_Paul Verlaine_
Niin hehkuen ruusut palaa
ja muratti on tumma kuin yö.
Suru vanha mun valtaa salaa
ja sydän kaivaten lyö.
Oli liian kirkasta silloin
yli maan, meren aaltoilun.
Minä peljäten odotan, milloin
olet julmasti jättävä mun.
Olen väsynyt loisteesehen
ma metsäin, merien
ja tyhjään lakeutehen
ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!