Seuraavina aamuina alkoi linnassa elämä ja hyörinä jo aikaisemmin kuin
muulloin, jolloin oli vieraita. Prinssi Leopold ja herra v. Beulwitz
tahtoivat matkustaa Kieliin, josta he aikoivat vielä kerran palata
takaisin viettämään pari rauhallisempaa päivää kuin heille nyt oli
suotu.
Kreivitär, Beatrix ja Konstanze seisoivat käytävässä ja hyvästelivät
herroja, joita Güntherin piti saattaa Travemündeen asti. Pääoven edessä
seisoivat prinssin molemmat palvelijat ja tarkastelivat vielä kerran
matkatavaroita vaunuissa. Juuri vyöryivät esiin neljänistuttavat
vaunut, joilla herrojen piti lähteä. Kaikki oli valmiina.
Silloin tuli vielä joku portaita alas, joku, jota kaikki olivat
ajatelleet ja jota kukaan ei ollut uskaltanut kaivata: Botho.
Huolettomana, kasvot kalpeina mutta onnesta säteilevinä lähestyi hän
heitä.
Iloinen säikähdys sai hänen äitinsä hetkiseksi tajuttomaksi. Hän nojasi
koko painollaan Beulwitzin käsivarteen, syvä huokaus pääsi hänen
huuliltaan.
"Näettekö", kuiskasi Beulwitz.
"Ei se vielä tähän lopu", huokasi kreivitär.
Botho, voittajan kasvoin, sydämessään ihana tunne siitä, että tänään
hänen onnensa tulisi myöskin hänen oikeudekseen, jutteli vielä pari
iloista sanaa prinssin kanssa, puristi Beulwitzin kättä ja sanoi, että
hänenkin tekisi mieli tulla mukaan.
"Ei", pyysi kreivitär voimiaan ponnistaen, "pyydän sanoa hänen
ylhäisyydelleen, että sinä olet estetty. Minulla on sinulle puhuttavaa."