(Suomennos).
Alfhild Kreiner oli kotiopettajatar.
Täksi rupeaminen on ainoaa säädyllistä nuorelle tytölle, joll'ei hän
voi päästä naimisiin, joka on tietysti kaikkein suloisin elämän tie
kuin valita voi; mutta tämänlaatuiset tilaisuudet käyvät meidän
ahtaissa ajoissamme yhä harvinaisemmiksi, ja niitä on paljon useampia,
jotka pitävät itsellänsä kotiopettajatarta kuin vaimoa.
Alfhild'in isä oli ollut epäkelpo; hän kuoli, ja äiti, joka nyt oli
leski, oli erinomaisen säädyllinen, kumminkin sanoi hän itse olevansa
se.
Hän oli syntyänsä Knakmayer, Knakmayer & Kumpp. tytär ja hän
puheli aina Theodora-serkustansa, joka oli naimisissa Viktor
Slangenfeldt-Thorkildsen'in, pääsotakomisarius Slangenfeldt'in
sisarenpojan, kanssa, ja omaten näin ylhäisiä sukulaisia, ei voinut
Alfhild'ikaan ruveta miksikään jokapäiväiseksi.
Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen
myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi
oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei
Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen
kotiopettajattareksi.
Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja
oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän
näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen
listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".
Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut
tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän
itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.
Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla
on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen
kuin kaupungissa.
Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia
tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu
hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita
kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät
koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat
maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja
jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin
ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.
Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen
sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja
runollisuuttakin.
Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.
Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa,
hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen
käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan -- koko elinkaudeksi.
Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu
kiinni, kovasti kiinni.
Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.
Ja miksi ei hän voisikaan sitä saavuttaa? Olihan hän täydellinen
kaunotar, sen täytyi kaikkein myöntää, joka näki hänen paksun, tumman
tukkansa, mikä riippui poikkileikattuna otsalla, hänen pitkät
silmäripsensä ja tuliset silmänsä, hänen täyteläiset huulensa ja siron
vartalonsa.
Hän oli ollut ihailtuna koko elinaikansa. Kun hän vielä oli
pienokainen, sanoivat kaikki: "Ah, kuinka ihana lapsi!" Lasten
tanssiaisissa matkaansaattoi hän pienille ihailijoillensa monta
mustelmaista silmää ja paljon verenvuotoa nenästä ja kun hänen piti
käymän ripille, oli hän jo ollut kolme kertaa salaisesti kihloissa
täysikasvaneiden herrojen kanssa.
Hän virnusteli kaikkein herrain kanssa ja kaikki häntä ihantelivat;
myös oli ihailu tullut hänelle elämänehdoksi. Se oli yhtä tarpeellinen
hänelle kuin käsientaputus näyttelijättärelle.
Matkalla höyrylaivasillalta siihen taloon, jossa hän oli saanut
opettajattaren paikan, ei hänellä ollut muuta, jonka edessä hän olisi
virnaillut, kuin talonpojan renki, joka häntä kyyditsi, ja hän
virnusteli siis hänen edessänsä ja sillä seurauksella, että tämä niin
pian kuin oli saanut hevoisensa talliin, meni purkamaan kihlajaisensa
karjapiian kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa yhden
kokonaisen ja neljänneksen vuotta.
Kun hän nousi vaunusta, seisoi pehtoori pihassa paidanhihaisillansa.
Vilahdus hänen mustista silmistänsä ja valkoisista sukistansa oli
kylläksi saattamaan hänet päästä pyörälle.
Hän meni epätoivoissaan huoneesensa, pesi kasvonsa ja otti
juhlavaatteet yllensä.
Patroona Helleby vaimoinensa ja molempine lapsinensa, jotka olivat
Alfhild'in oppilaita, seisoivat ovella häntä vastaanottamassa.
Hän astui esille kuningattaren näöllä ja ryhdillä ja oli niin
ystävällinen ja alhainen, että tuo pariskunta-parka tuli siihen
luuloon, että hän osoitti suurta hyväntahtoisuutta vastaanottamalla
heiltä ruokaa ja palkkaa.
Ruokapöydässä söi pehtoori muiden mukana.
Alfhild oli terävällä älyllänsä hoksannut hänen olevan ainoan
naimattoman miehen tässä talossa ja -- "herkkulintujen puutteessa
syödään varpusiakin," kuten ranskalainen sanoo -- muiden ihailioiden
puutteessa tyydytään pehtooriloihinkin.
Hän tuli siis yht'äkkiä huvitetuksi maataloudesta, puhui karjanhoidosta
ja maanviljelyksestä ja tahtoi tuota onnetointa pehtooria antaman
itsellensä opetusta kyntämisessä ja salaojituksessa, ja sill'aikaa kuin
pehtoori puhui, lepäsi hänen silmänsä niin leppeästi tämän ruskeilla
kasvoilla, että tämä joutui tykkänään haltioihinsa.
Hän koki turhaan syödä pelkällä kahvelilla ja ryykäsi joka silmänräpäys
ulos pöydästä tarjoamaan Alfhild'ille milloin sitä milloin tätä ja
kaateli jokaisessa senlaisessa tilaisuudessa kumoon lasiastioita.
Ruuan jälkeen lähdettiin kävelemään, ja pehtoori oli upottamaisillaan
itsensä, hankkiakseen Alfhild'ille pari ulpukkaa; mutta sitte saikin
hän runsaan palkinnon siinä silmäyksessä, jonka tämä lahjoitti hänelle,
kiinnittäessänsä toisen ulpukoista rintaansa ja toisen tummiin
kiharoihinsa.
Siitä päivästä alkaen huomasivat seudun asukkaat kummastuksella, että
pehtoori pesi silmänsä joka päivä -- muutoin oli hänellä tapana
tehdä sitä vaan sunnuntakisin -- ja että hän aina näyttäytyi
pyhävaatteissansa.
Näinä aikoina oli pehtoori taivaan lintujen kaltainen. Hän ei kylvänyt,
eikä kyntänyt, ei ko'onnut latoihin ja kuitenkaan ei ollut kuningas
Salomo kaikessa komeudessansa niin onnellinen kuin hän.
Hän oli onnellinen saamalla olla Alfhild'in läheisyydessä, onnellinen
saamalla kuulla tätä lempeätä ääntä, onnellinen saamalla katsoa näihin
syviin silmiin.
Mutta voi, tämä onni ei kestänytkään kuin kolme viikkoa.
Silloin sattui, näet, kesäloma, ja sen ohella tuli kotia John Helleby,
patroonan veljenpoika.
Hän oli ylioppilas ja tykkänänsä kansan mies.
Hän kävi kaulahuivitta ja pitkällä, vaalealla tukalla sekä piti aina
puheita vapaudelle ja kauneudelle. Ei siis mitään ihmettä, että hän
rakastui Alfhildiin, joka edusti kumpaankin; sillä kaunis oli hän ja
vapaa myöskin, kumminkin herroja kohtaan.
Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä
ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen
käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä
lukua hänestä.
Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi
olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi,
josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.
Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen
sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset
olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle
onnellista kotia.
Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä
kotiopettajattarena.
Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä
nauramaan.
Hänkö tämän vaimoksi!