II.

Lisätessäni pari muistutusta V. Tarkiaisen kirjoitukseen tästä

aineesta (maaliskuun vihossa) olen jo maininnut itsekin aikovani

vielä palata siihen. Tammikuulla julkaisemani kirjoituksen johdosta

olen näet saanut useita kirjeitä, joissa kirjoittajat julkilausuvat

hyväksymisensä siitä, mitä siinä olin esittänyt, mutta yhdessä sitä

paitsi annetaan sangen arvokkaita lisiä erinäisten Kiveä koskevien

seikkojen valaisemiseksi. Vaikkei kirje semmoisenaan ole julkisuuteen

aiottu, olen varma siitä, että sen tekijä, vanha ystäväni,

kanslianeuvos _Oskar Hynninen_, ei pane pahaksi, että minä tässä

alempana niin paljon kuin mahdollista käytän hänen omia sanojaan.

Siihen mitä olen lausunut Kiven nuoremmista ystävistä ja suosijoista

Hynninen täydestä syystä sanoo: "Olisit niihin voinut lisätä Viktor

Lounasmaan. Hän ainakin vuodesta 1866 auttoi Kiveä rahoilla,

neuvoilla, lohdutuksilla ja moraalisella kannatuksella. Kevättalvella

1866 tapasin Lounasmaan Kasarminkadulla, jonka varrella hän

muistaakseni silloin asui toverimme Balthasarin kanssa. Melkein

kyyneleet silmissä ja mielentilassa, jossa hän aivan kuin olisi

omassa ruumiissaan tuntenut Kiven kärsimyksiä, hän kertoi tämän

kurjuudesta. Hän oli tullut Kiven luokse, joka makasi vuoteessaan

miltei jääkylmässä huoneessa ja juopottelun jälkeen semmoisessa

tilassa, ettei tahtonut päästä jaloilleen. Lounasmaa oli kumminkin

saanut hänet ylös pöyhötetyksi, mutta hän vapisi kuin haavan lehti

ja kykenemättä pukeutumaan hän pyysi Lounasmaan Jumalan tähden

toimittamaan hänelle olutta. Talossa ei ollut puita eikä ruokaa.

Lounasmaa hankki ensin olutta ja sitten noita muita tarpeita ja sai

hänet taas virkoamaan inhimilliseen tilaan. Lounasmaa puhui hänen

nerostaan ja surkutteli että häntä tuskin voisi auttaa, vaikka

tuntuvampiakin uhrauksia tekisi, onneton kun oli luonteeltaan niin

heikko. Ymmärsin Lounasmaan puheista, vaikka hän ei sitä sanonut,

että hän useamminkin oli käynyt Kiven luona ja häntä auttanut --

sillä Lounasmaa oli niitä ihmisiä, jonka vasen käsi lähimmäistä

auttaessa ei tietänyt, mitä oikea teki! Täydelleen hän tajusi Kiven

arvon, ja juuri se teki hänet niin alakuloiseksi. Tapahtuman muistan

yhtä tarkkaan kuin tämän päivän. Ainoa, missä voin erehtyä, on

vuosiluvussa. Mutta onko niin, se on helposti kontrolleerattava;

Lounasmaa kuului historialliskielitieteelliseen osastoon ja asui

Balthasarin kanssa, joka kuului fyysismatemaattiseen."

Hynnisen tiedot Lounasmaan suhteesta Kiveen voin todistaa

oikeaksi, sillä minullekin Lounasmaa on kertonut samasta käynnistä

runoilijaparan luona, vaikken sitä muistanut edellistä kirjoitusta

laatiessani. Sen lisäksi on vuosilukukin oikea, sillä yliopiston

kirjojen mukaan asuivat G. W. Balthasar ja V. Löfgren lukuvuonna

1865--66 Souranderin talossa Kasarminkadun varrella 36. -- Paitsi

Lounasmaata tahdon itse puolestani täydentää Kiven ystävien

luettelon B. F. Godenhjelmin nimellä. Niinkuin Suomalaisen

Teatterin historiassa (I. s. 126) olen kertonut, oli Godenhjelm

se, jolle Kivi keväällä 1868 ensiksi lähetti Lean ja pari muuta

pientä näytelmäkappaletta pyytäen, että hän korjaisi kieltä näissä

teoksissa.[22]

Fredr. Cygnaeuksesta Hynnisellä on sama käsitys kuin minulla.

"Mitä Cygnaeuksesta sanot, on aivan kuin naulan päähän iskettyä --

semmoinen hän oli ja semmoiseksi hän käsitettiin."

