I.

Joulun aikana meillä ollaan tavattoman kirjallisia. Suuret

jokapäiväiset lehtemme tarjoskelevat lukijoilleen neljän, viiden

viikon kuluessa satoja palstoja arvosteluja, mutta merkillistä on

että niissä puhutaan enimmäkseen vain kaunokirjallisista tuotteista.

On kuin katsottaisiin jokaisen runokokoelman ja novellipahasen

esittelemistä yleisölle aivan välttämättömäksi asiaksi, jota

vastoin vakavampi ja eritoten tieteellinen kirjallisuus miltei

poikkeuksetta "kunnioittaen sivuutetaan". Jos joku joululahjani

ostaja ehkä ajattelee jälkimäistä lajia kirjoja, niin noudattakoon

omaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät "kevyttä" lukemista,

ansaitsevat -- niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan --

neuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus

lisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin

panna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle

laajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin

semmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.

Tieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset

väitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta

syntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen

kuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei

niistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään

niissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään

yleisempääkin mielenkiintoa -- puhumatta siitä että luulisi

kelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin

kuin jonkun "rakkauden uhrien" kuvailijan ansaitsevan tulla

yleisölle esitellyksi. -- Nämä mietteet heräsivät minussa, kun

päätin ottaa kääntääkseni "Ajan" lukijakunnan huomion maisteri

_V. Tarkiaisen_, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan,

_Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä"_. Koska erityisestä syystä

olen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni

jotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa

kirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin,

huomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi

erinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.

Tämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa

suomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti

käsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava

ilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon

uusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä

puolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä

pyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme

kehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea.

Ensiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta,

jolle tekijä -- silmällä pitäen Runebergiä -- antaa mainesanan

_klassillinen_, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän

edes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia

vanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti "klassillinen" siinä

merkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa

käytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr.

Cygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan

pääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten,

nuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän

mielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa

doktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa

Kiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin

romantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E.

Eneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus

j.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys "klassillinen" on,

vaikka toiselta puolen "romanttinenkin" olisi ollut harhaanvievä,

jos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla)

vuosisadan alussa. -- Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus

ulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri

maissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa,

Hebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa,

Gogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli

naturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt

mitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea

pohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava,

että näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen

sivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan

tienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista

vaistoaan. Ettei hän "halveksinut" taiteellisempaa runoutta, sen

näkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena,

Karkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen

piirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut

tutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat

esiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on

myönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile

hänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.

_Ensimäinen luku_ on sekin vielä johdantoa, sillä sen aineena on

Kiven elämä ja tuotanto ennen "Seitsemää Veljestä". Fredr. Cygnaeus

on ainoa aikalainen, jonka tekijä mainitsee myötätuntoisesti ja

vaikuttavasti ohjanneen runoilijan kehitystä. Hän muka neuvoi Kiveä

lukemaan Shakespearea ja Cervantesta, kehotti häntä kirjoittamaan

suomenkielellä j.n.e. -- En tahdo vähentää Cygnaeuksen ansiota ja

merkitystä -- olenhan minä niitä harvoja, jotka enää häntä ihaellen

muistavat --, mutta kuitenkaan en voi olla sanomatta, että mielestäni

ollaan taipuvaisia kuvittelemaan hänen ja Kiven suhdetta toisiinsa

läheisemmäksi ja vaikuttavammaksi kuin se todellisuudessa on ollut

tai on saattanut olla. Miten suuri taiteenystävä olikaan suosiollinen

taiteilijan- ja runoilijanalkuja kohtaan, on huomioon otettava, että

hän ei koskaan asettunut toverilliselle kannalle heihin nähden.

Hänen tapansa oli päinvastoin kohdella nuorempia omituisella, niin

sanoakseni, olympolaisella ylemmyydellä ja häntä lähestyttiin

niinkuin jotakin majesteettia, jonka puolelta yksistään hymyilevä

katse ja ystävällinen sana olivat mieleenpainuvia armonosotuksia.

(Tämän olen monelta kuullut ja itsekin kokenut, ja ainoastaan silloin

kun kävin hänen luonaan ilmottamassa Kiven kuolemasta ja pyytämässä

häntä kirjoittamaan Morgonbladetiin muistosanat onnettomasta

runoilijasta, hän näytti unohtavan tavallisen grandezzansa.)

Näin ollen Cygnaeus voi, siitä syystä että häntä, kaikessa

hänen erikoisuudessaan, todella kunnioitettiin ihanteellisena

isänmaanystävänä, vähälläkin paljon vaikuttaa; mutta jos kysytään

kenen kanssa Kivi saattoi vapaasti keskustella runoilija-aikeistaan,

kenen seurassa hän tapasi kansallista tunnelmaa ja innostusta, niin

on itsestään selvää että siihen on vastattava: silloisten nuorten

kansallismielisten kanssa ja seurassa. Hänellä oli näet ystäviä

näitten joukossa, ja kun ottaa lukuun hänen luonteenlaatunsa --

josta alempana enemmän -- on helppo ymmärtää, että niin oli laita

ainoastaan _heidän_ ansiostaan. Vaatimattomana ja ujona Kivi

olisi pysynyt heistä loitolla, jolleivät he olisi etsineet hänen

tuttavuuttaan sentähden että hän oli suomalainen runoilija. Juuri

näiden ystävien (en enää muista kenen) olenkin kuullut kertovan,

että Kivi toverien kesken silloin tällöin julkilausui toivomuksen,

"että hänkin puolestaan voisi kansalleen tuottaa jotakin arvokasta

todellisuuden mukaisesti kuvaamalla sen luonteita ja ominaisuuksia".

