Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan
katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän,
Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä
tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva
Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma
sanomaan.
Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.
Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut
laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi
voinut sepittää säveleen.
Tänlaisia tekee ainoastansa nuot onnettomat pojat kertomuksissa kansan
elämästä.
Pehtoori meni suorastansa ja hirtti itsensä.
Sehän ei ollut laisinkaan runollista. Sentähden eivät talonpoikaispojat
te'ekään sitä kertomuksissa kansan elämästä: mutta he tekevät sen
väliin todellisuudessa.
Patroona sai kuitenkin ensiksi nähdä hänet, sekä leikkasi hänet alas ja
asia meni kaikessa hiljaisuudessa. Ensin kerrottiin hänen kuolleen
halvauksesta ja hän sai kunniallisen hautajaisen.
Alfhild käytti mustaa hametta hautajaispäivänä, laski seppeleen
ruumisarkulle ja vuodatti pari kyyneltä pitseillä koristettuun
nenäliinaan, eikä pehtoori voi enempää vaatiakaan.
Hän oli sitäpaitsi saanut tärkeimpiä asioita mietittäväksensä.
John Helleby oli kosinut häntä ja saanut hänen myöntymyksensä.
Häntä täytyi nimittäin pitää sangen etevänä kosijana.
Hän oli suuren maatilan ainoa perillinen, hän voi parin vuoden perästä
olla lakitieteen kandidaatti ja jos hän oikein rupeaisi harrastamaan
kansallisuutta, voisi hän päästä valtiopäivämieheksi ja saada monta
muuta luottamustointa.
Ei mikään ole sen hyödyttävämpää kuin kanssllisena oleminen.
Alfhild oli tykkänänsä muuttunut.
Hän kävi puolivillaisessa hameessa ja hänen tukkansa oli laitettu
jokseenkin yksinkertaisesti, hän kirjoitti kotia äidillensä, että hän
halusi astua ales kansan joukkoon, joka oli kahlehdittuna, ja laski
koristeltuja lauselmia, että hän nyt oli saanut "elämän työn"
tehtäväksensä.
Työstänsä kotiopettajattarena ei hän sitä vastoin pitänyt paljon lukua.
Hän kuulusteli harvoin oppilainsa läksyjä, istui ylioppilaan polvella
oikaisemassa kirjoitusvihkoja ja sai suudelman jokaisesta lyijykynän
piirteestä, jonka hän veti virhien alle ja sehän oli lapsille sangen
opettavaista nähdä.
Ylioppilaan piti pysähtyä talossa jouluun saakka, saadakseen rauhassa
ja häiritsemättä hoitaa lakitieteellisiä opintojansa ja kihlausta ei
pitänyt julkisesti ilmoitettavan ennenkuin uutena vuotena.
Aika kului ja joulu tuli, tuo iloinen juhla, jolloin syödään
voileivoksia, saadaan joululahjoja ja käydään vieraisilla.
Patroona Hellebyn koti oli täynnänsä vieraita.
Sinne oli tullut kolme kadettia ja yksi todellinen luutnantti, kaikki
nykyisin leivotuita ja kiiltäviä kuin nuot uudet kahden äyrin rahat.
Alfhild nautti mässäämällä hänen osaksensa tullutta ihantelemista.
Hän oli, näet, talon ainoa nuori nainen ja hän liehui kuin kaunis,
kirjava perhonen näiden loistokukkien ympärillä, joita niin halukkaasti
etsitään koristuskasveiksi tanssisaleihin.
Hänen kansallisena olemisensa väheni samassa suhteessa, kuin hänen
hivuskoristuksensa eneni, ja puolivillainen hame oli jo aikoja sitte
piilottaunut erääseen pimeään loukkoon ullakossa.
Nuori herra Helleby kuljeskeli sinne tänne mustasukkaisuuden
ahdistuksen vaivaamana, silitti vaaleat hivuksensa sivullepäin ja
kutsui ales "kansan" kirousta näiden virkapukuun vaatehittujen
kalastajien yli, jotka saavat naisten sydämiä kuin pikkusilliä.
