Kun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun
köyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät -- silloin on lähin
velvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen
alalla Afrikassa.
Ne onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa,
ilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla
vaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet,
reippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä
housunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän
täytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. -- Ja voipi
aavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea
tukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo
tarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät
ole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!
Entäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi,
hoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen
tavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun
eivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi
olla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella
keskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?
Kurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole
vaatteita.
Ajatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä
kannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa,
elehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin
kättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen...
Ei sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä
neekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat
nuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava
pitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet
pakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt
sääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne
kuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun.
Voipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet
syttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät
herttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa
viattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi
säärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut
lapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa
pienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä
lähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.
Pääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen
herkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me
kovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä
kyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa,
elehvantin luunsa y.m. _viinaan_, kun heillä ei ole vaatteita, joita
kävisi paneminen viinan panttiin.
Mitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta
niin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään
ketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan
meillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme
saunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää
pakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.