Ja tietenkin häntä siihen kehotettiin, samalla kuin muistakin

kansallisista tehtävistä keskusteltiin. Semmoisia nuoria, jotka tässä

ovat muistossa pidettävät, olivat Julius Krohn, veljekset Theodor ja

E. A. Forssell, jonka jälkimäisen kanssa runoilija asuikin yhdessä

(noin 1859--60), E. Nervander, Jaakko Forsman, Fritiof Perander,

Kaarlo Bergbom, joka v:sta 1864 oli Kiven uskollisin ystävä j.n.e.

Paitsi Nervanderia lienee näistä tuttavista nykyään elossa ainoastaan

Th. Rein ja Emil Böök.[17]

Sen johdosta mitä tekijä lausuu Kiven eri teoksista mainitsen

seuraavaa: Kullervon ensi laitos oli v:lta 1859 (eikä 1860), sillä

kilpakirjoituksena se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle

jätettävä ennen uudenvuoden päivää 1860. -- Nummisuutareja tarkottava

huomautus, että "talonpoikaismaailma sinänsä, ilman Runebergin

kansallisia ihanteita ja hiottuja taidekeinoja, oli monen mielestä

liian raaka ja matala", ei ole aivan tosiasiain mukainen, sillä kun

"Hirvenhiihtäjät" ilmestyivät 1830-luvulla, Runeberg ei suinkaan

pelastunut siitä moitteesta, että hän oli ottanut kuvatakseen

"epärunollisia" torppareja ja talonpoikia. -- Väite, että Karkureista

annettiin "yhtä runsas tunnustus" kuin Nummisuutareista, ei myöskään

oikein pidä paikkaansa. Bergbomin arvostelu K. Kuukauslehdessä

on kyllä kiittävä, mutta syystä on oletettava, että siihen on

vaikuttanut hänen hyvä sydämensä. Ahlqvist oli niin pahoin pidellyt

Kiveä, että Bergbom tahtoi olla mahdollisimman suopea, semminkin

kun Karkureilla todella onkin näyttämöllisiä ansioita. Toisellainen

oli sentään Bergbomin ihastus Nummisuutareihin -- sen huomaa hänen

kirjeistään Otto Florellille Parisiin 1865: "Ainoastaan Stenvallin

Nummisuutarit nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi

vaikuttaa minuun." -- "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten

syvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se

ei kuitenkaan ole mieleen." -- Tekijän arvelu, että "Yö ja Päivä"

ja "Leo ja Liina" ovat kirjoitetut vartavasten seuranäytelmiksi, on

aivan oikea. Sen todistaa eräs hallussani oleva kirje silloiselta

kirjakauppiaalta ja kustantajalta Stolpelta.[18]

Vasta _toisessa luvussa_ tekijä ryhtyy varsinaiseen aineeseensa

esittäen aluksi, mitä tietoja on olemassa "Seitsemän Veljeksen"

