HELENA. Niin — teillähän oli jotakin sanottavaa?
HEMMINKI. Oikeastaan ei se asia minulle kuulu — mutta kun siitä niin
paljon puhutaan — niin voisihan omaisen tapaisetkin vähän tietää —
HELENA. Tapaiset? Miksi ei omaiset?
HEMMINKI (katkeralla vivahduksella). Minä en pidä itseäni niin
läheisenä. Tiedät, etten ole koskaan pitänyt —
HELENA (kääntyy Hemminkiä kohti). Ei — te ette ole koskaan pitänyt
minusta. Minkätähden? (Hymyilee.) Sanokaapa nyt kerran suoraan —
minkätähden?
HEMMINKI (tyytymättömänä). Eiköhän ole paras olla kyselemättä.
HELENA (kääntyy kahvinsa puoleen). Voi niinkin olla. — Vaikka — en
liene liikoja kysellyt. Tein sen luullakseni ensi kerran. (Kylmästi.)
No, siis — asiaan! (Hemminki on tuskallisen epäröivä, aivan kuin
vaistomaisesti tuntisi, että keskustelun jatkaminen on mahdotonta.
Helena juo kahvia.) No?
HEMMINKI (epävarmasti); Kerrotaan, että — että menet kohta naimisiin.
HELENA (hymyillen). Niin — Reino Valtalan kanssa.
HEMMINKI. Onko se jo vakavasti päätetty?
HELENA (purskahtaa nauramaan). Vakavastiko?
HEMMINKI. Niin.
HELENA. Ei, hyvä taata, — ei nyt enää tarvita niin hirmuisen vakavia
päätöksiä kuin ennen — mennään vain.
HEMMINKI (keskeyttäen). Minusta nähden samantekevä kuinka menette, kun
vain menette. Menettekö?
HELENA (suu täynnä kahvia, nyökkää). Hm!
HEMMINKI (tyytyväisenä). Hyvä on.
HELENA (tarkistaen). Mitä?