"Paras kreivitär", sanoi prinssi Beatrixin kättä suudellen, "lämpimiin
onnentoivotuksiin, jotka lausuin teille ja herra luutnantille jo eilen
illalla, sallikaa minun liittää vielä pyyntö, että jos olen jollakin
tavalla ansainnut epäsuosionne, te annatte minulle anteeksi".
"Minä en tiedä", lausui Beatrix kasvoillaan ylpeä ilme, samalla kuin
hänen silmänsä lämpimästi katsahtivat Güntheriin, "että minulla olisi
syytä olla suutuksissa. Siis ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä. Jääkää
hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Tuskinpa ensi kerralla enää tapaamme,
sillä Kielistä tultuanne olen minä Dorothea-tädin kanssa Hampurissa
hommaamassa myymejäni..."
Sitten paiskattiin vielä nopeasti kättä ja lausuiltiin muutamia
jäähyväissanoja, ja vieraat lähtivät.
Kreivittärestä tuntui, kuin olisi hänen viimeinen rohkeutensa
mennyt vieraiden mukana. Hän katseli selkoselällään olevaa pääovea.
Avonaisista ovista saattoi turmio hiipiä taloon.
Hitain askelin palasi hän sisään Bothon ja Konstanzen kanssa. Syksyinen
aamuaurinko loi hehkuaan punaisille uutimille. Seiniltä katsoivat alas
vanhat, synkät perhekuvat. Raskaissa mietteissä astui talon elävä
valtijatar niiden ohi.
"Täti", kuiskasi Konstanze painautuen likelle kreivitärtä, "Jack pisti
minulle vastikään kirjeen, joka on sinulle tuleva".
Kreivittären poskilta katosi kaikki väri.
"Anna tänne se", sanoi hän ääneen, "ja mene". —
"Kuule äiti", alkoi Botho, "tänään otan kohtaloni vastaan sinun
kädestäsi. Sinä olet, tiedän ja tunnen sen, vahvistava siunauksellasi
onnen, jota ei enää kirouksesikaan voi minulta riistää."
Kreivitär avasi kirjeen.
"Malta hetkinen", sanoi hän käheästi, "Lydia on itse määrännyt
kohtalonne".
Botho, iloisen kärsimättömyyden valtaamana, astui äitinsä luota
kamiinin luo ja kohenteli uunia hiilihangolla. Että kreivitär vielä
tällä hetkellä kykeni lukemaan kirjeen, se ei ollut Bothon mielestä
erikoisen kummastuttavaa, sillä olihan äiti aina tyyni ja rauhallinen.
Että kirje oli Lydialta, sitä Botho ei aavistanut.
Kirjeen sisältä löysi kreivitär pienen Botholle osoitetun kirjelipun.
Kreivittärelle osoitettu kirje kuului seuraavasti:
"Minä menen, pitääkseni sanani. Jonkun päivän kuluttua saatte
asianajajaltani kuulla, että huvila, jonka muutama päivä sitten
ostin kaikkine kalustoineen, siirtyy Konstanze Waldaun omaisuudeksi.
Toivomukseni on, että hän asuisi siellä äitinsä kanssa niin kauan
kuin tämä elää, ja että, kun tulevaisuus tuo Konstanzelle onnen, jota
hänen sydämensä ei vielä uskalla toivoa, huvila siirtyy Allmerien
perheomaisuudeksi."
Siinä kaikki. Ei ainoatakaan hellää jäähyväissanaa, ei toivomusta, ei
valitusta.
Kreivitär saattoi töintuskin pitää vapisevissa käsissään kirjettä,
jonka hän nyt ojensi Botholle.
"Siinä", sanoi hän, "on kohtalosi kirjoitettuna. En minä, vaan hän,
jota rakastat."
Botho ojentautui suoraksi kumarasta asennostaan ja sanoi empien,
hämmästyneenä:
"Lydialtako? Hän on ratkaissut!"
Hän otti kirjeen, avasi sen — äkillinen tuska jääti hänen rintansa.
"Äiti", sanoi hän änkyttäen, "en halua ajatella — että sinä olet —
uskaltanut — toimia häntä — häntä itseään ja minua vastaan..."