Toisena joulupäivänä oli suuret tanssiaiset, ja nyt oli Alfhild
oikeassa elementissänsä.
Ruusuja tukassansa ja ruusuja poskillansa, valkoisen
tarlakaanikangasvaipan ympäröimänä, liihoitteli hän tanssin pyörteissä
ja unohti sekä kansan, jota pidettiin kahleissa, että "elämän työnsä,"
vieläpä John Hellebynkin, joka istui eräässä syrjähuoneessa ja loivasi
kylmää punssia haavoitettuun sydämeensä.
Ylioppilaiden kainalosta lensi hän kadettien syliin ja saapui lopulta
luutnantin rinnoille, missä hän nojautui erään pitkän, riemuisen
valssin kestäessä.
Tämän loputtua istahtivat he erääsen syrjähuoneesen levähtämään ja
sillä aikaa kun soitto epäselvään kuului heille tanssisalista, istuivat
luutnantti ja neiti Kreiner tuolla syrjähuoneessa ja taistelivat mitä
hauskinta taistelua, kuin ajatella voi.
Luutnantti hienosteli ja tyttö virnasteli ja kummaltakin puolelta
taisteltiin ahkerasti hymyilyillä, silmäyksillä ja imartelevilla
lauseparsilla.
Alfhild'in istuessa ja odottaessa, että luutnantti ilmaiseisi hänelle
rakkautensa ja jo ajatuksissansa kirjoittaessaan kauniin erokirjan John
Hellebylle, tuli joukko nuoria naisia ylioppilaiden ja kadettien
seuraamina syöksyen kamariin.
"Oletteko nähneet nuorta herraa Hellebytä? Hän on nukkunut tuolille
ruokasaliin. Tulkaatte, niin mennään hiukan ilveilemään hänen
kanssansa!"
Ja koko tuo iloinen joukko, luutnantti etunenässä, riensivät sinne.
Siellä istui John-parka suloisesti nukkuen ja näytti kaikelta muulta
vaan ei kauniin näköiseltä.
Alfhild'in täytyi vasten tahtoansakin verrata häntä luutnanttiin ja hän
alkoi halveksia itseänsä siitä syystä, että hän koskaan oli voinut
lempiä senlaista ihmistä.
Onnetoin rakastaja, joka tahtoo ottaa hengen itsestänsä, on hiukan
romantillinen, onnetoin rakastaja, joka juo itsensä humalaan, on
naurettava.
"Tulkaa, maalatkaamme hänelle viikset," sanoi yksi naisista.
"Oivallisesti! Onhan se poikaparka aivan parratoin," lausui luutnantti
ja riensi polttamaan korkkia.
Hänen tultua takaisin ei yksikään naisista uskaltanut noeta
ylioppilasta.
"Neiti Kreinerin pitää tehdä se, hän tuntee hänet parahiten."
Alfhild seisoi silmänräpäyksen neuvotoinna. Joku parempi tunne sanoi
hänelle, olevan häpeällistä tehdä se mies, jolle hän oli antanut
sydämensä, pilkanalaiseksi.
"Noh?"
Luutnantin silmäys oli ivallisesti kiintynyt häneen.
Hän otti äkkiä korkin ja nokesi vakavalla kädellä parin paksuja
viiksejä ja pienen leukaparran sulhonsa kasvoille.
Ylioppilas nukkui makeasti.
Luutnantti oli vetänyt kädestänsä hansikkaan voidaksensa polttaa
korkkia.
Kun Alfhild'in piti antaa sen hänelle takaisin, näki hän tämän kantavan
kihlasormusta.
Hän vavahti hiukan.
"Oletteko te kihloissa? Toivotan onnea!"
"Kiitoksia?"
"Miksi ette ole ennen kantanut sormustanne?"
"Senlaisia pikkukaluja ei kanneta aina kesälomilla, kun tahdotaan pitää
hauskaa."
