kuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai jäädä jonnekin
solaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin tulvillaan
ettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko Aasiaan! sekä
ihmiset, että joet -- kaikki ovat samanlaisia.
Kyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet
liikkua paikaltaan.
"Teidän ylhäisyytenne", sanoi yksi heistä vihdoin: "emme mitenkään voi
ehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään vasemmalle niin kauan
kun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä häämöttää jotain,
luultavasti kylä; huonon ilman sattuessa pysähtyvät matkustajat aina
sinne; he lupaavat viedä meidät sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi
hän osottaen osetiinejä.
-- Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. -- Kyllä ne ovat
aina valmiita ottamaan juomarahoja.
-- Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, -- ilman heitä meidän olisi paljon
pahempi.
-- Aivan niin, aivan niin, murisi hän: -- en kärsi saattajia! he ovat
valmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi löytää
tietä.
Käännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen saavuimme
viheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme ottivat meidät
vastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että hallitus maksaa
heille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa rajuilmaan
joutuneille matkustajille.
-- Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo: --
nyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen
loppunut.
-- Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja viekkaasti
hymyillen.
-- Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen
täytyy loppuakin samoin.
-- Olette arvannut oikein.
-- Olen iloinen.
-- Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee
mieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin
tyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei
minulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen vuoteen
kuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä nyt enää
sovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni. Tavallisesti
hän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa... Ja miten hän tanssi!
Olen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran Moskovassa
vapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta sitten, -- vaan he
eivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!... Grigorij
Aleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja hemmotellen; on
aivan ihme, miten hän kaunistui luonamme! Päivetys katosi kasvoilta
sekä käsistä ja poskilla heloitti puna... Miten iloinen hän oli ja
semmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa minusta... Jumala
antakoon hänelle anteeksi!...
-- Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?
-- Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun sen
sanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.
-- Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että
Petshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään
ampumaan villisikoja tai metsävuohia. -- Huomasin hänen tulleen
synkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin huoneessa;
ja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään sanaakaan, -- oli
koko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran, toisen ja aina vaan
useammin... "Eivät ole asiat oikein", ajattelin minä: "musta kissa on
kai juossut heidän välistään".
-- Eräänä aamuna menen heidän luokseen -- vieläkin näen aivan silmieni
edessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku, niin
kalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. -- Missä on Petshorin?
kysyin.
-- Metsästämässä.
-- Läksikö hän tänään?
Bela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.
-- Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.
-- Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?
-- Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi; --
keksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian
haavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille... Vaan
tänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.
-- Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!
-- Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet ja
jatkoi:
-- Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä minut
kotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan lähden itse
pois: en ole orja -- olen ruhtinaan tytär!...
-- Rupesin häntä lohduttamaan. -- Kuulehan Bela, eihän Petshorin voi
ikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on vielä
nuori, pitää metsästämisestä -- aikansa kun kulkee, palaa takasin; vaan
jos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.
-- Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi -- ja ääneensä nauraen otti
hän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni; mutta
ilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen kasvonsa
käsiin.
-- Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut
seurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi, vaan
en löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin tuskallinen
asema.
Vihdoin sanoin hänelle: "tahdotko, mennään kävelemään vallille, ilmakin
on niin ihana!" -- Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme äänettöminä
edestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä istuin hänen
viereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen jälessään kuin
mikäkin lapsentyttö.
-- Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä
ihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti
ulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat olivat
laitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja peitti
tiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä kumpaankin
suuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan ratsain harmaalla
hevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin pysähtyy virran toiselle
puolelle noin sadan askeleen päähän meistä, alkaen pyörittää hevostaan
kuin mielipuoli. Mikä sattuma!... "Katsohan Bela nuorilla silmilläsi,
sanoin minä: mikähän ratsastaja tuo on, ja ketä on hän tullut
huvittamaan?..."
-- Hän katsoi ja huudahti: "se on Kasbitsh!"
-- Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? -- Katson,
ja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa repaleinen ja
likanen, niinkuin ennenkin.
-- "Hänellä on isäni hevonen", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän vapisi
kuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. -- Jaha! ajattelin minä, et
sinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!
-- Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja poista
tuo nuori mies. -- "Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän tuo seiso
paikallaan..." Käske! sanoin minä, nauraen. -- Kuuleppa, ystäväni huusi
vahtisotamies huitoen kädellään: "odota pikkusen, mitä siinä pyörit
kuni villikissa?" -- Kasbitsh pysäytti hevosensa ja alkoi kuunnella,
luullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella. Krenatöörini
laukasi, mutta ohi, -- ruudin savun läpi näkyi vaan miten Kasbitsh
kiiti eteenpäin.
-- Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.
-- Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä väkeä, ei
niitä yhdellä iskulla tapa.
-- Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin metsästysretkeltään.
Bela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta yhtään valitusta tahi
moitetta tämän pitkällisestä poissa olosta... Minäkin olin jo suuttunut
häneen. -- Ajatelkaas, puhuin minä hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla
virran toisella puolella, ja me yritimme ampua hänet; olisitte voinut
sattua yhteen hänen kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista
väkeä; luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja
lyön vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän
Belan hyvin miellyttäneen häntä -- hän itse puhui minulle siitä -- ja
luultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi
kosinut... Petshorin vaipui mietteisiin. -- Niin, vastasi hän: täytyy
tulla varovaisemmaksi... Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä
mennä linnoituksen valleille. -- Illalla oli meillä pitkä keskustelu:
minua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan; paitsi
sitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen
käytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua
huomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät. Kun
joskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua suru? "Ei."
Tahdotko jotain? "En." Ikävöitkö vanhempiesi luo? "Ei minulla ole
vanhempia." Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen saanut muuta
puhumaan kuin "niin", ja "ei".
-- Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. "Kuulkaa, Maksim
Maksimovitsh" vastasi hän; "minulla on onneton luonne: kasvatusko lie
tehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut -- en tiedä; tiedän
vaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun toisen
onnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on huono
puolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa nuoruudessani,
nimittäin silloin kun pääsin vanhempieni holhouksesta, rupesin elämään
hurjasti, nauttien kaikesta mitä voi saada rahalla ja nyt tietysti
inhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin suureen maailmaan, jonka
seurapiiriin kyllästyin hyvin pian; rakastuin hienoihin kaunottariin ja
sain vastarakkautta; mutta heidän rakkautensa vaan kiihotti
itserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi... aloin lukea, tahdoin oppia
-- tieteetkin kyllästyttivät minua; huomasin ettei onni riipu
kunniasta, ei vähääkään, sillä onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä,
kunnia on sattuma eikä sen saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän
sukkeluutta. Olin kyllästynyt elämään... Pian siirrettiin minut
Kaukaasiaan: se oli onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä
asusta tshetsheniläisten luotien keskellä -- vaan turhaan: kuukauden
kuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen,
että todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui
entistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun
ensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä
sylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin häntä
enkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt... Taaskin
erehdyin... villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen
lemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä
vastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte,
rakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista
onnellisista hetkistä... annan vaikka henkeni hänen edestään mutta
minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko tyhmä vaiko julmuri -- en
tiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä
enemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on levoton,
eikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle, suruun totun
yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu päivä päivältä
tyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus: matkustaminen. Heti
kun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan, Jumala varjelkoon! -- menen
Ameriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, -- ehkä kuolema tulee jossain
matkalla. Toivon ainakin, ettei tämä viimeinen lohdutus niin pian lopu,
kun tuulet ja huonot tiet antavat siihen apuansa." -- Näin hän puheli
ja sanansa tarttuivat muistiini, sillä ensi kertaa elämässäni kuulin
viisikolmatta vuotiaan ihmisen noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen
olevan viimeisenkin... Mikä kumma! --
Olkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen: tehän
olette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin -- onko siellä kaikki
nuoriso samanlaista?
Vastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa;
luultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään
kyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista,
siirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata
onnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt näitä
hienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.
-- Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?
-- Ei, vaan englantilaiset.
-- Vai niin!... vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä
juoppoja!...
Ehdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka vakuutti
ettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli alikapteenin huomautus
anteeksi annettava. Voidakseen pysyä raittiina, hän tietysti koetti
uskotella, että kaikki onnettomuus maailmassa johtuu juoppoudesta.
Kuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:
-- Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en voinut
karkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut, ja että
hänellä oli jotain pahaa mielessään. -- Kerran saa Petshorin minut
lähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi sotamiestä mukaan
ja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen asti kuleksimme
kaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet. "Emmekö kääntyisi?"
sanoin minä. "Ei maksa vaivaa yrittää? on kai sattunut onneton
päivä!" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä huolimatta, ei Grigorij
Aleksandrovitsh tahtonut palata ilman saalista... Semmoinen oli mies:
minkä kerran sai päähänsä, ei hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena
hemmotellut... Puolenpäivän aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau!
pau! ei sattunut: pakeni kaislikkoon... olihan sattunut onneton
päivä!... Ja niin me vähän levähdettyämme läksimme kotiin.
-- Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien riippua ja
olimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät meitä sitä
näkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus... katsahdimme toisiimme: meidät
valtasi sama epäilys... Päistikkaa nelistimme laukausta kohti, ja
näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka kaikki osottivat
kedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan kiitävän täyttä
laukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan. Grigorij
Aleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta -- ja samaa tietä; minä
perässä.
-- Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti
lähestyimme ratsastajaa... Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en
voinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on
Kasbitsh!... Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi hevostaan.
-- Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö hänen
hevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan kovista
ponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen hänen tällä
hetkellä muistaneen Karagesiään...
-- Näin Petshorinin tähtäävän... "Älkää ampuko!" huusin hänelle: --
"säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin." -- Kyllä se
nuoriso aina tulistuu sopimattomasti... -- Kuului laukaus, luoti oli
lävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun hyppäyksen
eteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh hyppäsi maahan, ja
silloin me huomasimme hänen pitelevän hunnutettua naista... Se oli
Bela... Bela raukka! Kasbitsh huusi meille jotain omalla kielellään ja
kohotti miekkansa häntä kohti... Ei ollut aikaa vitkasteluun. Nyt
ammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula sattui luultavasti hänen
olkapäähänsä, koska miekka heti putosi hänen kädestään. Savun
hajaannuttua näimme maassa makaavan hänen hevosensa ja sen vieressä
Belan; vaan Kasbitsh heitettyään pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa
jyrkkää kallionseinää ylös. Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei
pyssyni ollut ladattu! Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän
raukka makasi liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana... Peto!
olisi edes sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun
lyö selkään... semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana.
Me revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme.
Turhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan -- ei mikään saattanut
häntä tuntoihinsa.
-- Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän
kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme
paluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij Aleksandorvitsh
minulle: "Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä tavalla emme saa häntä
elävänä kotiin." -- "Totta on!" sanoin minä, ja me läksimme eteenpäin
täyttä laukkaa. -- Linnoituksen portilla odotti meitä suuri joukko
ihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun Petshorinin asuntoon lähettäen
kutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin,
tutki haavan ja ilmoitti, ettei sairas voi elää päivää kauemmin, mutta
hän erehtyi...
-- Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä
ilostuneena.
-- Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi
päivää.
-- Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?
-- Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui
linnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle
laskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei
pensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan!
Kuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet
hämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme
paikalle.
-- Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?
-- No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä
on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin
varastetaan... pyydän, antakaa se heille anteeksi! -- Sitäpaitsi olihan
hän ihastunut Belaan.
-- Ja Bela kuoli?
-- Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin
kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen
vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. --
"Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. -- "Minä
kuolen!" sanoi Bela. -- Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että
lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen
seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!... Yöllä hän alkoi
hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja
hän halusi kotiin vuoristoon... Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui
häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut
armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan
painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän
voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä -- en tiedä; mitä minuun
tulee -- en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. -- Aamupuolella
hän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana,
kalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän;
sitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas
mistä?... Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!... Hän rupesi
suremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata
Grigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen
nainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni
kastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi
minuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän
ilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin
kului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat
posket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet
kuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa
olisi ollut tulikuuma rauta.
-- Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen
vuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun
vähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on
parempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko
ajan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen
edes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa
uudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen
Petshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti
Belan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen;
tyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi
tahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa... -- Vaan kyllä se
oli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij
Aleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt,
ennemmin tai myöhemmin.
-- Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka
lääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. -- Mitä
varten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän
kuolee varmasti? "On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on
rauhallinen."
-- Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme
ikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen
viereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan
lähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.
-- Vettä, vettä!... puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen
vuoteelta.
-- Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi
sairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta -- en muista
mitä... Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä
sairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en
koskaan!... Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin,
ettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun
rakastin häntä kuin omaa tytärtä... No, Jumala antaa sen hänelle
anteeksi!... Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa
minua kuollessaan?...
-- Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän
kuoli. Asetimme peilin huulien eteen -- kaikki oli lopussa!...
Vein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin
puhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä,
ja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta.
Sitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin
lohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään
naurahtaen... Kylinä väristys kulki läpi ruumiini... nousin, ja läksin
arkkua tilaamaan.
-- Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla
vuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita
Petshorin oli hänelle ostanut.
-- Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse
virran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli
istunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin
pystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut
kristitty.
-- Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.
-- Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme
koskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.
-- Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän
matkusti Grusiaan.
Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme... Muistelen jonkun äsken
kertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole
määräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.
Sitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset
vuotta myöhemmin -- luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.
En keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.
Tunnin kuluttua pääsimme lähtemään; rajuilma oli tauonnut, taivas
kirkastunut ja me läksimme.
Matkalla käänsin keskustelun tahtomattanikin Belaan ja Petshoriniin.
-- Ettekö kuulleet mitään Kasbitshista? kysyin minä.