Pelästynyt palvelustyttö aukasi oven.
"Olkaa hyvä ja viekää minut isänne luoksi Wangel."
"Eikö olisi parempi, että minä ensin --"
"Me menemme yhdessä. Älkää lörpötelkö tyhmyyksiä."
Tukkukauppias katseli heitä kummastuneena, kun he astuivat sisään.
"Neitsy Sim -- matami Engebretsen," änkytti hän.
"Niin, oli aika, jolloin nimeni oli neitsy Simonsen. Sitten on muutamia
vuosia päälle kahdenkymmenen ajastajan. Silloin olin nuori ja kaunis ja
te olitte parahimmassa ijässänne. Minä olin kamarineitsyenä isänne
luona."
"Niin, sen kyllä muistan."
"Muistatteko myöskin, että sanoitte rakastavanne minua? Minä olin
kyllin turhamielinen uskomaan, että minusta tulisi tukkukauppiaan rouva
ja että teillä oli rehelliset aikomukset, mutta puhuessani avioliitosta,
nauroitte te minulle vasten silmiä ja kysytte olinko mieletön. Silloin
otin teitä kauluksesta kiinni ja heitin teidät rapuista alas.
Muistatteko sitä?"
"Kyllä sen muistan. Minä taitoin silloin jalkani ja olen siitä alkaen
ontunut. Mutta oletteko tullut tänne kaivaaksenne esiin tuon vanhan
jutun?"
"En, minä olen tullut tänne poikanne tähden. Hän on rakastunut
tyttäreeni, mutta hän ei ole isänsä kaltainen. Hän on hänet kihlannut
ja hänellä on rehelliset aikomukset, eikö totta?" kysyi hän, tarttuen
kiivaasti tämän käteen.
"On tietysti, Se on --"
"Se on, että hän pyytää teidän suostumustanne avioliittoon, ja sen
voitte huoletta antaa, sillä Amaliassa on miniä, jota ei tarvitse
hävetä. Hän on kauniimpi kuin minä ja soitannollinen ja kaikin tavoin
sivistynyt."
"Mutta jospa nyt kieltäisin suostumukseni."
"Niin voisipa tapahtua, että parantaisin ontumisenne taittamalla
toisenkin jalkanne. Te olette kerran rikkonut minua vastaan, mutta sen
antaisin olla unohduksissa, jos poikanne kautta palkitsette rikoksenne.
Mutta älkää minua suututtako uuden vääryyden tekemisellä, muuten --
niin, tunnettehan minut, Wangel."
"No, jos nuoret pitävät toisistaan, en minä ole heidän onnensa tiellä."
Matami puristi hänen kättänsä, niin että jäi valkosia merkkiä hänen
sormistaan.
"Kiitos niistä sanoista, herra tukkukauppias, ne sovittavat kaikki
välillämme. Kun muutitte tänne nyt keväällä, ajattelin, ettei meistä
enää tulisi hyviä ystäviä. Nyt menen noutamaan Mallaa, että näette
kuinka hieno tyttö hän on."
"Mutta, isä," sanoi Pietari matamin mentyä, "miksi annoit suostumuksesi
niin pian. Minä en ensinkään pidä lukua naimisiin menemisestä nyt
vielä."
"Etkö sitten pidä tytöstä?"
"Kyllä, kyllä sen teen, mutta olen vielä liian nuori sitoakseni itseni.
Sitä paitsi olisin voinut päästä parempiin naimisiin."
"Mutta miksi sitten olet kihlannut hänet?"
"No, tiedäthän, että voipi kihlaillakin, tarvitsematta ajatella
astumista heti pyhään aviosäätyyn."
"Nai hänet yhtähyvin," sanoi isä, "muuten saattaa tuo kauhea matami
Engebretsen lyödä meidät molemmat turmiolle."
Niin tuli Amaliasta rouva Wangel ja matami Engebretsenistä vuosien
kuluttua äidinäiti.
Pietari Wangel oppi pitämään paljon vaimostaan. He elivät onnellisesti
yhdessä ja kun silloin tällöin sattui pieni eripuraisuus syttymään,
katkasi matami Engebretsen aina sen parilla voimakkaalla sanalla.
Herra Wangel nuorempi piti anoppiansa siihen määrään arvossa, ettei
tämän milloinkaan tarvinnut käyttää nyrkkejänsä häntä kohti, jota
vastoin matami sangen useasti jakoi rangaistusta kasvaville Wangeleille
korkeasti omalla kädellään ja kun ne olivat tottelemattomia, sanoi
lapsen piika sentähden aina: "Olkaa nyt, lapset hiljaa, muuten tulee
matami Engebretsen."
Matami Engebretsen tunsi itsensä onnelliseksi. Hän katsahti takaisin
elämäänsä ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän oli väkevillä
nyrkeillänsä toimittanut, sillä sitä, ettei Engebretsenistä ollut
tullut juomaria ja että Amaliasta oli tullut rikas, kunnioitettu rouva,
jolla oli kuuliainen mies ja samallaiset lapset, katsoi hän oikeudella
käsiensä työksi.
Mutta eräänä päivänä oli hän teaatterissa ja näki väkevän naisen, joka
kantoi miestänsä olkapäillään ja lasta kummassakin kädessään ja siitä
hetkestä oli matami Engebretsenin sielun rauha mennyt.
"Minä en ole tullut oikealle paikalleni täällä maailmassa," sanoi hän.
"Minun olisi pitänyt opetella taidetemppuja Engebretsenin kanssa, niin
olisin voinut kulkea ympäri hopeatupsut uumilla ja kantaa miestäni
käsivarsillani ja elänyt näyttelemällä itseäni rahan edestä; se olisi
ollut jotain toista kuin maustinkaupassa seisominen."
Tätä hän silminnähtävästi suri ja kuihtui päivä päivältä.
"Äiti lienee kipeä," sanoi Engebretsen, "sillä hän ei ole nyt ollut
vihainen kahden kuukauden aikaan."
Niin olikin asian laita.
Matami Engebretsenin täytyi laskeutua vuoteelle eikä noussut
milloinkaan enää.
Engebretsen istui yksinään itkien puodissa ja pureskeli mausneilikoita.
"Herra Jumala," mutisi hän, "kenpä olisi voinut uskoa, että hän meni
pois ennen minua? Hän, joka oli sellainen väkevä nainen."