Liinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja
tunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai
eli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan,
sovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa
tietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu
edes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai
yöllinen uni.
Alussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta
tiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa
kirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi
osannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi
kirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.
Ja Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet
yhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän
voi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä
eikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin
koituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda
miten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.
"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin", sanoo
hänen palvelustoverinsa. "Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien
toistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat."
Liinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin
hän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee
siellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä,
ettei osaa kirjoittaa.
Mutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa
tilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden,
missä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.
Tämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on
viljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta
kuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein
entistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin,
ja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä
katsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan
menevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä
olla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja
hyväilemään.
"Antakaa olla", pyytää silloin Liinu. "Olkaa hyvä ja päästäkää." Mutta
herrat vain yltyvät. "Vai pitäisi nyt päästää", huutavat he. "Älkää
nyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme."
Liinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein
silmin. "Eivät ne sinua syö", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä
irti — "en minä vain rupea" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven
takana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on
kysymys.
"En minä sitä usko", kuuluu viimein rouvan ääni. "Ja se tekee työnsä
hyvin."
Ja vähän ajan kuluttua: "Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan."
Samana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niin
kaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö siellä
Venäjällä opeteta kirjoittamaan.
* * * * *
Viikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi.
Silloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä
kovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta
sitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen
Nikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi
ennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos
tulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.
Palveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta
siitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.
"No, tyttö. Sinulla näkyy olevan jotakin siellä mahasi alla. Kenen se
on?"
Liinu punastuu, katsoo maahan eikä osaa vastata.
Kysyjän nyrkki läjähtää pöytään.
"Oletko mykkä vai etkö osaa vastata, kun sinulta kysytään?"
Toiset kuuntelijat nauravat, yksi katselee tuiman näköisenä ikkunasta
ulos.
"Yhä uusia näytään tuotavan", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: "Oli
se kans yhtä saatanan hunsvottielämää."
Vaan kyselijä ei hellitä.
"Sano suoraan, että ryssän"! karjasee hän.
"No niin sitten", myöntää Liinu alakuloisesti.
Huoneeseen tulee hetken hiljaisuus.
"Ja älyätkö sinä, mitä väkeä ne sinun ryssäsi olivat?" kysyy kyselijä
viimein ikäänkuin rauhoittuneena, mutta vastaa itse kysymykseensä:
"Perkeleen ja käärmeen sekasikiöitä ne olivat. Ymmärrätkö nyt?"
Mitäpä Liinu ymmärtäisi. Hän vain nostaa katseensa ja vastaa matalasti:
"En minä usko, että se ainakaan sellainen oli."
"Et usko!" sanoo kyselijä kolkosti. "Kyllä se oli samaa maata kuin
kaikki muutkin. Mutta nyt niistä on päästy ja päästään."
Nyt Liinu vavahtaa ja luo säikähtyneen katseen kyselijään.
"Ei suinkaan niitä kaikkia tapeta?" kysyy hän viimein itkunsekaisella
äänellä.
"Ole varma siitä. Ja nyt mene matkoihisi ja mieti, mitä olet tehnyt."
Sen enempää ei Liinun pyörtymiseen tarvittu.