Tuli taloon jouten Noki-Jussi
seljässänsä luoti, luuta, pussi,
vilkas velmu, valmis kepposjuoniin,
tottumaton monenlaisiin muoniin,
kiristellen mustaa nälkävyötä
pyysi isännältä turhaan työtä,
pirtin päähän yöksi lepopuuta,
palan purtavaa, ei mitään muuta.
Murmattain kuin harmennut ois häkään
ilkkui isäntä: »ei itselläkään
täss' oo... syötävää en antaa saata;
eukon sänkyyn sentään pääset maata,
ei oo täällä nokivalkeaa,
ihan harmiin tässä halkeaa,
kiuas kylmä on ja tuli sammuu,
lehmät läävässänsä nälkää ammuu,
ei oo maitoa, ei kysta, voita,
tupa täynnä ryssän russakoita,
lattia kuin raitti, tuhkaa takka,
seuroissa kun hyppii hullu akka. —
Riku Rempulainen siellä saarnaa
syntiä ja saastaa, kuonaa, kaarnaa,
synnin kautta synti puhtaaks pestään,
eikä hullut huoli enää kestään,
ei saa järkiin vallesmanni, pappi,
hurmahenget huutaa, sakoo sappi,
aika vierii valitusten virteen,
näin jos jatkuu, täytyy mennä hirteen!»
»Jollei muut' oo vaivaa», virkkoi Jussi,
»täss' on mulla oiva noitapussi,
kyllä kiskon kotiin joka naisen,
reistaan riettaan Riku Rempulaisen,
kepposistain kunhan ensin kiihtyy,
kyllä akkas vuoteessansa viihtyy,
pesee lattian ja leivän kypsää,
ruuat, kahvit laittaa, lehmät lypsää!
»Jos sen teet ja autat Martta-akkaa,
en sua kiittämästä koskaan lakkaa,
jos on sinussa vain poikaa potraa,
kirkkaan kympin saat ja oikein otraa
tynnörin, myös nassakan ja nassun,
jos voit järkiin saada eukon hassun!»
Vihellellen velmu väistyi yöhön,
läksi sielunsiivouksen työhön,
niinkuin neekerillä hohti huuli,
kaukaa nokinaama virren kuuli,
pimeässä irvistäin kuin peikko
kylään kyyryili nyt vilkas veikko.
* * *
Rempulainen seisoi pirtin päässä
messingillä suu ja nenä räässä,
kasvot oli kankeat ja harmaat,
sanat ankarat ja sentään armaat,
pässinsilmät kiilsi puoleks auki,
suunsa ilmaa haukkoi niinkuin hauki,
ryki, yski yöstään äänen hartaan,
lempeen liikutuksen muikkupartaan,
kaulaa kiersi vanhat synninarvet,
kulmakarvat seisoi niinkuin sarvet,
katseen nosti hän, sai äänen kuntoon
kiihtäin seurakuntaa tuskantuntoon.
Ukot istui pitkin penkkilöitä,
muijat pohti pimeyden töitä,
kun taas Rempulainen saarnaa jatkoi,
jonka äsken hurja hihku katkoi:
»Rakas ristirahvas, siskot, veljet,
julmat ovat juonet, rienan eljet
kaartaa meitä lailla jalopeuran
nielläksensä tämän pyhän seuran,
ansoillaan se mielen muuttaa koittaa,
lihanhimon hengen voima voittaa;
ahtaan portin kautta helvetistä,
kun ei pimeyden piikit pistä,
taivaan tarhaan saattaa iltaruskoon.
Niin kun jumalaton joutuu uskoon,
armonlahjat saa ja nöyrtyy yhä
rakkautta ratki, hän on pyhä,
kaikki hänessäns' on pyhää eikä viha
valtaans' saa, siis pyhä myös on liha.
Lihan työt myös ovat pyhäintöitä,
jotka piinaa meitä pitkin öitä,
kaikki muu on isäst' perkeleestä,
rukoilkaamme syntiemme eestä!»
