Esitelmäni esineenä on _runoilija Aleksis Kivi_.
Tätä esitelmää kirjoittaessani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan
toivo joissakin määrin ansaita kunniaa vuorostani astua
esitelmöitsijän paikalle pohjalaisten vuosijuhlassa; monta vertaa
enemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa
me, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.
Miksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä
syypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi
synkistynyt? Miksi ovat hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö
ne lähempää tuttavuutta ansaitse?
Jos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttävän vastauksen viimeiseen
kysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisiin
kysymyksiin tulee, tavattaneen kentiesi joku viittaus vastaukseen
esitelmässäni; mutta parhaimmat viittaukset saanee jokainen, joka
tahtoo, omasta sydämestänsä.
Runoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu.
Aineellisesti emme enää voi hänelle kunnioitusta ja kiitosta osottaa;
mutta henkinenkin velka on maksettava; jopa olemme siihen katsoen
onnellisemmat kuin saattaisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näetten,
vielä lieventää jälkimaailman tuomiota sillä, että he rientävät
ottamaan huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on
kansallensa jättänyt. -- --
Minä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnäolevalle
seuralle. Meidän piiriimme kuuluvat jo ennestään useimmat kovaonnisen
runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella
pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.
_Aleksis Stenvall_ syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjässä, 10
p. lokakuuta 1834. Vanhemmat olivat räätäli _Eerikki Juhana Stenvall_
ja hänen vaimonsa _Anna Stiina Ramberg_, sepäntytär Nahkilan kylästä,
Tuusulan pitäjästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä,
josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa 1811 oli muuttanut
Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt,
oli Stenvall Nurmijärvelle tullessaan kieleltään ruotsalaistunut;
mutta suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri
samasta pitäjästäkin), ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti
suomalaiseksi, että Aleksin täytyi käydä ruotsinoppia, ennenkuin
pääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär;
nuorin sisaruksista ja kaikkien lempilapsi oli Aleksis. Sisar, Agnes,
kuoli nuorena, 14-vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.
Kuulemani kertomukset ja muistot Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta
ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin
sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun nousevan neron.
Jos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja
näkee (Helsingistä tullen) oikealla puolen tietä taitekattoisen,
kaksikerroksisen tuparakennuksen, niin ottakoon vaivaksensa käydä
Aleksis Kiven lapsuuden kodissa. Seinässä uunin kohdalla näette
Aleksin ensimäisen nerontuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi
-- taivaan ja helvetin! Värien vaihtelu tosin ei ole mainittava,
sillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä
käyttänyt tätä vaillinaisuuttakin; pirujen tulihangot, joiden
kuvaamiseen värivarat paraiten riittivät, on esitelty pelottavalla
todenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle
maalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko
kylän nuorison "iloiset tarpeet" maalaustaiteeseen nähden. -- Kaksi
kertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Aleksis
naurahti vain: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen
sijaan pyssyn seinältä ja lähti metsästämään. Kas, mitä tapahtui
-- ei aikaakaan ennenkuin Aleksis astui hohtavin poskin tupaan,
tuliluikku kädessä ja aika teerirötkäle selässä. Silloin hän oli
kahdentoista vuoden vanha. -- Kylän poikien leikeissä oli Aleksis
aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivikirkkoa.
Aleksis oli arkkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat,
vapaaehtoiset työmiehet tottelivat mielellään hänen käskyjänsä. Hän
oli oikeutta harrastava, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen,
kuten leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.
Eräs Aleksin parhaimpia lapsuuden ystäviä lausui päätteeksi, näistä
suruttomista päivistä kerrottuansa: "kaikista hänen toimistaan ja
käytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman".
Räätälin vaimon sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja "viisas"
ihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista.
Hänen kertomuksiansa Aleksis hartaasti kuunteli. Hellyydellä hän
äitiänsä jälestäpäinkin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili
niitä hartaushetkiä, joita äidin toimesta pidettiin sunnuntaisin
iltapäivillä. Isästänsä Aleksis ei koskaan puhunut. Isä rakasti
samoin kuin äitikin hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen
hyvän päänsä vuoksi; mutta räätäli oli viinaan menevä ja, luultavasti
kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja,
joita Aleksis ei mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten
kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin
velkakirjantekoon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai
siis Aleksis tämänkaltaisia tietoja. Paitsi opetusta kotona harjotti
poika jonkun aikaa lukemista pitäjän kiertokoulun opettajan, tunnetun
Malakias Costianderin luona, joka asui lähellä kirkkoa.