Hän luki. Hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät. Hänen huuliltaan
tuli omituisia äännähdyksiä. Kreivitär, jonka äkkiä valtasi omituinen,
hirveä kylmyys omaa lastansa kohtaan, otti tältä kirjeen ja luki
kovalla äänellä:
"Hyvästi, Bothoni, minun täytyy erota sinusta ainiaaksi. Minä vannoin
sinulle tulevani vaimoksesi tai katoavani maailmasta. Tuomitse sinä,
olenko valapattoinen. Eräs rikos varhaisemman elämäni ajoilta erottaa
meidät. Pysyn valassani: kuolen sinun tähtesi, häviän maailmasta."
"Maa-il-masta", kiljahti Botho.
Hän tuijotti äitiinsä kauhistuttavin ilmein.
"Sinä olet ottanut hänet minulta", sanoi hän kolkosti. "Sinä!"
Jälleen rajattoman tuskan valtaamana huusi kreivitär:
"Sen täytyi niin käydä. Älä tuomitse nyt.
"Sinä!" ähkyi Botho kuin tukehtumaisillaan. "Sinä! Elämää ilman häntä —
ilman häntä — sitä en kestä!"
"Botho!" rukoili hänen äitinsä.
"Anna minun olla!" huudahti hän rajusti. Hän syöksyi ulos, hänen
äitinsä seurasi häntä. Näin he kiitivät peräkkäin portaita myöten,
pitkin käytävää. Mutta pojan raivoavalla epätoivolla oli nopeammat
jalat.
Hän tempasi huoneensa oven auki, lukitsi sen jäljessään. Ja
ulkopuolella kolkutti ja rukoili äiti kuolontuskissaan.
Samassa — kimeä huuto — laukaus — uhkaava jyrinä koko vanhan
rakennuksen läpi. Ja sitten haudanhiljaisuus. Oven ulkopuolella oleva
nainen oli lyyhistynyt kynnykselle — hieno ruudintuoksu tunkeutui oven
raosta.
Linnan alakerroksessa syntyi hälinä. Juostiin portaita ylös.
Silloin tointui kreivitär. Hän hoiperteli seinää pitikin lähimmälle
ovelle. Juuri kun hän painoi vasemmalla kädellään oven lukkoa, ilmestyi
palvelijoita portaiden päähän; samassa tuli Beatrix syöksyen käytävää
pitkin.
Kreivitär kohotti päänsä, ja vähitellen koko hänen vartalonsa
suoristui suoristumistaan, kunnes hän seisoi ylväänä ja lujana kuten
tavallisesti. Hän ojensi kätensä. Jokainen, hänen oma tyttärensäkin,
luki hänen kauhistuneista, kuolonkalpeista kasvoistaan, ettei kukaan
ennen häntä eikä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli.
Hitaasti aukeni ovi, joka vei Bothon makuukamariin; hitaasti, askel
askeleelta eteni kreivitär, tuima, saapui toisen huoneen kynnykselle.
Hänen kätensä siirsi verhon syrjään, ja silmät jäykkinä katsoi hän
häntä, joka kalpeana ja äänetönnä makasi lattialla pitkin pituuttaan.
Hänen vierelleen oli polvistunut tyttö, joka painoi hänen verta
vuotavaa kättään suutansa vasten, kuin tahtoisi lämpimillä huulillaan
ehkäistä punaisen virran.
"Onko hän kuollut?" kysyi kreivitär kolkosti.
"Ei", huusi Konstanze, "ei. Minä olin täällä, ja tartuin hänen
käsivarteensa, niin että luoti hipaisi vain hänen kättänsä. Ja
vain säikähdys ja tuska — se _toinen_ tuska, ovat tehneet hänet
tajuttomaksi."
Silloin kulki väristys kreivittären ruumiin läpi ja hänen kasvonsa
vavahtelivat, ja epätoivon kangistus muuttui valtavaksi liikutukseksi,
kiitollisuudeksi, iloksi.
Itkien hän laskeutui polvilleen tytön viereen.
"Sinä olet pelastanut minun poikani", kuiskasi hän; "tahdoin pitää
Jumalan armollisena itseäni kohtaan, sen vuoksi otin sinut talooni.
Olen saanut kokea, jumalien kanssa ei ole leikkimistä. Ja kuitenkin
olet sinä tullut minulle siunaukseksi."
Konstanze heittäytyi rakastettunsa rinnoille:
"Hän on onneton, hän on kaikki kadottanut Mitä hänellä on enää
maailmassa?"