synnystä. Romaani ilmestyi painosta 1870, mutta uskottavaa on että

se jo 1860:n vaiheilta on ollut runoilijan mielessä, vaikkeivät

todistukset ole ehdottomasti luotettavia. Muun muassa maisteri

C. G. Svan muistaa E. A. Forssellin siihen aikaan sanoneen, että

Kivi mietti suurta romaania. Tahtomatta asettaa tätä muistitietoa

epäilyksen alaiseksi mainitsen kuitenkin, että Forssell, kun hän

1872 minulle kertoi Kivestä, ei hiiskunut mitään siitä asiasta. Mitä

hän jutteli siltä ajalta, jolloin he asuivat yhdessä, otan tähän

sanasta sanaan muistiinpanoistani -- vaikkei se koskekaan romaanin

syntyä, luo se sentään valoa siihen runoilijan elämänjaksoon,

jolloin hän luultavasti sitä ensin ajatteli. "Kiven seurustelupiiri

oli harvalukuinen eikä hän koskaan ottanut osaa varsinaiseen

ylioppilaselämään, niin että hän olisi käynyt kokouksissa, joissa

ylioppilaskunnan asioita käsiteltiin. Hän erosi tavallisuudesta, niin

että huomio kiintyi häneen. Hänen tietonsa olivat hyvin heikot, eikä

hän muutenkaan ollut niin sivistynyt, että hän olisi voinut ylläpitää

pitempää keskustelua; mutta kun hän vilkastui, herätti hän huomiota

sukkeluutensa ja alkuperäisten havaintojensa kautta. Erittäinkin oli

hänellä terävä silmä koomilliseen nähden. Jollekin anekdootille,

jollekin koomilliselle sattumukselle tai tapaukselle hän saattoi

nauraa sydämestään ja kauan, silloinkin kun toiset eivät nähneet

siinä mitään erityisen naurettavaa. Hän oli vaatimaton eikä näyttänyt

etsivän ylhäisiä tuttavuuksia taikka sentapaista. Hän seurusteli

myöskin usean ei-ylioppilaan kanssa. Moni hänen lähimpiä tuttujaan

oli renttu taikka siksi tulemaisillaan, eikä hän kuitenkaan liittynyt

keneen tahansa. Hänellä oli näet hyvin voimakas myötä- tai vastatunto

eri ihmisiä kohtaan. Hän ei harjottanut mitään opinnoita, vaikka

hänkin kai ensiksi oli ajatellut kursseja ja tutkintoja. Hän luki

ainoastaan Shakespearea. Siihen aikaan hän ei kirjoittanut varsin

paljon, mutta hän istui usein pitkät kuurot sohvallansa mietiskellen

ja haaveillen. Hän oli alituisesti rahanpuutteessa. Hän ei silloin

mainittavasti juopotellut, ja jos niin tapahtui, oli aiheena se, että

toverit tarjosivat hänelle."

Kun tietty on, että Kullervon toinen laitos ja Nummisuutarit

valmistuivat 1864 sekä että Kivi 1866 tarjosi romaaninsa

tilattavaksi, niin voinee päättää, että edellä mainitut kaksi teosta

pääasiassa kiinnittivät hänen mieltään 60-luvun alkuvuosina ja että

Seitsemän Veljeksen historian varsinainen syntyaika oli 1865--66,

sillä tuskin runoilija olisi uskaltanut luvata sitä tilaajille,

jollei se olisi ollut täysin suunniteltuna ja muutenkin hyvällä

alulla. -- Kysymys, onko Kivi ensiksi aikonut käsitellä aihetta

näytelmän muodossa, niinkuin joku on kertonut ja pitkät vuoropuhelut

näyttävät todistavan, jäänee iäksi ratkaisematta. Tekijän arvelu,

että varsinkin kosimisjuttu alussa viittaa komediaan, ei minusta

todista sitä eikä tätä, koska näet itse pääkohtaus (kosinta

Venlan tuvassa) ainoastaan kerrotaan. Jos runoilija olisi sen

näytelmäkohtauksena kirjoittanut, hän arvattavasti olisi ottanut

sen vuoropuhelun muodossa taikka täydellisempänä romaaniinsakin.

Semmoisena kuin tämä episodi nyt todellisuudessa esiintyy saattaa

sanoa sen sommittelultaan olevan hyvin homerolais-eepillisen

laadultaan -- siinä nimittäin että pitkiä valmistuksia seuraa aivan

lyhyesti esitetty pääkohtaus.[19] -- Tässä luvussa olisi tekijän

pitänyt myöskin toisiinsa verrata romaanin eri painoksia. Itse hän

luonnollisesti siteeraa vanhinta painosta, mutta useimmilla muilla

on vain joku myöhempi painos käytettävänä. Totta on, että erotus

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemien painosten välillä, se

on tarkemmin sanoen ensimäisen ja sitä myöhempien, on hyvin vähäinen,

mutta koska tietääkseni useilla tahoilla lienee vallalla se luulo,

että suuriakin muutoksia on tehty, olisi senkin vuoksi painosten

suhde toisiinsa ollut valaistava.

_Kolmannessa luvussa_ tekijä tutkii "Seitsemän Veljeksen"

todellisuuspohjaa ja esittää runsaasti uusia tietoja. Jokaiselle

Kiven romaanin lukijalle ja hänen elämänvaiheittensa tuntijalle

on ollut selvää, että runoteos nojautuu kirjoittajansa nuoruuden

kokemuksiin ja muistoihin. Kuinka läheltä -- sen hra Tarkiainen

meille nyt osottaa. Hän on näet mitä kiitettävimmällä ahkeruudella

kerännyt tietoja Nurmijärven mökeistä ja tuvista, kirkon- ja muista

arkistoista sekä verrannut kotipitäjän ja naapuripitäjien paikkain

nimiä romaanin nimiin ja tullut siihen loppupäätelmään, että

kuvausten taustana ovat olot Nurmijärvellä runoilijan nuoruuden

aikana (1830- ja 1840-luvuilla), että tapahtumapaikaksi on

ajateltava hänen syntymäseutuansa, Palojoen kylää, lähitienoineen,

ja että henkilöissäkin on selviä paikallisia piirteitä, mutta

että itse kertomuksen juoni on vapaasti keksitty. Tätä vastaan

ei helpostikaan voitane muistutuksia tehdä; mutta toisin on

erään johtopäätöksen laita, jonka tekijä julkilausuu kuvattuaan

sen tapojen villiytymisen, joka puheena olevana aikana oli

Nurmijärvellä valtaan päässyt. Historialliset tosiasiat (jotka tuon

villiytymisen todistavat) muka "repivät myös rikki sen kaunistavan

verhon, johon senaikuinen estetiikka ja kansantieto tahtoi kietoa

suomalaisen, etenkin juuri hämäläisen luonteen, ihannoidessaan

Runebergin ja Topeliuksen suulla vain sen jaloja ja kauniita

ominaisuuksia". Tällä hieman epäloogillisella lauseella (eihän

jalot ja kauniit ominaisuudet kaivanneet ihannoimista!) tekijä

ilmeisesti tarkottaa, että hämäläiset (ja suomalaiset ylipäätään)