Juhannuspäivänä 1851 astui Aleksis ensi kerran Herran pyhälle
ehtoolliselle, jonka hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa
runoelmassaan "Rippilapset". Samaan aikaan hänet laskettiin kouluun
"kaupunkiin" (s.o. Helsinkiin). Hänen isänsä oli niin varakas, että
aluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi
siitä sen enempää tullut; ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli
hyvänlainen kauppapalvelijan virka kaupungissa, olisi voinut Aleksia
autella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Aleksis
oli koulutettava, vaikka äidillä ja isällä oli erilaiset toiveet
pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa
pöntössä paukuttelevan; isästä taasen tiedetään, ettei hän papeista
paljon huolinut, vaikkei siltä olekaan tietoa miksi "herraksi" hän
Aleksia aikoi.
Kuinka varhain Aleksis alkoi runoilijalahjojansa näyttää, en tiedä.
Hänen nuoruutensa ajoilta kotona ei siitä mitään mainita. Mutta kun
tiedämme hänen jo ennenkuin hän pääsi ylioppilaaksi tuoneen Fredr.
Cygnaeukselle erään ranskalaisaiheisen draamallisen kappaleen, niin
voimme päättää hänen jo aikaisin runoilijakynään tarttuneen, sillä
tuskin hän olisi uskaltanut ensimäistä kokoelmaansa tarjota maamme
ankarimmalle esteetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin
toteutui nytkin sananlasku "rohkea rokan syöpi". Nuori runoilija sai
mainion taiteensuosijan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan,
kun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengenvaaralliseen yritykseen,
jota sanotaan ylioppilastutkinnoksi.
Ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oleskeli Aleksis Stenvall vielä
paljon kotonaan. Hänen sanotaan siihen aikaan yhä enemmän rakastaneen
yksinäisyyttä. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa
tavottelemassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla.
Lähellä kotikylää on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan,
jossa istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja
kravun pyyntiinkin ja koskessa hän usein väänteli kivilohkareita,
rakastaen veden salamielistä kohinaa. Kotona kun oli, hän muittenkin
suomalaisten ylioppilasten tavalla asui pienessä vinttikamarissa,
jonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen ja niittyjen
ylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja lehtipuiden
valloittamina ympäröivät lakean kotilaakson. Tässä kamarissa hän
ehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavantakaa tehden kävelyn ulkona
syvissä ajatuksissa. Erittäin halukas hän oli kuulemaan kaikenmoisia
tarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään vanhan ukon,
joka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Aleksin huviksi.
Suuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin hän kävi toisten kanssa
häissä taikka maahanpaniaisissa.
Erittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen
kotiseurakuntaansa. Joka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan,
ja sääli hänen kurjasta kohtalostansa on teeskentelemätön. Hänen
sanotaan esim. olleen niin anteliaan, että hän saattoi takin
päältänsä taikka ainoan ruplan taskustansa kerjäläiselle antaa.
Hän ei mielinyt kuulla kulkupuheita muista ihmisistä; "on synti",
hän sanoi, "toisista ihmisistä joutavia jaaritella". Hänen
hellätunteisuutensa omaisiansa kohtaan havaitaan siitä, ettei hän
silloin, eikä nytkään mielipuolena, suvaitse itseänsä nimitettävän
"Kiveksi"; Stenvall oli hänen isänsä nimi, siis hänenkin -- "Kivi"
ainoastaan hänen kirjailijanimensä.
Äiti kuoli 1863, isä 1866.
Äidin hellin toivo ei täyttynyt. Useamman "ihanan" saarnan kuuluu
Aleksis kirjoittaneen, mutta ei hän koskaan tullut menneeksi
pastorilta saarnalupaa pyytämään.
Nuo ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä,
vinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla,
metsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee,
sydäntä vihlovalla äänellä lausuen: "silloin olin minä onnen poika,
nyt olen minä surun poika!"
Aleksis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia.