Niinikään kirjoittajasta on "säntilleen oikeata", mitä puhun Kiven

veljistä. "Jo 1870 kantoi Kiven -- minun käsitykseni mukaan kelvoton

-- vanhin veli haavia omaksi hyväkseen veljensä nimessä ja hänen

ansioittensa nojalla. Kerjääminen kohdistui ei ainoastaan Kiven

suosijoihin, vaan ventovieraisiinkin. Niinpä hän minuakin, Erkkylässä

ollessani, jutkahutti Hyvinkäällä. -- Kuvaavana tahdon mainita,

että hän koetti rautateilläkin kulkea jäniksenä! Hän pyysi kapteeni

Ugglalta lupaa päästä maksutta Hyvinkäältä Järvenpäähän. Kun Uggla

kielsi, hän asettui asemasillan Järvenpään puoliseen päähän, ja

junan päästyä niin hyvään vauhtiin, ettei sitä enää pysäytettäisi,

hän hyppäsi vaunun sillalle ja teki Ugglalle mitä kohteliaimman

reverensin. Näin miehen sitten useamman kerran. Minun käsitykseni

on, että nuo 'hellät sukulaiset' Kiven tultua ylioppilaaksi viisi

tiesivät ja huolta hänestä pitivät. Sentähden katson häneltä saadut

tiedot vähäarvoisiksi. -- Joka varmaan Kivestä enemmän tiesi ja

häntä tosiaankin rakasti, vaikka ei apuun kyennyt, oli Nurmijärven

koulumestari (kiertokoulunopettaja) Malakias Costiander -- juoppo

hänkin, raukka, ja murhattu rautatien radalla aivan lähellä

Järvenpään asemaa, kuten tahdon muistaa 1878 kesällä."

Edelleen Hynninen oikeaksi todistaa mitä kirjoituksessani, F. A.

Forssellin mukaan, on mainittu Kiven renttumaisista tuttavista.

"Muistan erään aamupäivän", hän esimerkiksi kertoo, "jolloin toverini

hovineuvos Carl Ignatiuksen -- kuollut Suomen Pankin pääkamreerina

-- seurassa tulin Magiton konditoriaan (siinä huoneustossa, missä

nykyään Pohjoismainen kotitarpeiden makasiini on, Pohjois-Esplanaadin

ja Fabianinkadun kulmassa) suurustelemaan. Siellä oli Kivi kahden

rentun kanssa ja jo täydessä tuulessa; nähdessään meidät hän tokasi:

'hvad herrarna se menlösa ut'".

Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi Nurmijärven pitäjän

siveelliset olot, joista hänellä on sama käsitys kuin Tarkiaisella,

ainoastaan sillä erotuksella, että hän tietää niiden vielä 19:nnen

vuosisadan loppupuolellakin olleen huonot. Ja samassa yhteydessä

hän koskettelee oloja ja tapoja Savossa, jotka melkoisesti erosivat

länsisuomalaisista ja erittäin hämäläisistä. Tämä eroavaisuus

selittää ainakin osaksi, miksi Ahlqvist niin ankarasti arvosteli

Kiven romaania. Hynninen myöntää siis oikeaksi minun tekemäni

huomautuksen, että Tarkiainen on erehtynyt olettaessaan, että

kansanelämä ja -tavat olivat muuallakin maassa samanlaiset kuin

Nurmijärvellä. Kuinka erilaiset olot olivat rannemmalla ja sisämaassa

on, ohimennen mainiten, julkaisemani kirjoituksen johdosta myöskin

nimimerkki O. I. L(ehtonen) Historiallisen aikakauskirjan viimeksi

ilmestyneessä vihossa (n:o 2, s. 186) osottanut esittämällä otteita

Lönnrotin matkakertomuksista.

Hynnisen kirjeestä otan tähän asiata koskevat pääkohdat.

"Nurmijärven pitäjä oli siihen aikaan suoraan sanoen _siivoton_

seutu. Rajapitäjässä -- Hausjärvellä -- nurmijärveläisiä suoraan

ylenkatsottiin. Ne olivat, sanottiin, raakoja, juoppoja, tappelijoita

ja sukuelämässä riettaita. Sukupuolitauteja sairastavia sanottiin

kuormittain kuljetettavan Helsingin klinikkaan. Nurmijärveläisiä ei

tahdottu ottaa palvelijoiksi eikä torppareiksi. -- -- -- Hyvinkään

aseman läheisyydessä pidettiin Nurmijärven talossa aivan avointa

salakrouvia, jossa sekä portot että varkaat majailivat. Semmoista oli

elämä Nurmijärvellä vielä 1870-luvun alussa. Nyt se lienee jonkun

verran parantunut. Puheissaan nuo eläjät olivat raakoja, vieläpä

ruokottomiakin, joskin joukossa oli hieman naivisuuttakin, niinkuin

Nummisuutari Topiaksen puheessa."

"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä

kohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen

käsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun

nuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista.

Ryyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet

äärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa -- etenkin julkisissa

paikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli,

katsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa

muutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain

pidoissa eikä niissäkään sikahumalassa -- käyttääkseni savolaista

sanantapaa -- vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen

sopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen

keskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa,

etten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti',

'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan

kesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu

korvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina.

On siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle

löytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa

pohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä

kuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja

semmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. -- -- --

Mutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia

lauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain _rengit_ ja muut

raakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus.

Mutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä

anti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä

asui isän (N--min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja

kirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa![23] Sitä paitsi

Kiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta,

korvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta

kieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava."

"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla

voimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion

seudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin

vaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei

suorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia

heränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä,

mutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että

niiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä

kanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki

siis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee,

tuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä,

joka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan

sanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana.

Sentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä

ja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja

korvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät

sentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut

Ahlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin.

Se oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet

Kiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään -- se oli

heistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen

humoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan

ilkeästi purevaa. -- Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea

pilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä

kunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim.

'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan

käpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla

istuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat

uskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa

niitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä

tunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan

joukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut,

olisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu

kodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan

tunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt,

ennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä."

Tämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin

puuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on

minusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä

ja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina

arvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä

ymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään

niidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa -- muistutan vain,

kuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim.

Ibsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa -- olevan riippuvaisia

perinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin

aikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä,

että meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin

muuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin

Minna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta

päättäen täytyy pitää yleisenä -- ja luonnollisena -- sääntönä, että

jokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi

asettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja

esitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten

pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että

pohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin

kuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se

tuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut

syvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he

tavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat

runoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.

Kirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä

muistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti "Seitsemän Veljeksen"

humoristista perusajatusta. "Olet ehdottomasti oikeassa. Se on,

niinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen

ja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin

Cervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen

sydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon

lasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta

semmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'." -- Niinikään hän

on samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli

Kiven ylösnousemuksen aika. "Minä sanoisin", Hynninen kirjoittaa,

"että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän

häntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle.

Kyllähän Kivellä merkityksensä -- ja ylen suuri -- onkin, mutta

ei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä

tyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen

kuolemattomien joukkoon ja seuraan. -- Kyllä sitä jo 1860-luvun

lopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja

arvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli

-- paljonhan sitä ei ollut -- Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi

Ahlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen

halua, hän kun piti itseänsä ylimpänä -- melkein sanoisin ainoana

-- auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden

uutispelloilla."

"Eivät kaikki savolaisetkaan olleet niin pahkapökkelöitä kuin

Ahlqvist ja minä. Lankoni Bertel Nohrström -- kuollut piirilääkärinä

Joensuussa -- osasi Nummisuutarit melkein kokonaan ulkoa ja oli

kaikkiin Kiven teoksiin ihastunut. Vaimoni, joka silloin oli

kodissaan Savonlinnassa, kertoi, että veljekset Bertel ja Arndt aina

toivat Kiven teoksia kotiin joululahjaksi ja niitä lukivat ääneen

vanhemmilleen ja sisarilleen ja selittelivät vaikeammin tajuttavia

kohtia, jotka olivat savolaisille kieleltään outoja." --

Kysymykseen Kiven kunnioittamisesta 1860- ja 1870-luvuilla lisään

lopuksi erään tiedon Yrjö Koskisesta. Vastauksessaan minun

ensimäiseen kirjoitukseeni Tarkiainen on C. G. Svanin kirjeen mukaan

maininnut, että "Kivi ylipäänsä kokonaan oli 'jungfennomaanien'

suojatti", mutta että heidän johtajistaan A. Meurman ei voinut

"Seitsemää Veljestä" sulattaa ja ettei Yrjö Koskinenkaan liene

ollut varsin ihastunut siihen. Luultavasti on Svan oikeassa

Meurmaniin nähden, sillä osottihan hän myöhemmin Ibsenin ja Minna

Canthin teoksista kirjoittaessaan, että hän arvostelijana ennen

kaikkea otti huomioon, missä määrin kaunokirjallinen uutuus oli

sopusoinnussa tai ristiriidassa hänen hyväksymiensä siveellisten ja

uskonnollisten mielipiteitten ja perinnäisen säädyllisyyden kanssa.

Mitä taasen Yrjö Koskiseen tulee, on hän ainakin kerran antanut

mitä suurimman tunnustuksen Kiven runoudelle. Se oli näet hän, joka

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosikokouksessa 1876

avajaispuheessaan ehdotti runoilijan koottujen teosten julkaisemista.

Hän sanoi tehtävää "kansalliseksi velvollisuudeksi", ja muistuttaen

että juuri siihen aikaan koottiin varoja Kiven hautapatsasta

varten hän lisäsi: "Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän

nerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka niissä kirjallisuudessa

hyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä

ja vast'aikuisessa." Syystä saattaa kysyä, olisikohan Yrjö Koskinen

käyttänyt tämmöisiä sanoja Kivestä ja hänen teoksistaan, jollei

hän jo aikoja ennen olisi käsittänyt ja tunnustanut runoilijan

merkitystä? Varmaankaan ei. Koskinen oli siksi suora ja häikäilemätön

mielipiteittensä julkilausuja, että hän ei lainkaan olisi epäillyt

tässäkään tilassa esittää niitä, jos hän olisi ollut sitä mieltä,

että joku osa Kiven teoksia ei vastannut sitä ehdotonta arvonantoa,

jota hänen sanansa tiesivät.