(Suomennos).
Tunsitteko matami Engebretsenin?
Ette!
No, siinäpä olisitte nähneet oikean naisen. Hän oli Milolaisen Venuksen
kaltainen. Hän oli suuren lainen kauneudessaan.
Jos otatte tavallisen, hyvin kasvaneen naisen ja katselette häntä
väkevän suurennuslasin läpi, niin saatte jonkunlaisen käsityksen matami
Engebretsen'in ko'osta.
Hänellä oli muotoa siihen määrään, että hän oli melkein muodoton.
Matami Engebretsen'illä oli maustinkauppa, jossa hän nyt myi olutta,
maitoa, saksansaippuaa ja muita maustimia.
Matami Engebretsen'illä oli myöskin mies. Hänen nimensä oli
luonnollisesti Engebretsen ja hän eli siitä, että oli vaimonsa kanssa
naimisissa.
Oli aika, jolloin matami Engebretsen'illä oli ainoastaan maustinkauppa,
mutta ei Engebretsen'iä.
Siihen aikaan oli hänen nimensä neitsy Simonsen.
Mutta eräänä päivänä hänen istuessaan suuri punainen kätensä suurella
punaisella poskellaan, huomasi hän, ettei ihmisen ole hyvä yksin olla
maitokaupassa ja senvuoksi meni hän kadun ylitse.
Siellä seisoi Engebretsen rihkamapuodissa.
Hän oli pieni ja hoikka, sekä käveli hiukset veden avulla sileäksi
kammattuina, pieni vaalea poskiparta poskilla ja pureskeli
mausneilikoita.
Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy
Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.
Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.
Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.
"Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne
minua."
"Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle
rusinatuutin.
Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.
"Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.
Samassa tuli isäntä.
"Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä
naisten kanssa."
Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.
"Ei mitään soimauksia," sanoi neitsy. "Nyt on hän minun, eikä yksikään
ihminen maailmassa saa soimata häntä, paitsi minä itse. Tule
Engebretsen," lisäsi hän, "seuraa minua heti, sinä et saa olla
silmänräpäystäkään enää tuon papukaijan luona."
Sitten hyppäsi Engebretsen pöydän yli ja seurasi sydämensä armasta.
Päivällä tuli isäntä hakemaan häntä.
"Tarvitsetteko jotain?" kysyi neitsy, joka oli itse puodissa.
"Kyllä, minä tarvitsen Engebretsenin takaisin."
"Minä se olen, joka Engebretsen'in pidän, eikä kukaan muu. Jos mitä
tarvitsette, niin on se selkäsauna."
Sitten otti hän rihkamakauppiaan kauluksesta kiinni, vei hänen poikki
kadun ja asetti hänen päällensä tämän omaan puotiin.
"Nyt olette paikallanne," sanoi hän. "Jos tahdotte minulta vielä
enempi, niin saatte tulla takasin kauniisti. Tiedätte missä asun."
Mutta rihkamakauppias ei tullut takasin.
Kolme viikkoa sen jälkeen oli neitsyeen nimenä matami Engebretsen.
Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän
kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.
Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää
vaimonsa syliin.
Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon
ja jalat pullokoppaan.
"Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."
"Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.
"Mene maata."
"Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa
vasten.
Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen
vuoteellensa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun
Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.
"Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo
ylhäällä?"
"Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."
"Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."
Matami kääntyi nopeasti.
"Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja
tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" -- klatsih, klatsih, klatsih
-- ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että
ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.
"Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen
löylyn."
Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta
väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.
Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja
aina sen mukaan kuin Amalia -- tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti
nimitettiin -- kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään
äitiänsä.
Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin
pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.
Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli
jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi
luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.
"Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.
Onnellisimpia päiviä Engebretsenin elämässä oli, kun hän sai
käyskennellä linnan puistossa lapsensa kanssa. Silloin osti hän
vehnäistä rahoilla, jotka oli varastanut laatikosta, ja niin juoksivat
he ruohostossa leikiten haukkaa ja kyyhkyistä, iloiten kuin kaksi
lasta, ja kun heidän piti menemän kotiin, oli Engebretsenillä aina
neulaa ja lankaa taskussa sitä sattumaa varten, että Malla olisi
repinyt vaatteensa rikki, joka tapahtuikin sangen usein.
Eräänä päivänä putosi Malla lammikkoon ja Engebretsen heittäytyi hänen
jälkeensä ja veti hänet ylös.
Märkänä ja pelosta ja vilusta vapisten menivät he kotiin.
Se oli sellaista, jota ei voinut salata äidiltä.
