En ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä. enkä pilkannut kaunista.
Sentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja
kaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on
Vasikkasaari saunoineen ja myllyineen.
Mutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä
kulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että
tässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja --
minun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti,
vaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista.
Vaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.
"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta
sen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin
Kuopiossa ja Savonlinnassa", se oli hänen loppulausuntonsa.
Mitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi
ollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty
oli semmoinen, että "kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä
katsoi, näki että on siinä tuli." -- Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen
tullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti.
Mutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut
lyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahmitusta. Mies siellä häämötti
lyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen
olemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: "Hittoko ne lie nuo
tikut kastellut, kun ei syty!" Ja syttymättä se jäi.
Kun hän ensi kertaa tuli Kuopioon, oli ilta pimeä. Satama oli täpösen
täynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta
tyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään
halkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.
"Laittakaa tilaa!" huusi kapteeni. "Minulla on laiva täynnä
matkustavaisia."
Rannalla päivitteli virkamies, että, "sanoinhan minä niille jo
päivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen."
"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat
täällä yötä."
"Ei toki selälle ... tuumataanhan ... tuota..."
"Käskekää halkoveneen siirtyä!"
Virkamies astui halkoveneesen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei
kuulu mitään.
"Taitavat jo maata..." arveli virkamies.
"Ajakaa ylös!"
Viimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:
"Kuka sitä yöllä ... kengätkin on jo kuivamassa ... ei me siirrytä."
"Eivät kuulu siirtyvän", huusi virkamies.
"No, minun täytyy sitte kääntää selälle."
"Vuottakaahan -- jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä
ole?"
"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan."
"Selältäkö? -- Eihän sitä selältä -- kunhan ylettäisi tästä halkoveneen
takaa."
"Ei ole minulla niinkään pitkää."
Virkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli
kuin tulikin "lankonki", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten
pääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla "kieli keskellä
suuta", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.
Vielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt
pahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin
keskellä kaupungin komeata satamaa. Paraalla paikalla satamakaarroksen
pohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu
muutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, ja äkkinäinen
ajaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen
miehet tietävät välttää sitä.
Koetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen
satamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen
laivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa
tuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta
hän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan
rauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi
sotatieteestä?