tavoiltaan kaikkialla olivat samallaisia kuin Nurmijärvellä, mutta

ovat runoilijat ihannoidessaan todellisuutta jättäneet näkymättömiin

kaikki varjopuolet. Epäilemättä on tekijä tässä melkoisesti

erehtynyt. Mikäli minä tiedän, oli ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla

samanlaatuinen tapojen turmelus jotenkin yleinen. Todistukseksi

viittaan erääseen kirjoitukseen Runebergin toimittamassa Helsingfors

Morgonblad'issa 1832 n:o 23. Kirjeessään Grotille Runeberg osottaa

hyvin tunteneensa tämän raaistuneenkin kansan, koska hän näet sanoo

ennen Saarijärvellä-oloaan luulleensa suomalaisten sisältäpäinkin

olevan samallaisia kuin ulkonaisesti heidän kaupunkimatkoillaan,

mutta sisämaassa hän oli oppinut toista. Minkälaisen kansan hän

siellä tapasi, on hän seikkaperäisesti kuvannut suorasanaisessa

kirjoituksessaan Saarijärven luonnosta ja kansasta. Tästä

todistuskappaleesta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan voine epäillä,

näkee että sikäläinen kansa eli vielä alkuperäisissä oloissa, kaukana

siitä tapojen turmeluksesta, joka oli levinnyt rannikkoja lähemmällä

asuviin suomalaisiin[20] ja joka luultavasti, niinkuin kokemus

todistaa, oli aiheutunut uusien kulttuurivirtausten taistelusta

vanhempien, perinnäisten kanssa. Runeberg huomaa saarijärveläisten

tavoissa piirteitä, jotka muistuttavat häntä Homeroksen

kreikkalaisista, ja juuri tämä sai hänet kansaan ihastumaan.

Luultavasti hän Ruovedellä ja Kurussakin kohtasi jotenkin yhtä

turmeltumatonta kansaa, ja varmana voinemme pitää, että Runebergin

runoilijainnostus olisi suuntautunut toisaalle, jos hän sisämaassa

olisi tavannut semmoista todellisuutta kuin Kivi on kuvannut. Toinen

asia on että nuorempi runoilija on tavoiltaan turmeltuneessakin

kansassa huomannut rakastettavia ominaisuuksia. Se oli mahdollista

sentähden, että hän niin syvälti tunsi sen luonnonlaadun.

Saman luvun loppupuolella tekijä viittailee erinäisiin kirjallisiin

vaikutuksiin, näyttäen kuinka romaanissa on jälkiä uudemmasta ja

vanhemmasta kansanrunoudesta, raamatusta y.m. Runebergistä Kivi

tekijän mukaan ei ole vaikutuksia saanut, vaan ovat yhtäläisyydet

aiheen itsensä tuottamia. Kumminkin on minusta luultavaa, että Kivi

ehkä helpommin Runebergin Hirvenhiihtäjien välityksellä on saanut

sen vaikutuksen antiikkisesta runoudesta, joka esim. vertauksissa on

huomattavana, kuin suorastaan Homeroksesta. Lisänä yhtäläisyyksiin

sopii mainita senkin, että veljekset kaksi vuotta peräkkäin näkevät

hallan vievän heidän viljansa, ja että he nurkumatta kaivamalla

syvempiä ojia vihdoin karkottavat hallan.

_Neljäs luku_ käsittelee romaanin rakennetta, luonteita,

vuoropuheluita ja luonnonkuvauksia. Tämän luvun alussa on minusta

tekijän esitys vähemmän tyydyttävää kuin missään muualla. Se johtuu

pääasiassa siitä, että hän on väärin käsittänyt romaanin pääaiheen

sanoessaan, että siinä esitetään "päähenkilöiden kehitys raakuudesta

sivistykseen, kuvitellusta vapaudesta todelliseen, metsäläisyydestä

yhteiskuntaan". Tämä lähtökohta on saanut hänen heikkoutena pitämään,

että kertomuksessa ei tule näkyviin "draamallista kehittelyä"

eikä "draamallista johdonmukaisuutta". Nämä puutteet olisivat

todellisia puutteita ainoastaan _jos_ tarkotus olisi ollut kuvata

mainitunlaista kehitystä ja _jos_ kyseessä olisi ollut draama; mutta

näin ei suinkaan ole laita. Kaikkein ikävintä on että "kehitys

raakuudesta sivistykseen" j.n.e. laadultaan moraalisena aiheena

on ristiriidassa humoristisen käsittelyn kanssa. Sentähden onkin

välttämätöntä etsiä toinen selitys romaanille, ja sen tapaamme

Juhanin sanoissa: "Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa

mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei

loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka voi sen kieltää? Mutta sanonpa

kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa

ovat ihmisten häijyt henget" Kun sitten veljekset ovat kuvitelleet

Impivaaran metsien rauhaa, Juhani lopullisesti päättää: "Sinne

siirrymme ja rakennamme uuden maailman"! Tästä päättäen on romaanin

pääaiheena kapinayritys yhteiskuntaa vastaan taikka toisin sanoin

yritys vapautua yhteiskunnan siteistä ja järjestyksestä. Ja tämä on

todella humoristin keksimä. Samoin kuin Cervantes seisoo Don Quijotea

ylempänä, seisoo Kivi elämänkokemuksessa veljeksiä korkeammalla, hän

tietää yrityksen turhuuden, mutta niinkuin espanjalainen runoilija

antaa vaeltavan ritarinsa kokea lukemattomia seikkailuja ennenkuin

hänen silmänsä avautuvat näkemään maailman todellisuutta, niin antaa

suomalainenkin runoilija veljesten harhaluulonsa sokaisemina lähteä

metsään ja kokea mitä oudoimpia seikkailuja, kunnes he itse huomaavat

miten ovat riippuvaisia muista ihmisistä ja kypsyvät kääntymykseen.

Alusta ainoastaan runoilija tietää seikkailujen päämäärän, myöhemmin

se selviää veljeksillekin, ja Aapo sen julkilausuu erityisessä

puheessa. Kääntymys -- se on kertomuksen päätapahtuma, "pääakseli"

-- alkaa siitä hetkestä, kun he sanoissa ja teossa tunnustavat

oikeaksi lautamies Mäkelän sanat: "Mutta aapiskirjasta täytyy teidän

alkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi."

Kun pidämme silmällä nämä runoilijan omat viittaukset ja sen

ohella muistamme, että odottamattomat, vaihtelevat seikkailut sekä

kaikellaiset episodit vanhastaan kuuluvat romaanin luonteeseen,

niin huomaamme tekijän käsittävän asian aivan väärin saneessaan,

että Kivi "antaa veljesten ajelehtia hetkellisten päähänpistojensa

mukaan" ja että hän (ikäänkuin hän pitkäksi aikaa olisi unohtanut

pääajatuksensa) vasta myöhemmin on "tuntenut halun tarttua

voimakkaammalla otteella juonen lankoihin kiinni". Erotus "Seitsemän

Veljeksen" ja Don Quijoten välillä on kyllä äärettömän suuri,

mutta oikeastaan se on ajan, maiden ja kansojen erilaisuudessa,

ja sentähden me kumminkin lopulta voimme sanoa, että samoin kuin

Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, oli Seitsemän veljeksen

metsäänmuutto viimeinen yritys maassamme asettua elämään yhteiskunnan

ulkopuolelle.[21] -- Jos kysymme, mistä Kivi on pääajatuksensa

saanut, niin voimme yksinkertaisesti vastata: todellisesta elämästä.

Onhan sangen tavallista, niin maalla kuin kaupungissa, että koulun

tai ensi opetuksen vaatima ja aluksi ikävä työ herättää pojissa

samallaisia kysymyksiä kuin Juhanin: eikö voi päästä tästä vaivasta

ja elää vapaasti luonnon helmassa? Kivi on hymyillen antanut poikain

noudattaa haluansa.

Mitä muuten kertomuksessa esiintyviin vaikuttimiin tulee, on

varsin pätevänä pidettävä sitä, joka lähinnä aiheuttaa veljesten

kääntymyksen -- se on nimismiehen ja rovastin hyvyyttä ja

suvaitsevaisuutta heitä kohtaan. Mutta tekijä on jättänyt

huomauttamatta, että runoilija on unohtanut sanallakaan selittää,

mistä syystä nuo mahtajat siten kohtelivat veljeksiä. Se on

laiminlyönti Kiven puolelta, joka osottaa, että hän kaiken

realisminsa ohella saattoi menetellä romanttisen mielivaltaisesti.

-- Muita vaikuttimia silmällä pitäen tekijä yleiseen sanoo, että

tapahtumat "näennäisen kömpelösti, mutta kuitenkin kieltämättömällä

eepillisellä tahdilla liittyvät yhteen" -- mikä kuuluu jotenkin

ristiriitaiselta. Se mikä on eepillisen tahdikasta ei minusta

helpostikaan voi olla edes näennäisen kömpelöä. Minusta Kivi erittäin

luontevasti johtaa toisen tapahtuman toisesta. -- Samassa yhteydessä

huomautetaan erinäisistä tekotavan ominaisuuksista, jotka ylipäätään

ovat eepillisen esityksen luonteeseen kuuluvia. En kuitenkaan luule

tekijän olevan oikeassa, kun hän niihin myöskin lukee samanlaisten

situatsionein, keskusteluaineiden ja näköalain toistamisen esim.

tulipalot, tappelukohtaukset j.n.e. ja arvelee runoilijan tarkotuksen

olevan siten painaa asia mieleen. Toistamiset Homeroksessa ja

Kalevalassa ovat näet säe säkeeltä yhdenlaisia, jota vastoin Kiven

mainituissa toistamisissa ainoastaan sama aihe toistuu, mutta aina

uudessa muodossa. Mainitsematta on jäänyt se varsin eepillinen

menettelytapa, että vuosien kulku jätetään tarkemmin merkitsemättä:

veljekset viipyivät 10 vuotta metsässä, mutta milloin mikin seikkailu

tapahtui, jää hämäräksi. Tämä on tahallista runoilijan puolelta

niinkuin sekin, että veljekset paluumatkallaan tapaavat entiset

vihollisensa, toisen toisensa jälkeen.