Soittajat alkoivat soittaa, parit kiiruhtivat tanssisaliin ja Alfhild
liihoitteli taaskin luutnantin käsivarsilla, mutta hänen hymyilynsä oli
heikompaa kuin ennen ja hänen silmäyksensä paljon kylmemmät.
Heti sen jälkeen kuului yleinen virskuminen.
Nuori herra Helleby oli herännyt ja tuli sisään tanssisaliin.
Hän luuli heidän nauravan sen vuoksi, että hän oli nukkunut ja meni
huolimatta naurusta suorastaan Alfhild'in luokse, jonka luutnantti
juuri oli vienyt paikallensa istumaan.
"Sallikaa, neiti, minun puhua pari sanaa teidän kanssanne."
"Onko se niin tärkeätä?"
"On, se on sangen tärkeätä," sanoi hän ja tarttui morsiamensa
käsivarteen.
Hän johti hänet etehiseen.
"Tule, tehtaamme pieni kävelyretki pitkin puistokäytävää."
"Mitä sinä mietitkään? Tässäkö pakkasessa?"
"Voithan kietoa huivin ympärillesi. Ulkona käveleminen on terveellistä.
Me kummatkin tarvitsemme jäähdytystä."
Alfhild seurasi häntä koneentapaisesti.
Kihlauksen rikkominen hänen kanssansa, nyt, ei olisi ollut viisaasti.
Olihan luutnantti vaan tehnyt pilaa hänellä ja ketään toista ei sitä
nykyä ollut, ketä ajatella.
Sitäpaitsi pitikin hän oikeastansa John'ista.
Kuten hän seisoi siinä tyynenä ja vakavana, rupesi Alfhild
kunnioittamaan häntä ja kaunis oli hän todella myöskin.
Nuot nokiviikset julisti häntä oivallisesti.
Ja voisihan hän aikaa myöten saada viiksetkin, vaikka ne eivät
tulisikaan niin mustiksi.
Ilta oli kaunis, tähtikirkas, ja maa oli huuruinen.
Tultuansa moniaan askeleen huoneuksesta, pysähtyi hän yht'äkkiä.
"Alfhild," sanoi hän ja katsoi tyttöä vakavasti silmiin, "lemmitkö sinä
minua?"
"Mitä veroittaa senlainen kysymys?"
"Vastaa minulle Alfhild, vastaa minulle totuudella ja vakavuudella:
lemmitkö sinä minun todellakin?"
"Tietystikin."
"Ja tuletko sinä olemaan uskollinen?"
"Kuinka voit epäillä sitä?"
"Alfhild, anna minulle suudelma!"
"Mutta, John" --
"Anna minulle suudelma!"
Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi pitkän suudelman
hänen huulillensa.
"Nyt minä tiedän mitä minun tulee tehdä. Tästä hienostelemisesta täytyy
tulla loppu."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sen tulet saamaan nähdä. Käy kansani! Minä tahdon julkaista
kihlauksemme."
"Mutta John, John, mitä sinä ajattelet?"
Hän ei kuullut tytön sanoja, vaan veti hänet kanssansa saliin.
Nyt oli juuri tanssin loma-aika.
Heitä kohtasi yleinen virskuminen.
Neiti Kreinerillä oli, nimittäin, nenän alla jäljennös tuon nuoren
ylioppilaan viikseistä, ei täydellisesti niin mustat, mutta jotakuinkin
selvät.
John ei huomannut naurua.
Hän otti lasin ja pyysi saada puhua.
Kaikki tulivat koolle.
"Hyvät naiset ja herrat," lausui hän korkealla äänellä; "minä olen
silmänräpäykseksi pyytänyt teidän huomiotanne, saadakseni ilmoittaa,
että neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa puolen vuotta."
Luutnantti, joka seisoi Johnin takana, lausui jokseenkin
kova-äänisesti:
"Ah, nytpä minä käsitän, miksi neiti Kreiner on ottanut kopian niistä
viiksistä, jotka hän maalasi herra Hellebylle tämän nukkuessa. Kaiketi
nimitetään tätä vastapainokseksi."
Kovaa virskumista.
