HELENA (voi tuskin enää hillitä ärtynyttä mieltään). Tämä — »muutenkin»
— on juuri jatkoa kaikelle entiselle. — Antaa salattujen vihojen tulla
kerran kätköistään!
HEMMINKI (vakavasti). Minulla ei ole mitään salattuja vihoja. Päivä on
aina nähnyt minun askeleeni. Minä en ole miniästäni pitänyt — niinkuin
olisi sopinut — sen Helena on nähnyt.
HELENA. Olen sekä nähnyt että kuullut — sekä takana että edessä.
HEMMINKI. Aina enemmän edessä kuin takana.
HELENA (kiivaasti). Mutta syy! Onko se niin häpeällinen, että sitä ei
voi sanoa?
LASSI (rauhoittaen). Rakas Helena!
HEMMINKI (lempeästi, melkein lohduttavasti). Minä en tahtoisi lisätä
kiveä kuormaan — mutta minua on vaivannut — minä olen uskonut, että
sinä et tehnyt poikaani onnelliseksi.
HELENA (nousee hermostuneesti). Sopiva syytös — sen jälkeen, kun
todistaja on poissa — se ainoa — joka sen tietää.
HEMMINKI (melkein surunvoittoisesti). Ei se ole syytös. (Helena tekee
tyytymättömän liikkeen ja kävelee hiljaa, katsoen kelloaan.) Siinä on
ollut oikeastaan minun suruni, joka on joskus ilmaantunut katkerassakin
muodossa.
HELENA (pysähtyy). Suru mistä?
HEMMINKI. Suru siitä — ettei poikani nainut omasta säädystään — vaan
toi vanhaan talonpoikaistaloon emännän — ja vanhaan talonpoikaissukuun
miniän herrasperheestä — toi kouluja käyneen tytön —
HELENA (ivallisesti). Eiköhän se suru ollut enemmän sentähden, että tuo
tyttö oli — köyhästä kodista — pienipalkkaisen maanmittarin perheestä.
HEMMINKI (tiukasti). Asia on niinkuin sanoin. Vieras maaperä siinä oli
pääsyynä. Ja jos jotakin asiata on kirous seurannut, niin se seuraa
tätä — (nousee) — poikani tyttäreen asti.
LASSI. Hyvät ystävät! Minä pyydän teitä molempia — eihän mitään voida
muuttaa — niistä entisistä — ja menneistä —
HELENA (jäykästi). Ei. Ei voida. Nykyhetkelle on elettävä.
(Hemmingille.) Kun kerran olen tänne tullut ja ollut — niin —
(surunvoittoisesti hymyillen) — mitäpä sille nyt enää.
HEMMINKI (suopeasti, kuin katuen? kiivauttaan). Enkä minä aikonutkaan
niistä —. (Kääntyy tuoliinsa päin.) Sirkastahan tässä oikeastaan —
LASSI (ihastuu, kuri asia saa uuden käänteen). Niini Minä pelkään, että
se on vaikeampi kuin luulemmekaan.
HELENA (terävästi). Mikä niin? (Istuutuu.) Tämäkö — tämä — (henkeään
pidättäen) — tämä — seikkailu?
LASSI (happamena). Jos se olisikin vain seikkailu!
HELENA (pelästyen). No? Mitä siinä sitten —?
LASSI. Siinä on syvä — harvinaisen syvä rakkaus — oikea todellinen
tunne.
HELENA (tyrehtyen). Niinkö?
LASSI (kuivasti). Aivan — vanhanaikainen.
HELENA (hymähtää väsyneen ylenkatseellisesti). Noo —!
LASSI. Jaa — jaa! Minä tunsin ihan kylmänväreitä — kun sitä kuuntelin.