Käsitellessään Kiven luonnekuvaustaitoa tutkija tekee runsaasti

oikeita, sattuvia huomautuksia ja hyvin hän osottaa veljesten eri

luonteet. Kuitenkin on kirjoitusvirheeksi katsottava että veljeksiä

mainitaan _panteisteiksi_; he olivat näet "animisteja", se on

luonnonihmisiä, jotka sielustuttavat luonnon ilmiöineen. Jo Juhanin

luonteesta puhuessaan ja erittäinkin vuoropuhelutapaa eritellessään

tekijä siteeraa esimerkkejä siitä, miten usein veljesten lauseissa

tapaa omituista liioittelua, ylenpalttisuutta. Epäilemättä oikein

hän tässä näkee ilmauksen runoilijan lyyrillisestä perustunnelmasta.

"Kirjailijan oma lyyrillinen tuntema- ja lausumatapa on huomaamatta

sekaantunut veljesten repliikkeihin." Tämä on oikein ja sattuvasti

sanottu. Sitä vastoin en voi hyväksyä sitä, että hän selitykseksi

tuo esiin myöskin "humoristin vapauden", sillä kuuluuhan tyyneys

ja mielenmaltti, vaikka "ilostelevakin", humoristin luonteeseen.

Oikeammin olisi ollut huomauttaa, että mainitunlaatuiset

tyylittömyydet ilmeisesti johtuvat siitä ja todistavat, että Kivi

ei ollut taiteilijaksi kehittynyt. Hänellä ei ollut riittävässä

määrässä koulutettua aistia välttääkseen liioittelua, karttaakseen

kuvaukselle tarpeettoman raakoja lauseita, pysyäkseen valitsemansa

esitystavan eli tyylin rajoissa. Tähän saattaa kyllä sanoa, että me

pidämme Kivestä juuri semmoisena kuin hän on, että me ihailemme hänen

vaistomaisesti menettelevää neroansa. Aivan oikein, niin me teemme;

mutta voimmeko sentähden väittää, ettei hän olisi ollut suurempi ja

ihailtavampi, jos hän myöskin olisi ollut valmis taiteilija?

Sattuvia huomautuksia tekijä vihdoin esittää Kiven

luonnonkuvauksista. Ne ovat todella erittäin havainnollisia (ei

"plastillisia", niinkuin yhdessä kohden on väärin kirjoitettu).

Hänen maisemansa ovat kerrassaan suomalaisia, metsästäjän silmällä

tarkasti nähtyjä. Eikä runoilija ainoastaan ole maisemia näin

nähnyt, hän on yhtä tarkka, yhtä havainnollinen kaiken todellisuuden

kuvaamisessa. Niin muun muassa veljesten asuntoon, heidän pukuunsa

ja töihinsä nähden. Tekijä on puolestaan vain unohtanut erikoisesti

viitata siihen, kelvottomiksi hoettujen veljesten ansioon, että he

näyttäytyvät täysin perehtyneiksi kaikkiin maalaistöihin.

Luvun lopussa tekijä, mainittuaan Seitsemän Veljeksen runouden

olevan "viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen

uutisasutuksen runoutta", sanoo Kiven runoilleen veljeksiin

"romanttisen yksinäisyydenkaipuun". Romaanin runouden määrittely

tässä kohden on sangen sattuva, mutta kerrassaan väärin on minusta

olettaa veljeksissä ilmestyneen romanttista yksinäisyydenkaipuuta.

Kun ollaan seitsemän yhdessä, niin ei olla yksin! Oikeampi olisi

ehkä sanoa, että heissä oli voimakas "vapaudenkaipuu", mutta

sitäkin oikeampi on minusta käyttää sanaa "eristäytymishalu".

Eristäytymishalu on yksi suomalaisen kansanluonteen omituisimpia,

syvimpiä ja -- vaarallisimpia vaistoja. Se on tänä päivänäkin syynä

kansamme hajanaisuuteen. "Erotaan pois!" huudetaan meillä liian

helposti, milloin asiat eivät ole mielemme mukaisia. Jos me tähän

tapaan käsitämme Seitsemän Veljeksen historian perusmotiivin, saa

Kiven runoteos syvemmän kansallisen merkityksen kuin tähän saakka on

aavistettukaan.