Silloin nousi kreivitär ylös, laski kätensä tytön vaalealle päälaelle
ja sanoi hiljaa:
"Hänellä on nuoruus, ja nuoruus unohtaa ja toivo. Ja sinä olet minun
toivoni — hänen tulevaisuutensa!"
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin, kun talvi oli kevääksi muuttumassa,
matkusti San Remosta eräs pieni kolme henkeä käsittävä seurue
etelä-Italiaan päin. Siinä oli kaksi naista ja yksi nuori mies.
Vanhempi nainen, ylväs olento, näytti väsymättömällä kärsivällisyydellä
ja lempeydellä vaalivan nuorukaista, jonka kalpeat kasvot kertoivat
kestetyistä tuskista ja kirkkaat silmät elpyvästä elämän ilosta.
Nuorempi nainen tai oikeammin nuori, vaaleaverinen tyttö oli
surupuvussa — hän oli San Remossa haudannut äitinsä.
Roomassa pysähtyi seurue muutamiksi viikoiksi.
Ja siellä sattui eräänä päivänä, että matkustavaiset näkivät
Pietarinkirkossa erään naisen, — joka kantoi pyhän Elisabethin sisarien
pukua, johon kuului musta leninki, harmaa laahustin ja harmaa hattu,
jota reunusti otsan kohdalta valkea harso — kulkevan keskustellen erään
korkean hengellisen miehen rinnalla suoraan valtavan keskikuorin poikki
erästä sivukäytävässä olevaa alttaria kohti. Molemmat olennot katosivat
jättiläismäisten pylväs rivistöjen taa.
Vanhempi nainen, joka oli laskenut käsivartensa pojan käsivarrelle,
silmäili ohimennen ja välinpitämättömästi noita kahta kulkijaa;
nuorukainen katsoi eteenpäin pyhimysten komeroa kohti, eikä huomannut
kumpaakaan, yhtä vähän kuin muitakaan ohikulkijoita kirkossa. Mutta
nuori tyttö, joka kulki hitaasti perässä, säikähti ja pysähtyi niin
äkkiä, että pappi ja harmaa sisar loivat katseensa häneen.
Kaksi silmäparia kohtasi toisensa, mutta sisar silmäili rauhallisena.
Miten kovin muuttuvatkaan kasvot, kun hiukset, jotka muodostavat niiden
luonnolliset puitteet, kiedotaan tiukasti leuan alle ulottuvalla
rumalla harsolla, miten tuleekaan vartalo paljon pienemmäksi ja
muodottomammaksi, kun poimuinen puku ja harmaa liina sitä ympäröivät —
sittenkin, sittenkin olisi nuori tyttö vannonut tuntevansa nuo kalpeat
piirteet.
Hän seisoi ja katseli molempien jälkeen. Kun he katosivat pilareitten
sekaan, ei tyttö voinut enää itseään pidättää. Omaisistaan välittämättä
juoksi hän harmaan sisaren jälkeen. Korkean ristikon edessä, joka
erottaa sivukappelin kirkon käytävästä, hän saavutti sisaren.
Pappi oli nostanut kätensä erään ristikkopuikon päälle ja seisoi siinä
kuin maalarin mallina. Auringon säteet, jotka pölyn kera karkeloiden
pilkistivät sisään kappelin punaruutuisista ikkunoista, valaisivat
hänen sinisenväristä pukuaan, hänen valkoista pitseillä koristettua
kauhtanaansa ja hänen harmaalla turkiksella reunustettua kaulustaan
lämpimin värein. Hänen kasvonsa olivat viisaan, suopeannäköisen
maailman-miehen. Harmaa sisar seisoi hänen edessään asennossa, joka
ei ilmaissut nöyryyttä, vaan pikemminkin tyyntä asiallisuutta ja teki
samalla muistiinpanoja pieneen tauluun, jota hän piti kädessään.
"Minä olin toivonut, ettei minua määrättäisi Saksaan", sanoi sisar
juuri kun tyttö lähestyi häntä.
Oh — äänikin oli sama — hillitty, väsynyt ääni — vieraasta kielestä
huolimatta.
"Lydia", huudahti tyttö.
Harmaa sisar kirjoitti rauhallisesti edelleen.
"Lydia", huudahti tyttö taas ja astui lähemmäksi.
Pappi kysyi ystävällisesti, samalla kuin hänen silmänsä kiintyivät
suurella mieltymyksellä kauniiseen tyttöön:
"Te haette jotain?"
