Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei
niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee,
vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä
viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan
jälkeenkinpäin.
Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei
sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa
vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet
jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa
nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on,
mutta... Ja niin edespäin.
"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata
markkaa, voi olla ylikin..." Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta
sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten
maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt
nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät
jo kantaneetkin.
Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä
kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun
saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen.
Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.
Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät
maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, —
kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla
oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän
kärsimyksen hänelle tuotti.
Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut
kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan
maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten
toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa
kirjoittaakaan.
Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä
hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin
nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli
ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien
maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta
hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen
vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja
tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.
Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen.
Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä,
päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet.
Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja
hellä.
Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien
pientareelle.
* * * * *
Se oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun
ja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen
kuin kartta, mutta otti kuitenkin.
"Ole nyt siinä sitten", sanoo hän, "et suinkaan sinä maantiellekään voi
poikia."
Ja jatkaa arvostelevaisen näköisenä:
"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt,
riskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me
muut."
Liinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin
rahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on
suulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen,
ja jatkaa:
"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta
ikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa..."
Liinu raottaa silmiänsä ja tuijottaa ämmään.
"No", kysyy tämä, "mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet,
jotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se
meni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta."
Eukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja
hengitys alkaa käydä huohottavaksi.
"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään,
"eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"
Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole
tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta
kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä
häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea
kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä
se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin
tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan
kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.
"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi", jopisi isäntä.
"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.
"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä
häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi.
Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu
virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän
oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.
"Oliko se poika?" kysyi hän.
"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin
olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"
Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin
valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on
ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen
kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin
kuuluvasti:
"Pankaa sille nimeksi Nikolai."
Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja
hengähtää viimeisen kerran.
"Ryssän se oli", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti
osoittaen vikisevää lasta. "Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua
me sen suhteen nyt oikein teemme."
V
Liinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa
selville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku
Nikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen.
Hänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille
asianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan
häntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika
Sarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia
ilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin,
niinkuin oli tehty aikaisemminkin.
Äidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä,
että Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat,
jotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin
ja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut
ryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.
Nikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli
jotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo
varhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku
oli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli
ja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan
hymyn kenelle tahansa.
"Niin", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi
poika, vierailleen, "tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen
lapsi."
"Sellainen pikkuinen ryssä", lisäsi kasvatusäiti lempeästi.
Ja vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja
sanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta
hyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein
saatte vuodessa?
Johon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä
saamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään
muu.
Ihmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan
syrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat
olisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla
tavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja
perhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä
luopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet,
toiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut
niinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää
jokapäiväisistä laskelmista pois.
"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi
myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."
Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä,
jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin
muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat
tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan
muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja
puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen
ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten
vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.
Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen
ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä.
Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat,
että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä,
vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka,
sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin.
Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.
* * * * *
Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä,
ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran
sen pakostakin täytyi paukahtaa.
Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne
lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten
vielä kauempana luonnon helmassa.
Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista
myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän
pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla,
luisevalla nyrkillään pöytään.
"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että
ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa..."
"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti
säikähtyneenä.
"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidän
Tuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"
"Löitkö sinä?" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.
Mutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.
"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua
ryssäksi."
Eukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.
"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten
lasten kimppuun."
"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen
leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä
nimitellyt."
"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt?
Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä!
Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"
Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut
antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä
pyöreinä kuunnellen keskustelua.
"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee
kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.
"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän,
"ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette
ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."
Mutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia
opettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.
* * * * *
Sinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus.
Kasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta,
kun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.
"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa",
sanoo mies.
Pankaa sille nimeksi Nikolai...
"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä",
vastaa nainen.
Pitkä, alakuloinen hiljaisuus. Sitten taas se vanha juttu. Mies sanoo:
"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen
muillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on
pitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut."
"Ei ole", vakuuttaa nainen. "Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta
täytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus."
"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä
uskossa, että se on meidän."
Siihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut
huomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt
vuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään
kierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he
molemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki
päätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.