_Johannes Jörgensen_
Sun luoksesi käyn ikiäiti, mun sieluni on väsynyt,
mun unteni pursi on pirstoina rannalla nyt
ja haahden hylyllä mainingit leikkivät vielä.
Ilon turhain juhlain ma tunnen sammunehen,
sun kirkkos holvien alle ma nöyränä käyn, anoen --
on urkuina tuulien kuoro ja kattona taivas on siellä.
Mun aatokseni yli aavain eksyen käy.
Ne turhaan merkkiä etsivät, mitään ei näy,
ei majakan välkettä mistään pimeytehen.
Mun laskinluotini pohjaa tapailee.
Mihin käy se? Ylt'ympäri ulapat vaikenee.
On vastaus haudattu mykkään syvyytehen.
En jaksa ma enää katsoa itseäin,
en kuulla kaipuun vuota mun sisässäin,
joka lakkaamatta mun sieluni yössä pauhaa.
Ma toivon, mun kaipuuni lähteet kuivuis pois,
ja sieluni unille kuuroksi käydä vois
ja kaiken ylle syksyn sadetta, rauhaa.
Pois tahdon ma, vapaaks tahdon kahleistain
ja kuulla tummain kuusten soittoa vain,
pois, kauemmas kuin väijyvät silmät kantaa,
ja painaa pääni lehvien kosteuteen
ja tuntea kaiken valheen rauenneen
ja kesän ja talven ylläni humista antaa.