_Viidennessä luvussa_ tekijä on ottanut eritelläkseen "Seitsemän

Veljeksen" huumoria, ja on se täynnä itsenäisesti tehtyjä

huomautuksia. Epäillä saattaa kuitenkin onko runoilijan huumori

suorastaan syntynyt hänen kärsimyksistään -- niinkuin tekijä

näyttää olettavan -- noista kärsimyksistä, jotka todellisuudessa

sekä henkisesti että ruumiillisesti musersivat hänet, vai eikö se

oikeammin (niin ainakin minä luulen) ole kehittynyt (E. A. Forssellin

ylempänä mainitsemasta) luontaisesta taipumuksesta huomata ja antaa

arvoa elämän naurettaville ilmiöille. Tämän taipumuksen ihmeteltävä

voima näyttäytyy siinä, etteivät raskaimmatkaan kokemukset voineet

sitä tukehduttaa -- niistä se vain syventyi. Toiseksi olisi juuri

tässä luvussa ollut oikea paikka selvittää romaanin pääaihe sillä

humoristiseen elämänkäsitykseen soveltuvalla tavalla, jonka ylempänä

olen esittänyt. Yksityiskohtaisempien huomautusten joukkoon olisi

ollut lisättävä sekin tärkeä piirre, että Kivi ylipäätään aniharvoin

antaa ilostelevan mielikuvituksensa kosketella eroottisia seikkoja.

Meidän aikana, jolloin sekä mies- että naispuoliset kirjailijat

kilpailevat rohkeudessa liikkua juuri sillä alalla, ansaitsee panna

merkille Kiven mielikuvituksen puhtaus ja kainous. Epäilemättä

johtui tämä kotoa saadusta hienotunteisuudesta, joka voitollisesti

kesti sekä hänen oman elämänkokemuksensa että Shakespearen esimerkin

vaikutukset.

_Kuudes luku_ on kaikkein ansiokkaimpia, siinä kun ensi kerran

verraten seikkaperäisesti tehdään selkoa Kiven suorasanaisesta

tyylistä. Pidän sitä erittäin tärkeänä sentähden, että runoilija

juuri tyylinsä kautta on vaikuttanut kirjallisuutemme kehitykseen.

Tyhjentävä tutkimus tosin ei ole, sillä aine olisi yksistään

voinut täyttää useita lukuja, mutta silti se on tyydyttävä sekä

perusteellisuuden että näkökohtien täydellisyyden kannalta.

Siinä näet on otettu tarkastettavaksi mitä vertauksia, mitä

sanoja, alkusointuja y.m. keinoja Kivi on käyttänyt koomillisessa

tarkoituksessa, mitä sääntöjä on havaittavissa runoilijan

poljennollisessa kielessä, hänen käyttämäänsä omituista

sanajärjestystä sekä vihdoin hänen sanavarastoansa. Tässä ei voi

tulla kysymykseen lähemmin selostaa tätä tutkimuksen osaa eikä

myöskään esiintuoda niitä pikku muistutuksia, joita saattaisi olla

tehtävänä. Ainoastaan se olkoon sanottuna, että tekijä tuskin

on osannut oikeaan arvellessaan, että Kivi käyttäessään laajoja

vertauksia koomillisessa tarkoituksessa samalla olisi tahtonut

"suorastaan parodierata" sen tapaisia vertauksia Homeroksessa

ja hänen jäljitteli joissaan. En luule Kivellä olleen enemmän

edellytyksiä kuin haluakaan kirjalliseen ivailuun. Tutkimuksen

merkillepantavana lopputuloksena on se, että "yksistään suomalaisen

tyylin mestarina on Kiven sija kielemme suurimpien vakaannuttajien

Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla. Hänen kauttansa voittaa

suomenkieli romaanin ja näytelmän alalla 'äänenmurroskautensa'".

Siihen hra Tarkiaisen tutkimus oikeastaan päättyy. _Viimeisessä_

luvussa hän näet vain kertoo, miten Kiven romaani aikoinaan otettiin

vastaan, ja mainitsee lyhyesti, miten sitä on myöhemmin arvosteltu

ja kuinka se on kirjallisuuteen vaikuttanut. Koska tässä puhutaan

tutkimuksen edellisistä ajoista, olisi minusta oikeinta ollut

sovittaa luvun sisällys kirjan alkuun. Silloin olisivat uudet tiedot

ja johtopäätökset selvemmin esiintyneet Kiven-tuntemuksen, ajankin

puolesta viimeisinä tuloksina. -- Mitä muuten esitykseen tulee on

minusta tekijä erehdyttävästi, jopa ilmeisesti väärin kuvannut

Kiven aseman 1880-lukua vanhemman polven tietoisuudessa. Hänen

mukaansa oli Kivi silloin "pannajulistuksen" alaisena, josta hän

pääsi vapaaksi vasta "kun 1880-luvulta lähtien sivistykseen nousee

sukupolvi toisensa jälkeen umpisuomalaisista kodeista". Tässä tekijä

on luopunut tutkijan tarkkuudesta ja umpimähkään ottanut omakseen

nuoremmissa polvissa vähitellen kehittyneen uskonkappaleen, että

he ovatkin löytäneet Kiven, ennen ei häntä ymmärretty eikä pidetty

arvossa. Tosiasiat kuitenkin todistavat toista. Ahlqvistin hylkäävä

arvostelu vaikutti ylipäätään vain Kiveä silloin niinkuin nytkin

tuntemattomaan ruotsalaiseen yleisöön, jonka kielellä se ensiksi

esiintyi, ja kenties myöskin -- niinkuin tekijä nimenomaan sanoo

-- savokarjalaisiin ylioppilaihin, joiden inspehtori Ahlqvist oli.