Kuultuansa mitä oli tapahtunut, huudahti hän kyyneleet silmissä:
"Mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat, mitä, jos olisin
kadottanut teidät molemmat!"
Sitten suuteli hän heitä kiivaasti useampia kertoja, antoi heille
kuivat vaatteet ja illalla antoi hän Mallalle karamelleja ja
Engebretsenille totilasin.
"Tosin sinä, Engebretsen, olet raukka," sanoi hän, "eikä sinusta ole
mihinkään, mutta olisi kuitenkin vaikeata kadottaa sinut."
Sitten suuteli hän taasen häntä ja Engebretsen itki liikutettuna ja
tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.
Kun Malla tuli vanhemmaksi lähetettiin hän tyttökouluun, jossa hän oppi
koko joukon asioita pintapuolisesti, mutta ei mitään perinpohjaisesti,
kuten kaikissa tyttökouluissa tapahtuu.
Hän tuli luonnollisesti myöskin oppilaaksi erään kuuluisan pianon
soittajan oppilaan oppilaalle ja oppi rääkkäämään pianoa yhtä hyvin
kuin ystävättärensäkin.
Matami Engebretsenin ylpeytenä oli nimittäin komean tyttärensä
omaaminen, sen vuoksi kasvatettiinkin Malla erittäin hienosti ja oppi,
paitsi kaikkea muuta, halveksimaan vanhempiansa ja heidän tointansa.
Ja Malla kasvoi ja tuli suureksi -- ei niin suureksi kuin äiti -- ja
kauniiksi, paljoa kauniimmaksi kuin äiti, ja jota suuremmaksi ja
kauniimmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi tuli hän myöskin.
Hänen korkeakorkoiset kenkänsä eivät milloinkaan koskettaneet puodin
likaiseen lattiaan. Hän istui akkunassa näytteillä kukkaruukkujen
välissä ja neuloi koruompelua ja tiesi, että hän näytti kauniilta.
Toisessa kerroksessa asui tukkukauppias Wangel.
Hän oli leski ja hänellä oli ainoa poika Pietari, joka oli ollut vuoden
Parisissa.
Hän oli tullut kotiin jotenkin sievistettynä, jakaus keskellä otsaa ja
puhui kauheata ranskaa.
Pietari Wangel oli luonnollisesti tullut hirveän sivistyneeksi.
Hänellä oli vakuutus, että kaikki pääkaupungin kauniit tytöt olivat
tulleet maailmaan ainoastaan hänen tähtensä ja että jokainen erittäin
heistä tuntisi itsensä suuresti mairitelluksi, jos vaan hän tahtoisi
olla niin ystävällinen ja pettää tämän.
Hän näki Amalian akkunassa ja tämä näki hänen.
Hän rakastui Amaliaan ja tämä häneen.
Amalia alkoi ihailla hänen kirsikan punaista kaulahuiviansa ja
helmiharmaita hansikoitansa ja lopetti ihailemalla koko miestä.
Hän oli aivan räätälin akkunassa olevan maalatun muotilehden kaltainen
ja naiset ovat, kuten tiedetään, hurmautuneet muotilehtiin.
Niin alkoi Pietari tervehtiä ja Amalia punastua.
Eräänä päivänä, kun hän meni nuottikirja kädessään ottamaan soitannon
opetusta, tuli Pietari juosten hänen perässään ja teki arastelematta
seuraa.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, neiti, kuinka kuuluu?" sanoi hän
häikistelemättä.
Oli jotain niin hienoa hävyttömyyttä koko hänen olennossaan, että
Amalia antoi sen vaikuttaa itseensä.
Hän käveli Amalian rinnalla katua alas, ikään kuin olisi tuntenut hänet
monta vuotta ja vihdoin sopivat he, että Amalia, sen sijaan, että
menisi soittotunnillensa, kävelisi hänen kanssaan linnoituksen ympäri.
He istahtivat eräälle penkille ja siinä selitti hän rakastavansa
Amaliaa raivoisasti ja pyysi hänen pientä kätöstänsä ja samoin
sydäntänsä.
Amalia luonnollisesti sanoi, kuten kaikki hyvin kasvatetut tytöt
sanovat, että hänen täytyi miettiä, että tämä tuli niin
hämmästyttävästi, odottamatta j.n.e.
Pietari nousi äkkiä.
"Hyvästi, neiti, suokaa anteeksi, että olen teitä viivyttänyt."
"Mihin menette?"
"Ottamaan kylmän kylvyn," sanoi hän kamalasti nauraen. "Hyvästi, neiti,
hyvästi!"
