_Henrik Ibsen_
Vuorenseinäin, kallioin
halki tieni vasaroin.
Siihen asti iskut raikuu,
kunnes malmi vastaan kaikuu.
Syvyydestä kutsuvat
kaikki aarteet ihanat,
jotka yöhön vuori sulkee.
Siellä kultasuonet kulkee.
Syvyydessä loputon
ikuisuuden rauha on.
Vasarani, maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Poikasena miettien
istuin alla tähtien,
kuljin kevät-teitä illoin.
Lapsenmieli mulla silloin.
Auringon ma unhoitin
sydänöiden pimeihin,
unhoitin ma keväimeni
ulkopuolle kaivokseni.
Syyttömässä mielessäni
ajattelin kerran näin:
syvyyksien henget selon
antaa ongelmasta elon.
Kului vuodet vuottaen,
vastausta saanut en.
Tummat ääret ainoastaan
katsoi vuoren yöstä vastaan.
Erehdyinkö? Eikö vie
totuutehen tämä tie?
Tiedän, silmät sokaistuvat,
ylhäälle jos suuntautuvat.
Ei, mun täytyy syvyyteen,
rauhan yöhön ikuiseen!
Vasarani, maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Vasarani, iske, lyö,
kunnes koittaa pitkä yö.
Aurinko ei nouse mikään,
koita toivon aamu ikään.