Syksyllä 1873 sain haltuuni metsänhoitaja August Robert Svanströmiltä
ne hänelle osotetut Aleksis Kiven kirjeet, jotka tässä ensi kerran
julkaistaan. Minä keräilin silloin aineksia sitä runoilijan
elämäkertaa varten, joka myöhemmin painettiin johdantona Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimesta (ensi kerran 1877) ilmestyneeseen
kokoelmaan A. Kiven valittuja teoksia, ja siinä on useita
otteita näistä kirjeistä. Vaikka siis kirjeet eivät ole kokonaan
tuntemattomia, katson niiden kuitenkin ansaitsevan tulla täydellisinä
julkisuuteen. Ovathan tietomme runoilijan persoonallisista
olosuhteista siksi vaillinaisia, että vähätkin lisät ovat arvossa
pidettävät.
Svanström oli syntynyt Helsingin pitäjässä 1 p. huhtikuuta 1838 ja
kävi teknillisen reaalikoulun läpi, josta hänet laskettiin 1854.
Sen jälkeen hän useita vuosia palveli konttoristina yksityisten
liikemiesten luona. Se uusi paikka, jonka johdosta Kivi ensimäisessä
kirjeessä onnittelee häntä, oli Osberg ja Baden konttorissa, ja
sinne lähinnä seuraavat kirjeet olivat osotetut. Myöhemmin Svanström
kääntyi aivan toiselle uralle: hän rupesi näet maanmittariksi ja kävi
sitte Tukholman kunink. metsänhoito-opiston, jonka jälkeen hän 1861
otettiin metsäkonduktööriksi Suomen metsävirkakuntaan. Toimitettuaan
alimetsänhoitajan virkaa silloisessa maanmittauksen ja metsänhoidon
ylihallituksessa v:teen 1864 saakka, hänet nimitettiin Hyrynsalmen
piirin metsänhoitajaksi, mistä hän 1873 muutti samanlaiseen virkaan
Kuohatin piiriin, Kuopion läänissä. V. 1885 Svanström nimitettiin
metsänhoitajaksi metsähallitukseen ja tuli takaisin Helsinkiin.
Täällä hän sitten eli ja toimi siksi kuin hän pitkänlaisen
kivulloisuuden perästä kuoli 19 p. maaliskuuta 1901.
Svanströmin sanotaan olleen tunnollisen virkatoimissaan sekä
olennoltaan hiljaisen ja ystävällisen, mutta Kiven arvostelun
mukaan oli hänellä "luonnossaan jotakin tavallista enemmänkin".
Hänen kuolemansa jälkeen kerrottiin sanomissa, että hän
erittäin oli harrastanut soitantoa. Luonto oli varustanut hänet
kauniilla lauluäänellä, ja hän oli aikoinaan arvossa pidetyn
käsityöläis-laulukunnan innokkaimpia jäseniä. Sitä paitsi kuuluu hän
olleen harras jäsen yhdistyksissä "Arbetets Vänner" ja "Helsingfors
yrkes- och industriidkareförbund", osottaen silläkin haluansa
vapaaseen toimintaan virkatehtävien ulkopuolella. Mitä tulee
kirjallisiin taipumuksiin, joista Kivi puhuu yhdessä kirjeessä, ei
Svanström näy niitä kehittäneen huomattavammalle asteelle. Kumminkin
hänellä oli tapa lähettää kirjoituksia milloin mistäkin aineesta
sanomalehtiin, -- niin Gabriel Laguksen toimittamaan Östra Finlandiin
ja samoin Helsingfors Dagbladiin. Hänen runoilunsa sitä vastoin
rajoittui tilapääsepitelmiin perheen ja ystäväpiirin merkkipäivinä.
Kiven ja Svanströmin ystävyys juontui kouluajoilta saakka.
Ensimäisestä kirjeestä päättäen oli se jo 1857 vanhaa alkuperää.
Sanoohan Kivi neljä vuotta nuorempaa Svanströmiä paraaksi ystäväkseen
tunnustaen olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle. Ja että
ystävyys oli tosisydämellistä laatuaan, näkyy sen kestävyydestä.
Viimeinen kirje on tosin v:lta 1868, jonka jälkeen runoilija vielä
eli neljä vuotta, mutta muistettava on että hänen terveytensä näinä
viimeisinä vuosina oli niin huono, että kirjeenvaihdon ylläpitäminen
arvatenkin kävi hänelle rasittavaksi, lopulta mahdottomaksi. Tultuaan
ylioppilaaksi oli Kivi saanut paljon uusia ystäviä, mutta niiden
tähden hän ei unohtanut Svanströmiä eikä hän näy heille kirjoittaneen
noin vain sydämen kyllyydestä ilman erityistä "asiaa".
