Mäenpään isäntä oli kutsunut torpparinsa koolle neuvotellakseen
maakappaleista, joita muutamat torppareista olivat pyytäneet. Samalla
oli määrä pitää Laurin ja Kaisun kihlajaiset.
Kapinaan osaaottaneista torppareista oli vielä kaksi Juhon
ponnistuksista huolimatta jäänyt vankilaan, ja Juho oli nyt
kutsunut kumpaisenkin torpparin melkein täysikasvuiset pojat
neuvottelutilaisuuteen.
Arvaillen sitä ja tätä olivat torpparit saapuneet Mäenpäähän. Mitähän
tuo nyt aikoo, kun luokseen kutsutti? Jokohan käskisi pois torpista?
Mutta ei sitä nyt niin vain lähdetä!
Oli sunnuntaipäivä, ja miehet istuivat hiljaisina pirtin penkeillä.
Punamäen Kustaa katseli epäluuloisesti isäntää. Kihlajaispuuhista hän
ei vielä tietänyt mitään.
— Teistä muutamat ovat pyytäneet torppansa maita omikseen, ja sitä
varten minä nyt teidät kutsuin tänne asiasta neuvottelemaan, aloitti
isäntä. — Kutsuin teidät kaikki, koskapa asia lienee teille jokaiselle
yhtä tärkeä. Oikeastaan minun ei tarvitsisi asiaan ryhtyä, sillä
eduskunta päättää pian uuden torpparivapautuslain, mutta mielestäni
sopii nyt jo asiasta puhua ja suunnitella edeltäpäin. Niinkuin
tiedätte, jäi toinen pojistani sotateille ja meitä on nyt tässä vain
kaksi, jotka emme suuria maa-aloja tarvitse. Minäkin jo olen vanha
mies ja alan väsyä. Laurikaan ei halunne suuria aloja hoitaa, ja onhan
teidänkin saatava omaa maata, josta olette ehkä useinkin uneksineet.
Torpparivapautusta ei ratkaista nyt kylläkään Siltasaaren herrojen
suunnitelman mukaan, mutta niin, että jokainen saa riittävästi maata
ja semmoisilla ehdoilla, jotka voi täyttää. Mutta kun minä olen
omaisuuteni isäntä, ei minun tarvitse odottaa hallituksen toimenpiteitä
asiassa. Minä saan tehdä maani kanssa niinkuin tahdon ja minä annan
sitä nyt teille omilla ehdoillani, jotka jokainen teistä voi täyttää.
Isäntä vaikeni hetkeksi. Miehet olivat silmänneet ihmetellen toisiinsa
ja vuoroin isäntään. Pitiköhän se narrina heitä, vai mitä se oikein
tarkoitti puheellaan? Tässä oli oltava varuilla sen suhteen.
— Olen ajatellut, että jokainen teistä saisi omat viljelysmaansa ja
metsämaata tarpeen mukaan ja nämä palstat lohkaistaisiin emätilasta jo
tänä syksynä. Hinnaksi olen ajatellut kaksisataa markkaa hehtaarilta,
joka on noin kolmasosa nykyisistä maan hinnoista. Mitäs sanotte asiasta?
Miehet katselivat epäröivinä toisiaan. Jotkut näyttivät noloilta.
Muutaman kasvoilla näkyi vahingoniloa. Pelkäsipäs, koska omasta
aloitteestaan rupesi puuhaamaan. Jos sitten sanojensa takana seisonee.
— No sanokaa pois, mitä ajattelette asiasta, onko ehdotus mielestänne
semmoinen, että siihen kannattaa suostua?
— Kyllähän se...
— Sopisihan se kai...
— Isäntä ehkä vain puhuu piloillaan.
— Mitäs pilaa siinä on, virkkoi isäntä. — Siihen luuloon voinee
teistä ehkä monikin tulla, ottamalla huomioon äskeisen kapinan, johon
teistäkin muutamat aikoivat ottaa osaa, ollen sitä valmistelemassa.