"Mutta odottakaahan toki -- minä -- minä -- en saata kieltää,
että minä -- --"
"Rakastatte minua, sen tiesin kyllä," sanoi hän ja kietoi kätensä hänen
ympärillensä ja suuteli häntä. "Ei auta yhtään vastustella minua,
kyyhkyseni; minä olen jo aikaa lukenut silmistäsi, että se sinua
vaivasi. Muuten et sinä ole ainoa."
"Miten hän luulottelee!" huudahti Amalia ihailua täynnä.
Niin istuivat he ja lausuivat toisillensa hauskoja tyhmyyksiä, kuten
kaikki rakastavat, ja vannoivat toisillensa ikuisen uskollisuuden,
kuten kaikki rakastavat, ja lempivät kuten kaikki rakastavat, kunnes
oli kotiin menemisen aika.
Kihlaus ei luonnollisesti alussa olisi ollut julkinen; mutta
Engebretsenille uskottiin salaisuus. Hän oli jonkillainen _postillon
d'Amour (lemmen kirjeenkantaja), tukkukauppias ei saisi tietää siitä
mitään, koska hän varmaankin nousisi vastustamaan ja matami Engebretsen
vielä vähemmän, sillä hän oli, kuten tiedettiin, hirveän ankara.
Hän huomasi kuitenkin pian, että oli vaara vuohella.
"Kenen luona tuo nuori Wangel täällä juoksee joka ikinen päivä?" kysyi
hän.
"Hän ostaa sikaareja," änkytti Engebretsen.
"Sano yhtä hyvin, että hän ostaa koleraleipiä," sanoi matami. "Et kai
tahdo luulotella minulle, että joku sievä ihminen saattaa polttaa niitä
sikaareja, joita me myymme."
"Kyllä hän ostaa sikaareja."
"Nyt valehtelet, Engebretsen. Tässä on jotain salattua."
"Jotain salattua," mutisi Engebretsen kohoavalla hämmästyksellä ja
punastui kuten ritariston aikainen neitsy.
Samassa astui Pietari Wangel puotiin.
Hän hämmästyi vähän nähdessään matamin, mutta tyyntyi heti.
"Yksi sikaari."
"Olkaa niin hyvä. Ettekö tahdo tulta myöskin?" sanoi matami ilkeällä
ystävyydellä.
"En, kiitoksia!"
"Mutta totta poltattekin ne sikaarit, jotka ostatte?"
"Luonnollisesti, mutta en uskaltanut teidän läsnäollessanne."
"Älkää millään muotoa oletelko," sanoi matami, pitäen tulitikkua hänen
nenänsä alla, niin että hän sai rikin savun kurkkuunsa.
"Kaunis ilma," sanoi hän imien sikaaria.
"Erinomainen," sanoi matami istuen pöydälle ja ruveten juttelemaan
säästä, tuulesta ja kaikesta muusta.
Pietari Wangel yski ja poltti ja toivoi matamin sinne, missä pippuri
kasvaa, tai johonkin toiseen paikkaan, jossa on kuuma.
Engebretsen pureskeli hirveästi mausneilikoitaan.
Vihdoin nousi matami ja alkoi järjestelemään jotain eräällä hyllyllä.
Pietari käytti tilaisuutta pistääksensä kirjeen Engebretsenin käteen ja
sanoi heti sen jälkeen jäähyväiset.
"Näytä minulle kirje," sanoi matami äkkiä.
"Mikä kirje?"
"Älä nyt seiso siinä valehtelemassa minulle vasten silmiä, Engebretsen,
täällähän koko puoti lemuaa lemmen kirjeistä."
Engebretsen'in täytyi antaa tuo pieni ruusunpunainen kirje, joka
tuoksui hyvää hajua ja rakkautta.
Matami luki päällekirjoituksen.
"Sitäpä juuri ajattelinkin. Kas tässä, ota kirje ja anna se Mallalle;
mutta älä sano sanaakaan siitä että minä olen sen nähnyt. Jos sanankin
lausut niin -- niin tunnethan minut, Engebretsen."
Engebretsen antoi kirjeen Amalialle ja oli varovaisuudesta vaiti, sillä
hän pelkäsi saavansa nuhteita tyttäreltänsäkin, kun oli ollut niin
taitamatoin, että antoi äidin huomata jotain.
Amalia aukasi kirjeen vavisten.
Ruusunpunaiselta pohjalta ojensivat sirot kirjaimet mustia
käsivarsiansa häntä kohti rukoillen ja pyysivät hänen rakastajaltansa
lähtenein hehkuvin sanoin että hän soisi tälle kohtauksen.
