Viime lokakuun alkupäivinä palasi pari Nilsiän miestä "Kaino"-nimisessä
höyryvenheessä Kuopiosta Muuruvedelle. "Kaino" oli matkustajia täynnä,
mutta kukaan muu ei ollut niin humalassa kuin nämä kaksi miestä.
Paitsi sitä, että heillä oli viinaa ruumiissaan, oli toisella vielä
eväänä täysinäinen viinapullo. Selvyyden vuoksi sanon Sarkkaseksi sitä,
jolla pullo oli, ja toista sanon Markkaseksi.
Jos kaikki ihmiset suostuisivat tavaran tasajakoon, olisi tarpeetonta
mainita, kumpasenko oma tämä viinapullo oikeastaan oli. Mutta niin ei
aina ole laita. Markkanen olisi kyllä tällä kertaa hyväksynyt
omaisuuden yhteiseksi tekemisen aatteen, vaan Sarkkanen ei ollut siihen
kovinkaan taipuvainen. Alussa he tosin olivat kiitettävästi
yksimieliset, halailivat ja kehuivat toisiaan suloisimmassa sovinnossa.
Ja ottivat pari ryyppyä puheen lomassa.
Mutta sitte kuiskasi itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön paha henki
Sarkkasen korvaan, että hänen olisi parempi pitää koko pullo yksinään
kuin antaa siitä Markkaselle. Sillä tavalla siitä siistin pitäin jäisi
vielä kotiinkin viedä hänen laskujensa mukaan noin puolen humalan arvo.
Eikä hän voinut muistaa koskaan saaneensa Markkaselta yhtään ryyppyä,
vaikka oli hänelle antanut monta. Onko se sitä, että "hullun eväät
ensin syödään;" narrinaanko Markkanen häntä pitää?
Tämä ajatus herasi Sarkkasessa jo ennenkuin tultiin Karhon salmeen.
Mutta päätökseksi se kypsyi vasta Jännevirralle tullessa. Kuitenkin oli
Sarkkanen vielä yhtä humalaisen ja tyhmän näköinen ja yhtä ystävällinen
Markkaselle kuin ennenkin. Se vaan oli, ettei hänellä enää näyttänyt
olevan kiirettä ryypyn ottoon. Sentähden Markkanen viimein huomautti:
"Eiköhän oteta ryyppyä Jännevirran muistoksi?"
"Jospa tuon ottaisi."
Sarkkanen otti ryypyn. Mutta vaikka Markkasen huomautus oli tehty
selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, pani hän kuitenkin pullonsa
pois eikä antanutkaan sitä Markkasen käytettäväksi.
"Kuule, etkö sinä muista minulle antaakaan?" kysyi Markkanen.
"En minä rupea sinua koko päivää ilmaiseksi juottamaan."
Tämän sanoi Sarkkanen vakavasti ja jokseenkin sujuvasti, sillä hän oli
sen jo edeltäpäin miettinyt valmiiksi. Markkaselle se oli aivan
odottamatonta; sentähden hän ensin hämmästyi niin, ettei saanut sanaa
suustaan. Sitte kun hän olisi saanut useampiakin sanoja suustaan,
katsoi hän parhaaksi pitää ne siellä. Hän oli saanut ilkeän ajatuksen
päähänsä, hänkin. Hän tahtoi kostaa.
Selvänä ollessa on nilsiäläisen ajatusjuoksu sangen hidas, mutta hieno
humala on heidän aivoillensa kuin rasva rattaille.
Markkasen mieleen välähti hyvin pian erittäin kavala tuuma. Hän kaivoi
taskustaan 25-pennisen, ojensi sen Sarkkaselle ja sanoi loukatun
ystävän äänellä:
"Tuossa on! Annathan nyt ryypyn?"
Sarkkanen oli mielestään jo tarpeeksi nöyryyttänyt toveriaan ja antoi
hänelle ryypyn. Mutta piti rahan. Markkanen kun sai pullon huulilleen,
otti siitä rahansa edestä kelpo siemauksen.
Senjälkeen ystävykset taas jonkun aikaa juttelivat kaikessa sovinnossa
ja ylistivät viinan hyviä ominaisuuksia. Mutta Markkasen suuta alkoi
uudestaan kuivaa, ja silloin hän muisti keskenjääneen kostonaikeensa.
Hän nousi ja hoiperteli laivan toiselle puolelle, jossa heitä
vastapäätä istui muuan kihlakunnan lautamies.
"Kuulepas, lautamies! Minä olen se Mäntyniemen Markkanen ja käsken
sinun haastamaan tämän Sänkiniemen Sarkkasen ensi käräjiin luvattomasta
viinanmyynnistä. Vieraiksimiehiksi nämä kaksi meidän kylän miestä."
"Onko sulla haasteraha?"
Markkanen alkoi kaivella taskujaan, joista tuskin olisi löytynyt niin
paljoa. Ei hän ainakaan ennättänyt löytää rahoja, ennenkuin Sarkkanen
äärettömästi hämmästyneenä kysyi:
"Mi -- mi -- milloinka minä olen viinaa myynyt? Ja kellenkä, häh?
Vastaatko puheesi mies?"
"Minullekin möit ihan äsken 25 pennin edestä. Kyllä nämä miehet tässä
näkivät. Vai ettekö nähneet?"
"Nähtiin, kyllä nähtiin raha liikkuvan."
Sarkkanen oli kuin ukkosen iskemä. Tuo ei ollut hänelle ollenkaan
juohtunut mieleen. Hän tunsi olevansa voitettu ja Markkasen vallassa.
"Kuule, heitä pois, Markkanen!" pyysi hän. "Ystäviähän tuota on oltu
tännekin asti."
"En minä heitä."
"Saat rahasi takaisin, kuule!"
"En tarvitse."
"Saat ryypyn vielä!"
"En huoli."
"No, mutta kuulehan nyt --"
"Kymmenen markkaa kun maksat, niin minä saatan heittää."
"Tuumataanhan."
Siinä sitä sitte tuumattiin, seisaallaan huojuen milloin keskellä
laivaa, milloin laivan parrasta vasten. Aallot huojuttivat laivaa ja
laiva huojutti matkustajia, mutta ei se ketään niin pahasti huojuttanut
kuin näitä kahta miestä, joilla lisäksi vielä oli oma huojuttajansa.
Vähitellen aleni Markkasen vaatimus viiteen markkaan. Mutta Sarkkanen
jatkoi väsymättä tinkimistään. Lopuksi suostui Markkanen siihen, että
sai rahansa takaisin ja Sarkkasen viinapullon. Haikealla mielellä
katseli Sarkkanen kirkasta pulloaan, joka nyt keikkui Markkasen
huulilla. Entinen omistaja ei saanut sille antaa edes lähtömuiskuakaan,
sillä Markkanen ei siihen suostunut. Yksin vaan ryypiskeli ja riemuitsi
kostostaan.
Markkanen oli tosin sovinnonteollaan sitonut itsensä, ettei hän enää
voi syyttää Sarkkasta tuosta 25 pennin viinakaupasta. Mutta jos minä
Markkasta oikein tunnen, vetää hän ensi tilaisuudessa Sarkkasta siitä,
että tämä maksoi sovintonsa _viinalla_. Ellei hän sitä jo ole tehnyt,
tekee hän sen ensi käräjissä. Ja siitä tulee tuomarille sotkuinen asia
ratkaista.
Sellaisia poikia ne ovat ne nilsiäläiset.