Seuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville. Kovinpa
raskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo kuudetta.
Paikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa,
ja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat
ärjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun
kerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla
univelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin
viimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty
lopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun
toisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja
saatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä
liikkeelle.
Tartuttiin haluttomasti puhdetöihin, haukoteltiin ja ärjähdeltiin.
— Pitäisi mennä talliin, kuului isäntä käskevän.
Rengit täyttivät käskyn vastahakoisesti.
Hetkistä myöhemmin asetuttaessa aterialle kysyi joku miehistä:
— Missä ovat Tuomas ja Lauri?
— Lienevät kylään pistäytyneet, virkkoi isäntä jurosti.
— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi
olla nyt parasta pysyä kotonaan.
— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi isäntä
painavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen tiliä
tehdä menoistaan palvelijoille.
— Nyt onkin toinen aika, kuului uhkaavasti.
— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä eteenpäin
kuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän päästä. —
Kapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä osaaottamasta, niin kauan
kuin olette minun työssäni ja leivissäni.
Sanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli
tulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta
mokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja
koettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää
hillitä itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan.
Varmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä
mukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin
syyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä kuin
perheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän opettajansa. Sen
oppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat hedelmää.
Juho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja unohtua.
Emäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti jotakin askaretta
tekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti huokailevan, mutta ei
tullut valittamaan. Mahtoi surra poikien kohtaloa. Pelkäsi kai heidän
joutuvan punaisten uhreiksi.
Juho sytytti piippunsa, mutta ei muistanut sitä sen enempää.
Mitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen?
Tietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta
taloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on saatava
tieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat menneet,
mutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta ja väkivaltaa.
Mikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.
Suojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja
tänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin
olisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas
vihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin
aseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi
muka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun olisi
nyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien kärsimykset
hyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä semmoisen iskun, että
eivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta heillä on aseet ja
varustukset ja meidän oma työväkemme mukana. Kyllä taisi tulla nyt
kaikesta loppu.
Juho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi
tipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena
aukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo
jääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.
Juho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia talon
peltoja. _Jos_ nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen aikaan,
miten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat haaskan
kimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan saa. Sillä
ei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla ja suussa
vain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.
Niin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto
paloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti
osansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten
tähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja
jättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä
pellon paikasta.
Joku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät. Vieras
kuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.
— Ka täällähän se on, päivää! Tulin tuomaan uutisia.
Vieras, Tiehaaran isäntä, veti oven kiinni perässään.
Juho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi
kiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä raskaina
päivinä oli mieluinen asia.
— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime yönä
vangittu.
— Älä! No sehän nyt olisi...
Juho haki sikarilaatikon esille.
— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman ampumatarpeita.
Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!
— Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?
— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä
majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä
tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta
tekemässä.
— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä, joka oli
tullut ovelle kuulemaan uutisia.
— Ja on täällä vieläkin uutisia...
Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin
sanomalehden.
— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo melkein
joka paikassa.
Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja
tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden
todenperäisyydestä.
Hetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi keventyneenä:
— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on
kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä omista
ryssistä pian selvä tulisi.
Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä
kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.
— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää... punaisten käsiin.
— Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin.
Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen tässä
on tehtävä voitavansa.
— Ja mielellään tekeekin.
Juho nousi käskeäkseen miehet töihin.
Mutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.
— Mihin miehet ovat menneet?
Tuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta murahti:
— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten
lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.
Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan punikit
päättäneet yrittää.
Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta
puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka huolehtien
talosta pyyteli pian palaamaan.
Lähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:
— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat
tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin Mikon
ja pari muuta miestä.
Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi himmenevässä
illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti huoahtaen ryhtyi
jälleen askareihinsa.
— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.