Eipä hän ollut saanut puhua armaansa kanssa sitte, kun he tulivat
kihlatuiksi.
Nyt hän oli väsynyt armaansa lempeiden kirjeiden suutelemiseen ja
halusi kuulla hänen suloisten huuliensa puhuvan lemmestä.
Heti sen jälkeen astui matami huoneesen.
"Minä arvelisin, että sinun, äiti, pitäisi iltapuolella käymän
tervehtimässä matami Olsenia. Voisithan mennä juomaan kahvia hänen
luoksensa."
"Arveletko niin lapseni? Niin, luulen todellakin, että minun tulee
tehdä siten."
Matami siivosi itsensä ja meni ulos ja heti sen jälkeen istui Pietari
Wangel komeasti katetun pöydän ääressä Amaliansa rinnalla ja joi kahvia
porsliinikupista ja rakkautta hänen huuliltansa.
Engebretsen meni ulos ja sisään ja oli onnellinen nuorten onnesta.
Hän oli pelkkää hymyilyä ja nieli Jumala ties kuinka monta vehnäleipää
ja kuinka monta kuppia kahvia ja joka kerta kuin puodin kello kutsui
hänet ostajan luoksi, riensi hän ulos ja tuli taasen, niin pian kuin
mahdollista oli, takaisin ihaillaksensa rakastavia.
Amalia oli sievä emäntä ja Pietari niin alentuva ja hauska, että
Engebretsen useita kertoja oli vaarassa menettämään henkensä
laskiaispullilla, jotka istuivat kurkkuun.
Ilon ollessa korkeimmillaan, seisoi matami Engebretsen heidän
keskellään.
Hän näyttäytyi keittiön ovella muodolla punaisella kuin ruusut hänen
hatussaan, samalla kuin suuret kultarenkaat hänen korvissaan vapisivat
kiukusta.
Amalia vaaleni, Engebretsen punastui. Ainoastaan Pietari säilytti
tyyneytensä.
"Tuletko jo takaisin?" änkytti Amalia.
"Tulen ja tesmällisesti sittenkin."
"Tesmällisesti" oli matamin lempisana. Kun hän oli aikeessa käyttää
nyrkkejään, oli hän aina jotenkin "tesmällisesti."
"Täällä on vieraita, näen minä."
"Niin," sanoi Pietari ja nousi tyynesti. "Saatamme yhtä hyvin ilmaista
sen hetikin, Amalia ja minä olemme kihloissa."
"Vai niin, ja minun suostumukseni on luonnollisesti tarpeeton."
"Ei suinkaan, rakas äiti. Pietari aikoi puhua siitä sinulle tänä
iltana."
"Entä tukkukauppias?"
"Ei isäkään tiedä siitä mitään."
"Ei suinkaan, sen kyllä uskon, mutta hän saa pian tietää sen."
"Mutta, hyvä matami, minun tarkoitukseni ei ollut --"
"Mitä nyt, eikö teidän tarkoituksenne ollut naida Amalia?"
"Oli luonnollisesti; mutta minä arvelin, että asia aluksi pidettäisiin
salassa.
"Minä en rakasta salaisia kihlauksia. Teillä ei ole mitään
odotettavana. Te olette kyllin rikas menemään naimisiin milloin
tahansa, eikä Amalialta puutu kapioita. Kaikki on valmiina.
"Mutta pelkään, ettei isäni tahdo suostua."
"Olkaa huoletta vaan, kyllä minä puhun hänen kanssaan. Me olemme vanhat
tuttavat. Tosin siitä on pitkä aika, kun juttelimme toistemme kanssa,
mutta luulenpa hänen kyllä sen muistavan."
Kun he olivat hetken istuneet, nousi matami.
"Tulkaa nyt vaan, sanon minä. Kyllä minä puhun järkevästi
tukkukauppiaan kanssa."
Ja matami tarttui herra Wangel nuoremman olkapäähän tuntuvasti ja
lykkäsi häntä edellään rappuja ylös.
Pietari antoi puoliksi sekapäisenä viedä itseänsä.
Hän piti tosin vähän Amaliasta ja häntä huvitti lemmen kisailu tuon
kauniin, nuoren tytön kanssa; mutta mennä hänen kanssansa julkisesti
kihloihin ja saada sellaiset appivanhemmat, etenkin sellaisen anopin --
ei, se oli kauheata.
Tämän ajatteleminenkin kuumoitti hänen korviansa.