Ne synkät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun
valloittivat, alkoivat jo varhain häntä piirittää. Tunnustan
sentään, etten ole kylläksi tutkinut Stenvallin elämää viimeisellä
kymmenluvulla, uskaltaakseni ryhtyä laajempaan esitykseen. Jätän siis
kertomatta sen surkuteltavan sieluntaudin kehkeämisen ja mahdolliset
syyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen hartaimman
säälin. Tässä seuraa ainoastaan muutamia huomautuksia hänen
elämästään ja mielenlaadustaan.
Ylioppilastutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli hänen
ensimäinen ja viimeinen opinnäytteensä. Järjestykselliseen lukemiseen
Stenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän
ei kuitenkaan ollut. Ruotsalaisina käännöksinä hän oli lukenut
Homeroksen, Tykydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin
ja Tasson; mutta hänen mielikirjansa olivat sentään Kalevala,
Shakespeare ja Cervantes. Shakespearen näytelmiä hän taisi osaksi
ulkoa, niin esim. Cordelian osan Kuningas Learista. Jos joku muukin
miellyttävä Kirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin
kannesta kanteen. Tällä keinoin hän kokoili monenlaisia tietoja,
joita hän mietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän
itselleen oman omituisen kauneusopin, jota hän syystäkin neron
oikeudella parhaimpana piti.
Kovin kurja oli useimmiten hänen toimeentulonsa. Teoksistaan hän
tosin sai palkintoja, ja monet hänen ystävänsä, joiden nimille
runoilijan elämäkerrassa kerran on sija annettava, todistivat
ystävyyttänsä tuontuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin;
mutta kaikki tämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon
parantaa. Hän oli kylläksi runoilija, ettei hänessä itsessä
nimeksikään ollut tarpeellista mielenvakavuutta aineellisen
toimeentulon rakentamiseen. Surkea on kertoa, mutta totta on, että
Kiveltä joskus puuttui välttämättömimmätkin tarpeet. Hänen täytyi
kärsiä nälkää, kun hänellä ei ollut leivänpalaa, ei ropoa millä olisi
ruokaa ostanut!
Yleisissä ylioppilasseuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä
oli ylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla hän
seurusteli kehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät hänen ystävänsä
kuitenkaan olleet, eikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen.
Luonteeltaan hän näet oli hyvin epäluuloinen. Seurassa hän oli
enimmiten synkkämielinen. Koomillisia kohtia havaitsemaan hänellä
oli erinomaisen tarkka silmä, ja ainoastaan joku lystillinen
kertomus tai tekemänsä havainto voi saada hänet nauramaan. Hänen
hiljainen käytöksensä saattoi jolloinkulloin, kun joku loukkasi hänen
tunteitansa, ja erittäin kun hän oli Bakkos-jumalata liiallisesti
palvellut, muuttua hurjaksi ja vallattomaksi.
Toiveissaan hän oli vaatimaton. Tulevaisuudestansa ja
tarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin
jolloinkulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa
jotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa,
todenmukaisesti kuvailemalla sen luonteita ja ominaisuuksia.
V:sta 1865 Stenvall oleskeli Siuntion pitäjässä erään vanhan
rouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa
ja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täällä runoilija
päivänlaskunsa lähetessä kirjoitteli yhä edelleen, kunnes yö hänet
saavutti.
Kun vertailee Aleksis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää
siltä, kuin hän olisi niihin pannut mitä edellisinä aikoina oli
kokoillut, uutta lisää saamatta. "Onnen poikana" kotona, lapsuuden
ystäväin seurassa hän oli varustanut polttoainetta neronsa tulelle.
Kun sitten ajat muuttuivat ja hän tuli toisiin, eduttomampiin
oloihin, loimusi tuli kirkkaalla liekillä, kunnes varustetut aineet
olivat kulutetut -- vaan ei kauemmin.
Koska runoilijan elämä ja olot eivät enää voi mitään ilahduttavaa
tarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille,
jotka hän Jumalan antamalla sauvallaan on meille herättänyt, jollei
juuri kallioon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on
pidetty ihannekukkia kasvamattomana.
Eräs nimittämätön oli 1858 lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle 100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa
annettavaksi palkinnoksi parhaimmasta suomalaisesta näytelmästä.
Tätä palkintoa varten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää,
joista yksi oli Kullervo, alkuperäinen 5-näytöksinen murhenäytelmä.