John heitti silmäyksen Alfhild'iin, joka kauhistuneena vei nenäliinansa
suunsa eteen ja sitten hiveli nenänalustaansa, katseli noettuneita
sormiansa ja ymmärsi kaiken.
"Alfhild," kuiskasi hän, "sinäkö olet tämän tehnyt?"
"John!"
"Siis totta! Pilkattu, pidetty narrina," ajatteli hän.
"Sallikaatte meidän toivottaa onnea," sanoi luutnantti.
"Onnea, onnea!"
"Malttakaas vähäisen, hyvät naiset ja herrat," lausui John, "minä en
ole vielä lopettanut. Minä sanoin: neiti Kreiner ja minä _olemme
olleet_ kihloissa, mutta me _emme ole_ enään."
Hän riensi ulos.
Alfhild seisoi kuin huimaantuueena.
Kaikki meni ympäri hänen silmissänsä mitä hurjimassa pyörätanssissa,
luutnantti ja kadetit, pöydät ja tuolit, ovet ja akkunat, patroonat ja
ylioppilaat ja kuitenkin oli hänelle mahdotointa pyörtyä, jota kaikki
naiset pitävät ainoana soveliaana.
"Saanko ehkä tarjota neidille lasin kylmää vettä?" kysyi luutnantti.
"Kiitoksia," lausui hän tuimasti, "minä en ole pahoinvoipa."
Sitten astui hän uljaasti salin läpi ja riensi huoneesensa, mutta
täällä petti itsensä voittaminen hänet.
Hän vaipui tuolille ja itki surusta ja raivosta.
Ylioppilas matkusti pois varhain seuraavana aamuna ja pari päivää sen
jälkeen muutti Alfhild'kin jälleen pääkaupunkiin.
"Viiksikäs neiti Kreiner," kuten häntä nimitettiin, huomasi, että hän
oli tehnyt itsensä mahdottomaksi olemaan näillä seuduin.
Nyt on neiti Kreiner opettajattarena eräässä tyttökoulussa ja ottaa
sangen vilkkaasti osaa seuraelämään, käypä hän vieraisilla
pää-sotakomisarin Slangenfeldt'inkin luona.
Kaikkialla on hän hyvin ylösotettu ja suvaittu mutta siinä se sitten
onkin.
Alfhild Kreiner ei ole noita vaatimattomia tuoksuvia pikkukukkasia,
joita niin mielellään kiinnitetään rinnoille.
Hän on kameliakukka hehkuvalla väriloistolla, joka on asetettava
kullattuun ruukkuun -- minä tarkoitan rikkaasen kotiin -- voidakseen
menestyä.
Mutta eipä olekaan monta, joilla on kullattuja ruukkuja, ja ne, joilla
on, eivät pidä lukua kameliakukasta.
Se alkaa valitettavasti jo vähän kellastua reunasta.
Alfhild Kreiner ei menetä kuitenkaan rohkeuttansa.
Hän tanssii, virnastelee ja on onnellinen omalla tavallansa.
Se johtolause, jota hän käytti, kun hän ensi kerran etsi paikkaa, on
tullut koko hänen elinkautiseksi johtolauseeksensa:
"Vaatimukset vähäiset."
Te olette varmaankin tavannut hänet tanssiaisissa.
Hän on aina hymyilevä, ystävällinen ja mukiinmenevä jokaiselle
herralle, vaikka se olisi kuinkakin vähäpätöinen, sillä siinä suhteessa
on hänelle vähäiset vaatimukset.
Hän on onnellinen vähimmästäkin hienostelemisesta ja te voitte kyllä
sanella hänelle imarruslauseita, vaikkapa ne eivät olisi aivan
sieviäkään, sillä siinä suhteessa on hänellä erinomaisen vähäiset
vaatimukset.
Te voitte kernaasti kosiakin häntä. Hän myöntyy silmänräpäyksessä,
sillä hänellä on, kuten sanottu, vähäiset vaatimukset; mutta teidän ei
pidä naiman häntä, sillä silloin en minä laisinkaan luule hänen saavan
vähäisiä vaatimuksia.