Mutta minä olen ajatellut asiata näin: Ei teistä monikaan, eikä
kukaan, olisi ryhtynyt kapinallisten puuhiin, elleivät teitä olisi
johtajanne vieneet harhaan. Kapinaan ja niskoitteluun teitä opastivat
sanomalehtenne, joita järkähtämättä uskoitte. Paise kasvoi vähitellen,
ja nyt se on puhkaistu, ja jos vastaisina aikoina pysytte sellaisista
erossa, ei vanhoja sen pitemmälle muistella.
Miehistä yksi ja toinen raapi korvallistaan. Tämä oli niin
käsittämätöntä. Mitenkä porvari saattoi luopua noin vain omaisuudestaan
ja ryhtyä torppareilleen maata jakamaan? Merkillinen asia. Mikähän
pyydys tässä piileksi, jos piileksi? Aikoiko ukko todellakin vetää
nenästä ja sitten naureksia kepposelleen jäljestäpäin?
No teistä ei sano kukaan niin halaistua sanaa, virkkoi isäntä suopeasti
muhoillen, nähdessään miesten nolouden.
— Kyllähän se hyvä on, jos se vain niin kävisi päinsä.
— Mitenkä sen maksun kanssa lienee? Meillä ei ole sitä kapitaalia,
arveli joku.
— Olen ajatellut, että maksaisitte jonkun määrätyn prosentin
vuotuisesti, ja kerranhan velka kuolisi sillä neuvoin. Lainoja myöskin
voisi ottaa rahalaitoksista. Miten vain teille sopisi.
— Eikö tätä saisi vähän miettiä, ja jos isäntäkin tarkemmin sitten
vielä selostaisi, arveli joku.
— Niin ja sopisihan rajoja jo katsella, jos kerran asiasta on tosi
tullakseen, ehdotti toinen.
— Katsellaan vain rajoja, pyyteli kolmas.
— Tulleeko tuosta puuhasta mitään, jurahti Punamäen Kustaa.
Isäntä hymähti. Kustaa on laisensa. Häntä ei nähtävästi mikään saa
muuttumaan. Pitääpä valmistaa hänelle yllätys.
— Ja sitten tässä päästäänkin miehet kihlajaiskahville, virkkoi isäntä.
— Lauri aikoo ottaa emännän itselleen, niin juodaan kuppi kuumaa sen
puuhan kunniaksi.
— Vai niin... vai ottaa tämä Lauri emännän.
Onnea vain!
— Taitaa olla morsian kaukaisiakin? kysäisi joku.
Kaisu oli istunut emännän vieressä peränurkassa ja käänsi punastuen
päänsä piiloon. Kuului piilosta pieni naurun pirahdus.
— Eihän se kaukaa... Tämä Punamäen Kaisuhan se on, sanoi isäntä.
Jos miehet äsken näyttivät hölmistyneiltä, niin he nyt olivat sitä
entistä enemmän. Katsottiin isäntään, että puhuiko se selvillä päin
vai uneksiko. Punamäen Kustaa näytti kaikista vähimmän käsittävän koko
puhetta.
— Tuohan Lauri tänne se tyttösi, sanoi isäntä nousten seisomaan ja
kääntyen Kustaaseen lisäsi:
— Meistä nyt taitaa sitten tulla vanhat vaarit ja läheiset sukulaiset.
Kustaa näytti pahaenteiseltä ja vaikeni.
Lauri oli ottanut Kaisua kädestä ja tuli pöydän päähän, jossa isäntä
seisoi muhoilevana.
— Jos vain tämä Kustaa antaa tyttärensä, virkkoi Lauri hyvätuulisesti
Kustaalle.
Isäntä liitti nuorten kädet ja toivotteli Jumalan siunausta.
Kaisu pyörähti isänsä viereen ja virkkoi hiljaa:
— Älä ole vihainen, isä.
— No, menehän nyt tuosta... jurahti Kustaa, mutta ei puhunut enempää.
Miehet kävivät onnittelemaan, mutta näyttivät edelleen sangen noloilta.