Silmällä pitäen muutamia kirjeissä mainituita henkilöitä tahdon
edelliseen lisätä joitakuita tietoja.
Svanström ja Kivi olivat molemmat hyvin tuttuja varakkaan räätäli
mestari Albin Palmqvistin sivistyneessä perheessä. Palmqvist, jonka
mukaan vieläkin on tapa nimittää suurta kivitaloa Fabianin ja
Pohj. Esplanaadin katujen kulmassa, oli itse Oulun tienoilta (isä,
talonpoikainen mies, oli nimeltä Palokangas, äiti Stjerncreutz),
mutta hänen vaimonsa Anna Nilssen oli Kööpenhaminasta kotoisin ja
tanskalainen synnyltään, joskin oikeastaan hollantilaista sukuperää.
Lapsia oli perheessä kolme tytärtä, joista tässä mainittakoon kaksi
nuorempaa, Albina ja Hilma, sekä kaksi poikaa, joista toisen,
Edmundin, nimi tavataan kirjeissä. Edmund Palmqvist oli kouluajoilta
ystävyyssuhteissa Svanströmin ja Kiven kanssa, ja arvattavasti nämät
hänen kauttaan tulivat perheen tuttavuuteen, missä Kiveä kohdeltiin
suurella myötätuntoisuudella. "Rouva P.", jonka taholta runoilija
sanoo kokeneensa ainoastaan anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta, ei
näet ole kukaan muu kuin Anna Palmqvist. Perheen tyttäristä kuuluu
Albina, jolle Kivi kerran lähettää "kunnioittavan tervehdyksen",
erityisesti vaikuttaneen häneen. Tämä Kiveä viisi vuotta vanhempi
neiti oli oleskellessaan sukulaistensa luona Kööpenhaminassa
muun muassa oppinut vieraita kieliä ja kotonaankin hän -- jolle
kivulloisuuden takia seuraelämä oli vähemmän otollinen -- hartaasti
lueskeli saksalaista, englantilaista ja muuta kirjallisuutta. Häneltä
Kivi sai lainaksi suurten runoilijain teoksia, ja yhdessä ollen oli
heillä tapana keskustella siitä, mitä olivat lukeneet. Vähemmän
tuttu oli Kivi Hilma Palmqvistin kanssa, sillä tämä neiti oli häntä
paljon nuorempi, kävi sitä paitsi koulua Kööpenhaminassa ja oli
sieltä palatessaan jo kihloissa. Hän menikin 1868 naimisiin pastori
Brauneiserin kanssa Flensburgista, joka kumminkin kuoli seuraavana
vuonna; palattuansa leskenä Suomeen meni hän 1874 uusiin naimisiin
metsänhoitaja Svanströmin kanssa. Edmund Palmqvist, jonka Kivi
kertoo 1865 naineen neiti Dorthe Rylingin, oli tilanomistaja ensin
Lohjalla (Koskis) ja sitten Rantasalmella (Lammasmäki); mutta kuoli
Luostan kurituslaitoksen johtajana 1870. V. 1863 kirjoittaa Kivi
vanhemmilleen, että Palmqvist oli kutsunut hänet luokseen Lohjalle
viettämään siellä kesää, vaikka hän silloinkin mieluummin asettui
Siuntioon. -- Näistä tiedoista käy selväksi, että Kivellä Palmqvistin
perheessä oli hyvä seurustelu- ja turvapaikka, joka hänenlaiselle
kodittomalle nuorelle miehelle oli sangen kallisarvoinen. -- Toinen
paikka, jossa hän arvattavasti myöskin oli tavannut ystävällistä
kohtelua, oli peruukintekijä August Weckströmin perhe. Rouva
Weckström oli tunnettu herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Kivi
lähettääkin molemmille sydämellisen tervehdyksensä. -- Kolmesta
kirjeissä mainitusta ystävästä, Lindforsista, Lindbladista ja
Holmstenista, ei ole varmoja tietoja.