Niin hän hiljaa haastoi, seuran sytti,
monta miestä, naista itketytti,
vatvoi vaistot, sielut sai kuin paulaan,
akat parkuen nyt kiertyi kaulaan:
»hih, on taivas auki», huusi nainen,
»suloisesti saarnaat Rempulainen!»
Silloin alkoi tunnustusten kurjuus,
hihku, hyppy, itkunhyrskeen hurjuus,
eellä muiden kiljui muori Martta,
katto kaikui karistellen kartta,
koira ulvoi jossain, tuli läiskyi,
kahviporot hellanrakoon räiskyi.
Helmat nosti Martta, moni nainen,
harareisin seisoi Rempulainen,
kiihtyen nyt kimpos seurakunta
kuin ois nähnyt jotain kummaa unta,
nelinkontin kömpi kaikin puolin
ali säärten, ali keinutuolin
riettaat, jotka eksyi hornan harhaan,
ahtaan portin kautta taivaan tarhaan. —
Niin ne hetken hihkui, hyppi hullut,
kuului kolkutus... ei kukaan tullut,
syntyi hiljaisuus kuin seisois aika,
kuin ois tehty joku outo taika.
Martta Rempulaisen eteen hyppi,
kulmakarvat hältä hiljaa nyppi,
sekä itki: »veli Rempulainen,
henkes riivaa vielä paholainen,
vaikk' on ympärilläs enkelparvet,
siks ma kiskon pois nää pirunsarvet,
sananrieskaa haastat niinkuin harvat,
saatanast’ on sulia kulmakarvat!»
Martta mankui, nauroi, nyppi, nyppi,
ympärillä seurakunta hyppi.
Silloin sonni jossain lehmää ammui,
kuului kohahdus ja lamppu sammui,
uuninpiipusta nyt kivet kieri,
kahvipannu kaatui, nurkkaan vieri,
katto keikkui, haihtui hurskaat haaveet,
kuin ois käräjillä syysyön, aaveet;
kuului pauke kuin lyö ukonnuoli,
kumoon lensi joka pirtin tuoli,
satoi santaa, noki silmiin sinkui,
pasuunana savutorvi vinkui,
uunin aukkoon nousi aave musta,
kiihoittaen kaikkein kauhistusta,
lensi lattiaan kuin hirsipuusta
hehkuhiili hohti hurjan suusta,
tuikki irvistellen ikenistä
niinkuin heijastukset helvetistä,
itse musta mestar sarvipäinen,
Pelsepuupi, kehno kärsämäinen
Kiertäin Marttamuorin, monen naisen
ponnahti nyt eteen Rempulaisen,
kättä levittäen kiljui kaarneen:
»kaikki ootte mun nyt aina, aameen!»
Tupaan tuntui tulikiven tuoksu,
alkoi oven luo nyt julma juoksu,
kuin ois kuultu kilke aisankellon.
Koko seura puski yli pellon,
Rempulainen eellä tarttuin ruoppaan
putos parahdellen pernakuoppaan.
Mutta Martta juoksi, kotiin koitui,
itse isännälle näyt noitui:
»niill' on väärä usko, kieron kiivas,
itse kehno siellä seuraa riivas,
pääsin pahimmasta helvetistä,
nokkaani en sinne toiste pistä!»
Viikon päästä pyhäpukimissa,
aamulla kun naukui kiukaan kissa,
aamuvirtensä kun alkoi kukko,
tapas Noki-Jussin talon ukko,
pirttiin vei ja antoi nassun, naukun
virkkoi: »kyllä annoit aika paukun,
onnellain ei nyt oo mitään määrää,
emäntä kuin ennen hyörii, häärää,
palkitsee nyt hyvän hyvän työllä,
päivät laulaa ja on nöyrä yöllä.»
Sanoi, täytti jauhoin taikapussin,
tielle saattoi sitten Noki-Jussin.
Mutta kauan vielä kertoi kansa,
kuinka piru piti juoniansa,
seurakunnan kaikki sielut sotki,
Riku Rempulaisen poies potki.