"Oh, Lydia. — Te elätte?" huusi tyttö, ojentaen ristiin pantuja käsiään
sisarta kohden.
Sisar katsoi häneen — kysyvästi, kuten katsotaan sellaiseen, joka
käyttäytyy käsittämättömällä tavalla.
"Mitä neiti haluaa?" kysyi hän papilta italiaksi, ikäänkuin ei
ymmärtäisi saksaa eikä ranskaa.
"En tiedä, sisar Magdaleena. Neiti näyttää luulevan teitä joksikin
toiseksi henkilöksi."
Ja molemmat pudistivat päätänsä, eivätkä sen enempää tytöstä
välittäneet. Konstanze läksi pois syvästi hämmästyneenä.
Voisiko luonto luoda kaksi toisilleen vierasta samankaltaista olentoa?
Oliko se Lydia? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi silmäripsien
värähdys, ohimenevä värinvaihdos häntä kavaltanut? Eikö hän ollut
Lydia? Mutta joskin kasvot eksyttivät, niin ei voinut samanlaista
äänensointua olla kahdella ihmisellä maailmassa. Siitä saakka kuin
Lydia katosi ja muutamia päiviä vielä sen jälkeen saapui hänen
allekirjoittamansa lahjoitusasiakirja Allmershofiin, ei hänestä oltu
saatu enää mitään tietoja, ei hänen elämästään eikä kuolemastaan.
Oliko hän tätä tarkoittanut maailmasta poistumisellaan? Löytyikö
ihmisrinnassa niin paljon itsensähillitsemistaitoa, ettei se
vavahtanut, kun menneisyys ilmestyi elävänä sen eteen? —
Ja muutamia kuukausia myöhemmin vietettiin Allmershofissa häitä.
Beatrixin poikamaisen kiharassa päässä oli myrttiseppele, ja Günther
oli autuas ja iloinen sulhanen. Hänen toverinsa Lobedan ja Frankenstein
olivat saaneet lomaa ja olivat nyt juhlavieraina. Frankenstein, vaikka
oli tällä välin jo ehtinyt muualla rakastua, hakkaili uudelleen
Konstanzea. Dorothea-täti, joka kreivittären pitkän matkallaoloajan oli
näytellyt morsiusäidin osaa, tunsi olevansa tämän juhlan päähenkilö.
Günther oli täydellisesti syrjäyttänyt Bothon Dorothea-tädin sydämestä,
ja kenenkään aavistamatta oli hän varmasti päättänyt nimittää Güntherin
ja Beatrixin perijöikseen.
Lobedan oli periaatteen kannalta murheellinen häävieras.
"Kadottaa aina toverin ja harvoin saa ystävällisen talon, sillä minun
yleisesti tunnetun vaarallisuuteni vuoksi eivät toverini kutsu minua
kernaasti nuorien rouvainsa luo", sanoi hän.
Mutta Günther lupasi uskaltaa sen tehdä, ja Beatrix kutsui hänet jo
hääpäivän edellisenä iltana talon ystäväksi.
"Kuten tahdotte", sanoi Lobedan synkästi, "minä aavistan mitä
kamalimpia selkkauksia. Sillä Beatrix tulee lopulta huomaamaan, miten
minä olisin ollut se oikea hänelle."
"Noin hän sanoo jokakerta, kun joku tovereista menee naimisiin, mutta
hän ei ole vielä pistäytynyt kenenkään luona", nauroi Günther.
Myöskin herra v. Beulwitz oli tullut. Hän toi kallisarvoisen lahjan
prinssiltä ja herttualta ja kutsun kreivittärelle viettää vielä yksi
talvi hovissa, joka ihailee hänen nuorekasta kauneuttaan.
"En", sanoi kreivitär, luoden ystäväänsä pitkän, raskasmielisen
katseen, "kun olen viettänyt elämäni kevään ja kesän niin sanoakseni
luoksepääsemättömällä jäävuorella, en tunne itseäni tarpeeksi varmaksi
lähtemään elämäni syksynä niin monien vieraitten ja uusien olentojen
pariin. Ei mikään sydän ole liian vanha ja liian luja ollakseen
myrskyjä vastaan varustettu, ja minä — te näitte sen viime vuonna —,
en tunne omaa, enkä muitten sydämiä. Minä en ole käynyt kiusauksien
koulua. Minusta tuntuu siitä saakka aina, kuin olisin peitetyn kaivon
kaltainen — kuka voi tietää, mitä sen syvyyksissä uinuu. En uskalla
enää pitää itseäni hyvänä — minä kuuluu epäluotettaviin."
