Kuun palavaisen ohi hattarat
kuin tulipalon sauhu kulkivat,
mut metsäin ääret peittyi pimeyteen.
Me samosimme yössä hiljalleen
päin kankaita, jotk' kasvoi kanervaa
ja nuorta kuusta kasteen-kosteaa,
kun vihdoin näimme kätköss' sammalten
me jäljet saarrettujen susien.
Ja hengitystämmekin pidättäin
me kuuntelimme, hiipein eteenpäin.
Kaikk' oli hiljaa, metsät, lakeus,
vain viiritangon kuului vingahdus,
kun tuuli korkealla yli maan
se torneihin vain koski jaloillaan.
Mut laaksoss' yksin vanhat tammetkin
ne tuntui kietoutuneen unihin.
Kaikk' kulki sanatonna, metsämies
kun joukostamme vanhin meille ties
sen kertoa -- hän tarkoin seurannut
kun oli jälkiä ja tutkinut --
ett' äsken susiparin poikineen
hän siitä saattoi nähdä kulkeneen.
Ja käsin puukonkahvaa tapaillen
ja pyssyt liian kirkkaat kätkien
me samosimme yössä eteenpäin,
kun toisien jo seisahtuvan näin,
ja heidän katsettansa seuraten
näin yössä silmäparin tulisen
ja kuutamossa kesken kanervan
näin niinkuin haamujen ma tanssivan.
Kuin kotiin palatessa isännän,
voi nähdä vinttikoiran leikkivän,
niin leikitteli pennut susien,
sen hyvin leikissäänkin muistaen,
ett' oli vihamiehen kylihin
vain lyhyt matka. Uros seisoikin
kuin vartioiden, naaras, leväten,
toi suden marmorisen mielehen,
jok' oli kerran Rooman kaunistus
ja jota imi Remus, Romulus.
Jo uros havahtui, ja pitkänään
se painoi syvään hiekkaan kynsiään,
ja toivottomaks paon huomaten
se pihtiin rautaisien leukojen
vaan kurkust' otti koiran rohkeimman
ja kesken kuuliemme viuhinan
ja puukon iskuin yhteen leukojaan
se puristeli, koira hampaissaan,
sen vasta päästäen, kun verissään
se maksoi rohkeutensa hengellään
ja vieri kuollehena nurmehen.
Loi susi sitten meihin katsehen.
Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
kun veitsenterät kamarahan maan
sen seivästivät, pyssyt loistivat
yöss' ympärillä sen kuin salamat.
Se katsoi taas ja maahan painuen
se puhtaaks nuoli kuonon verisen,
ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois,
se sulki, äänetönnä kuollen pois.