko'ota nuo
hajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani
niin mainion miehen alla.
Käräjät.
Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi
kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä
nykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset Lapinkävijät
Suupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä.
Ne olivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että
Peräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.],
jotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä
asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä,
ja kullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista,
joitten neuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset
asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä
näädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki,
vaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin
eri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu
hienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten
varret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies,
joka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa
iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että
iho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää
ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,
koska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin
pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät
ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä
pystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja
oli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.
Vasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen
mies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat
jäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen
päänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten
istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti
hänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri.
Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä
viime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä,
sill'aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin
ensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.
Keskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo
pitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett'ei
koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä
otti puhuaksensa:
-- "Matti Kurki!" lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli,
kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, -- "Kurki! minä tahdon tässä
kaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet
poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet
lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa
sotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että
vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi
koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin
kannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä
meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme.
Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen
vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin,
että pitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä
päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen".
Se oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja
muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan
puhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka
levitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän
ei noussut eikä virkkanut mitään.
-- "Se on totta, minkä Pouttu puhuu", lausui toinen vanhimmista; "siitä
Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme
niinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun
vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos
annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän
vero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja
meidän-mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu".
"Pouttu päämieheksi", huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi
seisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon
meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.
Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.
Ikäänkuin itseksensä hän puhui:
-- "Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei
ole täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu
te'imme naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta
Karjalasta. Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria.
Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo
yrittää, millä saisi veikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia
veljiä saanut Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä
vihollisia. -- No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin
Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle
herruuden Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt
olen mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut,
niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki
lumituiskussa". -- Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän
jatkoi: "Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan
ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden
ja herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä
Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa
maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan
ostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä
taivaallisia eikä maallisia etujanne. No", hän lisäsi uhka-äänellä,
"minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne
kuluttanut!" -- Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin
sanoaksensa: "Niin maksakaatte, taikka!" --
Äänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta
uudestaan nousi.
-- "Jos tahdot meistä eron", sanoi hän, "niin kulutuksesi ja
vaivan-näkösi ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme
olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet
kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun
omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi
painaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt,
kun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton,
ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin
toisen, -- te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella.
Mitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne
entinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen
kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit
entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä
enemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt,
niin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet
julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi
risti-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä
raatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne
häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. -- No, mekin tahdomme
sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin,
missä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin
jaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta
sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä".
Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki
oli hämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen
saanut. Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli
Lapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.
Pohjan Neito.
Meidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli
Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä
hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa
aavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun
sai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi
häntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi.
Mutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus,
ja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli
laskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli
lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa
arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että
häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi,
jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka
joku muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman
Kurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen
päämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen
yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän
tapauksen valtiollisia kohtia.
Mutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,
vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan
ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti
muuanne, he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja
ylpeä käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä
melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli
Pohjan kuuluna, Pohjan kunniana.
_Lyyli_, lylyn lykyttäjä,
Kautokengän kuluttaja.
Hirven ahkion ajaja,
Pohjan neito pulskeainen,
Veikko viidan impilöille,
Suloisille, suike'ille,
Sisar Vellamon väelle,
Veen emännän tyttärille. --
Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja
kerskaus, "maan kuulu, veden valio?" -- Vanhat viisaat vastasivat,
vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin
tytär ainakin" -- --. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: "ei
suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" -- ja totta puhuen, eivät
vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut
Pohjanmaahan.
Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa,
ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti
Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon
alle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin
kiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy,
oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi
puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous
oli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne
muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko
mieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä
hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin
myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla
ja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa,
milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja
suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta
asti enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut
hänen neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan
vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi
suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli
enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui
kaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan
osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja
tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän
silmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä
lahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen
siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- "Pohjan neiti
käy", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja
Lappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka
näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse
Pohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.
Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa
vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta
ja mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.
Suurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo
muutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut
upean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja
morsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys
Pirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä
tavoin muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä
saattoi: pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi
etevimmän sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas
asunto määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat,
ritarilliset naimiset olivat tarjona.
Niinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli,
-- ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön
kuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen
ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä,
kuinka sen piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa
Vesilahdella ja tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille
niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä
hänen pitäisi milloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt
elin-aikaansa tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan
aukeilla taikka puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen
yli. Koko Laukon kartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi
ajatella, siitä ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi
aiottu, ja kun Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin
tapa sanoa, päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka
sopisi muka isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys
sisarellensa. "Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta,
milloin tyyntä", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat
muutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa
parastansa ymmärtävä.