Ensimäinen kirje, joka on kirjoitettu erittäin tuskallisessa
mielentilassa, sisältää ainoan rakkautta ilmaisevan tunnustuksen
näissä kirjeissä. Kivi ei mainitse nimeltä sitä "enkelinsuloista"
olentoa, jota hän toivottomasti rakastaa ja josta hän öisin näkee
unta. Se olikin tarpeetonta, sillä Svanström tiesi kyllä ystävänsä
salaisuuden. Tuo neitonen, "lumivalkea silkkihuivi päässä", oli
helsinkiläisten silloinen suosikki, tanssijatar Alina Frasa. Tämä
neiti, joka 1850-luvun lopulla oli hempeimmillään, oli talvella
1847--48 ensi kerran tullut Helsinkiin Frasan lapsitanssijajoukon
mukana. Hän oli silloin noin 8-9 vuoden vanha ja esiintyi tanssien
joko yksin taikka pojan kanssa, jota sanottiin hänen veljekseen.
Aug. Schaumanin muistelmien mukaan oli hän mainittuna vuonna jo
14-vuotias ja tanssi näytösten välillä A. Köhlerin saksalaisen
teatterijoukon näytännöissä. Miten lieneekään sen asian laita, käyvät
kertomukset yhteen siinä, että Alina herätti suurta mieltymystä
ja myötätuntoisuutta yleisössä. Hänestä juteltiin, että hän oli
Baierista kotoisin, pienenä varastettu vanhempiensa luota ja oikealta
nimeltään Helena Anderlé. Kuinka asiat selvitettiin hänen "isänsä"
kanssa, on tuntematonta, mutta varmaa on, että Alina jäi kuin jäikin
Suomeen: eräs neiti Tammelin otti hänet kasvatikseen ja oli hänen
holhoojansa, kunnes hän meni naimisiin kauppias J. R. Ahreniuksen
kanssa.[3] Tämä uusi Mignon ei ollut loistavan kaunis enemmän kuin
Goethenkään, mutta hän tanssi erinomaisesti ja oli sulavaliikkeinen
ja viehättävän kiehtova olennoltaan. Oliko kumma, että Kivi,
joka ennen oli nähnyt vain Hämeen jäntteriä tyttöjä, mutta jonka
sisässä piili luontainen kauneuden kaiho, tuossa romanttisessa,
yksinäisyydessään säälittävässä neitosessa oli näkevinään ihanteensa?
-- Myöhemmin Alina Frasa rouva Ahreniuksena tuli tuttavallisiin
väleihin Palmqvistinkin perheen kanssa, mutta silloin oli runoilijan
päivä jo alkanut pimentyä.
Lopuksi on sanottava, että kaikki nämä kirjeet alkuaan ovat ruotsiksi
kirjoitetut, syystä että Svanström ei osannut suomea. Käännös on
tietysti mahdollisuuden mukaan sanasta sanaan toimitettu.
1.
Ingvallsby[4] 25 p. heinäkuuta 1857.
Paras ystäväni ja veljeni!
Häveten alotan tämän kirjeen. Mutta sinun ei pidä liian tylysti
arvostella minun laiminlyömistäni kirjoittaa sinulle. Ei se ole
johtunut unohduksesta taikka välinpitämättömyydestä, ei suinkaan
-- kuinka se olisi mahdollista? Syy on aivan yksinkertaisesti,
etten ole tullut kirjoittaneeksi, vaikka alituisesti olen
nuhdellut itseäni siitä.
Ota nyt kumminkin vastaan nämä harvat, kiireessä, mutta aina
kiitollisen ja veljellisen käden kirjoittamat rivit.
Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; minun
kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän
kirjeeseen. -- Sitten onnittelen sinua uuden paikkasi johdosta.
Oletan että viihdyt hyvin. Sinulle on siis vihdoin valjennut.
Mutta minä, mitä minä sanonkaan! Sama levottomuus, herkeämättä
samat sisälliset myrskyt, samat, niin, kenties vielä vaikeammat
ulkonaiset olosuhteet. Oi, ei mitään virvoitusta, ei mitään
rauhaa! Suuri Jumala, ole armollinen! -- Usein olen toivonut että
elämäni jo laskisi ehtooksi ja että saisin paneutua levolle,
sillä minä väsyn. Täällä olen seisonut koko kesän kokonaan
turvatonna. Ei kopeikkaakaan ole käteeni tullut. Isäntäni karhuaa
minua ja vaatteeni kuluvat hajalle. -- Heikkohermoisuuteni on
enentynyt, kylmä hiki valuu jäsenistäni, kun minun pitää lukea
ja seurata luonnottoman pitkiä läksyjä. -- Ja kaiken tämän
ohessa loistaa hän toivottomassa rakkauskuvituksessani "niin
ihanana ja enkelin-suloisena". -- Kolme kertaa olen nähnyt unta
hänestä. Kerran oli minusta kuin olisimme yhdessä olleet uudessa
rakennuksessa, joka oli hyvin sekava ja ahdas ja meitä vainottiin
kovasti; mutta pian katosi rakennus, ja me istuimme pitkällä
penkillä eräällä aholla kotiseudullani. Kevätaamu oli kylmä, maa
ja metsät olivat huurteen peittämät. Hänellä oli jälleen päässään
lumivalkea silkkihuivi, hän tarjosi minulle kahvia ja painautui
rintaani vastaan, sillä hänen oli vilu. Hän oli hyvin kalpea, hän
katsoi minuun surumielisillä, kyyneleisillä, mutta levollisilla
silmillä ja puhui elämän suruista ja tulevista päivistä. Oi, että
tuska voi kuvautua niin taivaallisen ihanaksi! Hänen kasvonsa
olivat surevan enkelin.[5]
2.