Olipa tämä ihan kuin valhejuttua, vaikka taisi olla sittenkin totta.
Silläkö se Kaisu olikin siellä valkoisten puolella, kun sulhanen oli
myöskin siellä. Mikäs, pulska tyttö hän Kaisu oli, riuska ihminen.
Kyllä sopi keikkua emäntänä tämmöisessä talossa.
Kun kahvi oli juotu, tuntui miehistä nolous haihtuvan.
— Minä luulin, että tämä isäntä narraa meitä oikein sylimitalla,
virkkoi yksi.
— Samaa minäkin.
— Ainahan sitä jotakin näkee, kun elää. En minäkään olisi uskonut,
vaikka kuka olisi haastanut.
— Onhan tämä Kaisu sukkela tyttö.
— Ja Laurikin on säyseä mies, kyllähän sen kanssa sopii...
— Olen tuon minä tiennyt jo pitemmänkin aikaa, mutt'en ole tietojani
puhunut, virkkoi vanha Tuomas kepsakehtien mielissään salaisuutensa
säilymisestä.
* * * * *
Miehet poistuivat kylätiellä ja näyttivät edelleen tiukasti miettivän
isännän lupaamaa lohkomista. Sitä oli vieläkin vaikea uskoa. Jotakin
hyötyä sillä täytyy lohkomisesta olla, muutoin se ei siihen rupeaisi.
Ja saattaa se pelätäkin jotakin. Sattuisivat vaikka nämä valkoisten
voitot vielä takaisin menemään ja tulemaan punaisten valta, niin menisi
silloin maat ilmaiseksi. Siksi se saattaa kiirehtiä maittensa jakamista.
Miehet olivat kulkeneet vaieten tienristeykseen, josta useampien oli
erottava omalle suunnalleen. Istuttiin tien viereen kuin yhteisestä
sopimuksesta, ja yksi aloitti:
— Tähän asiaan saattaa olla koira haudattuna.
— Niin minustakin... Mitä se muutoin rupeaisi maitaan jakamaan.
— Miten lienee. Kyllä minusta sillä on tositarkoitukset, ja ehdot on
mielestäni hyvät, virkkoi joku. — Kyllä minä en yhtään epäile.
— Minä vain en usko, arveli toinen.
— Enkä minä. Tuossapa tuon nyt näkee, kun pitäisi kirjoja ryhtyä
tekemään.
— Kyllä se kettu osaa häntänsä piilottaa.
— Ja etunsa katsoa. Saattaa olla tämä valkoinen hallitus lyhytaikainen,
ja siksi koettaa nyt katsoa eteensä. Sanoihan »Työmies» aikoinaan,
että porvari ei vapaaehtoisesti mitään anna, jos siitä ei ole hänelle
vastaavaa hyötyä.
— Niin sanoi, ja tämäkin Mäenpään ukko on suurporvari.
— Mitä Kustaa sanoo asiasta? kysäisi joku.
— Sanonpahan vain, että porvari on aina porvari, eikä se siitä muuksi
muutu. Minä ainakin pysyn erossa koko puuhista, arveli tämä.
— Etpähän pysy erossa, koskapa tyttäresikin annoit porvarin pojalle.
— En ole kauppaamassa käynyt. Enkä tunnusta tyttöä omakseni. Menköön
minne haluaa.
— Mutta sehän saattaa antaa sinulle nyt torpan maat ilmaiseksi,
naureksi joku miehistä pahanilkisesti Kustaalle.
— En ole lahjojensa vaivainen, enkä vaivaa päätäni koko jutulla.
Sittenpähän taas senkin puuhan näette, älkää olko hyvillänne edeltäpäin.
Miehet hajaantuivat kukin taholleen. Päätettiin jättää asia vielä
ratkaisematta. Sittenpähän näkisi, miten tämä valkoinen hallitus
näyttäisi pysyvältä.
Muutamat miehistä päättivät kumminkin suostua isännän tarjoukseen.