"Tietoisuus, että on sellainen, antaa mielelle lujuutta, arvostelulle
suopeutta", sanoi Beulwitz lämpimästi. "Ja ystävällisyydellä ja
lempeydellä te olette saanut takaisin poikanne."
Kreivitär, joka istui Beulwitzin kanssa verannalla, katseli
juhlallisessa iltavalaistuksessa komeilevaa puistoa.
"Uskollisen tytön rakkaus on vaikuttanut enemmän kuin minun äidillinen
huolenpitoni", lausui hän hiljaa.
Botho ja Konstanze kävelivät juuri kirkkaassa valaistuksessa, jota
tulvi linnan ikkunoista.
"Siellä kypsyy hedelmä", sanoi Beulwitz, osoittaen noita kahta, jotka
innokkaasti puhelivat keskenään.
"Niin", huudahti kreivitär onnellisena, "tuolla tytöllä on minun
lujuuteni, mutta ei minun ankaruuttani. Nöyrästi on hän mukautunut
Bothon mielialaan, joka yhä enemmän ja enemmän varmistuu ja kohottaa
hänen miehistä itsetuntoaan. Ja kuitenkin, tuo hänen nöyryytensä
vaikuttaa kasvattavasti. Hetki, jolloin poikani tulee luokseni ja
sanoo: 'Minä rakastan häntä', — se hetki antaa minulle rauhan.
Sillä silloin on Lydian toivomus täytetty, ja nuo hirveät sanat
'tuomitsetteko minua?' eivät sitten ehkä yöuntani häiritse. Kun vain
tietäisin yhden seikan: missä ja milloin hän poistui tästä maailmasta?
Onko hän kuollut — kentiesi kirous huulillaan?"
Beulwitz laski kätensä kreivittären käsien päälle, joita tämä piti
ristiin pantuina sylissään.
"Sophie", sanoi hän hiljaisella äänellä, "minun täytyy kertoa teille
eräs tapaus. Kun noin kahdeksan viikkoa takaperin vaimoni lievästi
sairastui, mutta luuli itse olevansa kuolemaisillaan ja raivoavalla
kärsimättömyydellään ja loppumattomilla valituksillaan olisi voinut
panna enkelinkin kärsimyksen kovalle koetukselle, valvoi hänen
vuoteensa ääressä eräs enkeli, jonka kärsivällisyys kesti vaimoni
kaikki pahat tavat. Se oli eräs pyhän Elisabethin nunnakuntaan kuuluva
harmaa sisar, joka oli antautunut sairaanhoitajattareksi: Mutta eräänä
päivänä sattui prinssi näkemään hänet ja katseltuaan häntä hetkisen
ihmeissään, kysyi häneltä, eikö hänen nimensä ollut aikaisemmin ollut
Pantin. Sisaren kalpeat kasvot eivät värähtäneetkään. Hän sanoi,
ettei hänen nimestään ja alkuperästään saisi milloinkaan puhua. Minä
olin niin julma, että puhelin hänen läsnäollessaan prinssin kanssa,
joka joka päivä kävi vaimoni sairasvuoteella, teistä, Bothosta,
Allmershofista. Mutta lääkepullo, jota sisar piti kädessään ja josta
hän tiputti lasketut tipat teelusikalle, ei vapissut. Oliko se Lydia
— oliko se vain samannäköisyys, joka minut petti? Onko hän kuollut?
Elääkö hän inhimillisen rakkauden palveluksessa? Me emme tahdo tutkia
emmekä kysellä. Hän on valansa pitänyt. Kun hän ei voinut tulla Bothon
vaimoksi, katosi hän maailmasta — maailmallisesta maailmasta. Ja sen
vuoksi ajatelkaa sovinnollisesti taapäin ja toivorikkaasti eteenpäin."
Kreivitär puristi hartaasti hänen kättänsä.
"Niin", sanoi hän silmissään kostea kiilto, "sovinnollisesti. On
olemassa eräs valo, joka kirkastaa syntisten kuvat pyhimysten kuviksi
— rakkauden ja kärsivällisyyden valo, joka loistaa elämäntuntemusta
tulvillaan olevasta sydämestä."