Varmaa on ettei se suurestikaan vaikuttanut suomenmielisiin yleensä,

sillä näiden kesken pidettiin Ahlqvistin säälimättömyyttä Kiveä

kohtaan ainakin osaksi ilmauksena siitä kasvavasta katkeruudesta,

jolla hän samoihin aikoihin kohteli fennomaanien valtajoukkoa, jonka

päämies Yrjö Koskinen oli. Erittäin tiedän Kiven olleen suositun

pohjalaisten kesken, ja niiden piireissä kuultiin anivarhain

käytettävän nimiä ja lauseita Kiven teoksista puheen höysteenä,

ja tämä selittänee, että juuri pohjalaisessa osakunnassa jo ennen

runoilijan kuolemaa pidettiin ensimäinen esitelmä hänen elämästään

ja teoksistaan. Mutta ennen kaikkea on tässä huomioonotettava

Suomalainen teatteri (jonka tekijä, ihme kyllä, on kokonaan

unohtanut), sillä se on enemmän kuin mikään muu herättänyt rakkautta

Kiveä kohtaan ja vakaannuttanut hänen mainettaan. Kihlaus liitettiin

sen ohjelmistoon jo ensi syksynä 1872 ja Nummisuutarit 1875, ja

sitten ne kauan olivat kaikkein suosituimpia kappaleita. Edellinen

pikku komedia näyteltiin Bergbomin aikana 102 ja Nummisuutarit 122

kertaa, ja suurin osa näitä näytäntöjä kuuluu teatterin alkuaikoihin.

Jokainen silloin mukana ollut muistaa vielä, kuinka ihailtiin Benj.

Leinon Eskoa, Vilhon Topiasta ja Aapelia, Kallion Sepeteusta ja

Eenokkia, Bruno Böökin Mikko Vilkastusta, rva Aspegrenin Herrojen

Eevaa j.n.e. ja kuinka verrattomaksi Kiven huumoria arvosteltiin.

Kun edelleen ajattelee, että teatteriseurue silloin kierteli ympäri

Suomenniemeä eikä missään unohtanut esittää Kiven huvinäytelmiä, niin

tuskin tahdotaan tyhjäksi tehdä väitettäni kansallisen näyttämön

ansiosta Kiveen nähden. Jos kuitenkin halutaan huomauttaa, että

tämä ei koske "Seitsemää Veljestä", niin vastaan: koskee kyllä.

Kun teatteri oli opettanut runoilijaa ihailemaan, niin tahdottiin

häntä lukeakin, ja jos kysytään silloisilta kirjastonhoitajilta,

niin saadaan kuulla, että monella paikkakunnalla Kiven romaani

oli enimmin luettuja kirjoja, usein aivan hajalle luettu! Tekijän

esityksen mukaan Kivi pääsee "pannajulistuksestaan" 1880-luvulla.

Hyvä! Kuinka on niin ollen ymmärrettävissä, että hänen mainitsemansa

varhaisin esitelmä nuorten puolelta on vasta v:lta 1899 ja seuraavat

viimeiseltä vuosikymmeneltä. Totta on, että näissä esiintyy uusi

käsitys Kivestä. Hänestä tahdotaan nykyään tehdä kansallisrunoilija,

joka on asetettava Runebergin sijalle. Jääköön sikseen kysymys, onko

Kivellä ominaisuuksia (lähinnä ajattelen aatteellista kantaa) --

nerosta puhumatta --, jotka tekevät hänet sopivaksi siihen asemaan,

muistutan vain, että tämä kehitysaste runoilijan arvostelemisessa

on hyvin myöhäinen ja ettei se mitenkään kumoa sitä, mitä minä

tässä olen koettanut todeksi näyttää -- nimittäin, että vanhempi

polvi jo 1870-luvulla hyvin laajoissa piireissä on Kiveä kunniassa

pitänyt ja ihaillut. Ennen, se on 1860-luvulla, hänen varsinaisena

tuottamisaikanaan, valitettavasti harvat ymmärsivät hänen

merkitystään, mutta sille, joka tutkii tuota alkuaikaa, jolloin

suomalaisuuden harrastajat miltei olivat nimeltään lueteltavissa, ei

sekään ole kovin ihmeteltävää. Ettei Kiven vaikutus kirjallisuuden

kehitykseen ollut kohta huomattavissa, on niinikään luonnollinen asia.

Näin olen läpikäynyt hra Tarkiaisen tutkimuksen. Saattaa ehkä sanoa,

että olen enemmän itse puhunut Kivestä ja hänen romaanistaan kuin

suonut sanavuoroa tekijälle. Syyn siihen olen jo alussa maininnut.

Toivon, että ne, jotka ovat tämän kirjoitukseni lukeneet, hankkivat

itselleen tarkastelemani kirjan ja lukevat sen. Muistutuksillani

olen tahtonut toiselta puolen herättää heidän uteliaisuuttaan ja

mielenkiintoaan, toiselta puolen oikaista, mikä minusta oikaisemista

kaipaa, sekä sen ohella tuoda edes vähän lisää runoilijan tuotannon

tutkimukseen.