Siuntiossa[6] 2 helmikuulla 1858.
Ystäväni ja veljeni!
Olisin aikaa sitten kirjoittanut sinulle, mutta ylellinen
hermojen heikkous, joka saa minut värisemään kun kirjoitan, on
estänyt minua. Tämä näyttänee sinusta mahdottomalta, mutta niin
on kumminkin laita. Minä oleskelen nyt veljeni luona Siuntion
pitäjässä ja olen huvitellut itseäni ketunpyynnillä, vaikkei
sakseni vielä ole saanut ainoatakaan hengiltä, mutta tämä kuu
on yleensä sopimaton siihen; vasta tammikuulla (sic!) toivon
parempaa onnea. Mielelläni lukisin myös romaaneja, mutta se on
kerrassaan mahdotonta, niin heikko minä olen. Kumminkin toivon,
että lähestyvä suloinen kevät on virkistävä elinvoimani; pääasia
on että saan olla levossa ja hiljaisessa rauhassa. -- Ainoastaan
2 1/2 sivua "Maisteri Virokannusta" on nähnyt päivän valon. --
Jos tapaat Lindforsin, niin sano paljo terveisiä minulta, niin
myös Lindbladille.
Minun täytyy nyt lopettaa tämä hätäinen kirje, kumminkin pyydän
että kirjoitat minulle niin pian kuin voit, äläkä huoli tehdä
"kunniaa kunniaa vastaan", vaan kirjoita vähän laajemmin, jos
sinulla on aikaa, sillä hyvin hauskaa olisi kuulla yhtä ja
toista sinulta. Voi hyvin, voi hyvin! sitä toivottaa ikuisesti
uskollinen ja kiitollinen veljesi
Alexis Stenvall.
P.S. Siuntion pitäjä ja Purnuksen talo on asuntoni. -- Vie
kirjeeni kauppias Nyströmin myymälään sataman lähellä, sieltä se
kyllä tulee tänne.
3.
Nurmijärvellä kesäkuulla 1858.
Hyvä veli!
Olen jälleen jättänyt Siuntion ja oleskelen kesän ihanimman ajan
kotipitäjässäni.
Hauskan kirjeesi olen saanut, mutta yksi seikka harmittaa
minua, nimittäin se, että veljeni sattumalta sai tietää minulle
uskomasi salaisuuden sinun ja Lindforsin kirjoituksesta
Helsingfors Tidningar'issa. Mutta ole vakuutettu siitä, että
se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kun salaisuutesi tulee
ilmi minun kauttani. Hauskaa olisi minun kuitenkin saada lukea
mainittu kirjoitus nota bene, jos se on julaistu. Nyt on minulla
myöskin tilaisuus sanoa sinulle pari sanaa, jotka ovat olleet
sydämelläni: jatka aate-esittelyjäsi (idéfixioner), sillä siitä
vähästä mitä olen saanut tietoa taipumuksistasi olen todella
ollut huomaavinani luonnossasi jotakin tavallista enemmän.
Mutta älä kuitenkaan ole vielä varsin myöntyväinen näyttämään
tuotteitasi usealle ja ennen kaikkea älä pidä kiirettä niiden
esittämisellä yleisön silmien eteen. Minä tarkoitan nimittäin
runollisia tuotteitasi. Totta kyllä et sinä ole turhamielinen,
mutta en kuitenkaan voi olla varoittamatta. Vaikken minä vielä
ole kirjailija, olen vähän viisastunut vahingosta, kun nimittäin
olen usealle esitellyt ensimäiset aatteeni. Se ilmaisee enemmän
itserakkautta kuin halua tulla kritiseeratuksi. Mutta palatkaamme
ensin sanottuun. Tutki paraimpia kirjailijoita laajentaaksesi
siten mielikuvituksesi piiriä.