Lausunnossaan tästä näytelmästä tutkijakunta moitti tapausten
hajanaisuutta (1:sessä näytöksessä kuvailtiin Kullervon lapsuutta 20
vuotta ennen pääjuonen alkua), aineen draamallista pukua, etteivät
näet ajatukset, puheet ja teot olleet kuvatun ajan mukaisia, kieltä,
joka oli muka jokapäiväistä ja alhaista, mutta myönsi kuitenkin
teoksen erinomaiseksi sattumaksi Suomen kielen ja kirjallisuuden
alalla, kiitti tekijän rohkeutta tarttua niin ankaraan aineeseen
ja päätti siitä taitavuudesta, jolla näytelmä yleensä oli tehty,
"että tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa".
Tämän nojassa määrättiin 16 p. maaliskuuta 1860 palkinto Kullervon
tekijälle, joka kun nimilippu avattiin nähtiin olevan ylioppilas
Aleksis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä oli kirjoitettu
runomuotoon. Tutkijakunta sanoi säkeitä kehnoiksi ja lausui suovansa
"tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta siksi, että näyttää
paremmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa".
Alussa vuotta 1864 Kullervo tarjottiin ihan uudestaan ja
suorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus,
joka otettiin Näytelmistön 3:nteen osaan, on vapaa useimmista
yllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee senvuoksi samat ja
korkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen. Kivi on Kalevalan
Kullervonjutusta tehnyt näytelmän, joka tosin osottaa hänen suuria
lahjojaan, mutta samalla todistaa aineen epädraamallisuutta. Aine on
näet niin Kalevalan epilliseen kertomatapaan juurtunut, että jos joku
mielii sitä väkivaltaisesti mukailla draaman korkeimman lain mukaan
(sen nimittäin, joka vaatii toiminnan jyrkkää yhteyttä), niin on
samassa "Kullervo Kalervon poika" kadonnut. Tämän Kivi on käsittänyt.
Oikein astuu Kullervo siis näytelmässä eteemme täysi-ikäisenä
miehenä, eikä kätkyessä taikka vielä varhemmin, niinkuin Kalevalassa;
mutta oikein on sekin, että nuot surulliset osat Kullervon elämästä,
kohtaukset Ilmarin emännän ja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on
säilytetty, vaikka ne, koska nimittäin Kullervon kosto on pääaiheena,
juuri tuota mainittua draaman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi
osaksi aineessa, ettei lukija tunne draamallista jännitystä, vaan
seuraa kovaonnisen Kullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla
ja säälimyksellä kuin Kalevalassakin.
Ensimäinen näytös expositsionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan
katsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella
onnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa
katkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen
täytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella
perheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä
pelottaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti
kuvailla, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin. Todellisesti
runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: "Voimallinen aika,
lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen
revittiin!"... Kuka voi tästälähin säälimättä seurata Kalervon poikaa
hänen kolkolla tiellään. -- Mestarin kädellä on koko näytelmän meno
ja loppu osotettu seuraavin lausein:
_Kullervo_ ... mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?
_Kimmo_. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu
ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
_Kullervo_. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja
_arvellut mitä tekisin_.
Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin.
Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja
draamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin
eksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen
lopulla jälleen pääsee valtaan.
Viides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa.
Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä
kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet
mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.)
Sydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset
armottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien
esiintyminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla
punertavat; kaikki hengittävi rauhaa", kun kovaonninen mies on
kiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. -- Tässä
loppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva
muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi
rauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.
Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina
tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, "madonnan tapaisen"
äidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän
ei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut -- parantaa ei
näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan
konsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut
osottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja
kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet.
Mutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta,
josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella
ihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla
läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän.
Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä
maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa
suhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta
traagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta
kannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin,
joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.
Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin
ajan- ja luonnonmukaista.
Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi,
että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren _toinen_
askel draamallisella alalla -- "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!
Nyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden
huomatkaamme ensin näytelmä _Karkurit_.
Kalevalasta runoilija oli saanut Kullervo-näytelmänsä aiheen;
Karkureita varten, joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin,
hänellä ei näy muuta lähdettä olleen kuin voimakas, runollinen
mielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vastedes saamme nähdä,
etupäässä realistinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä
hiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla
toiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole mitään omituisuutta,
eivätkä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamaton ilmestyminen
kaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma)
ole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat
juonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla
niitä käyttänyt. Hän on saanut aikaan oivallisen näytelmän,
joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilijaneroansa
traagilliseen suuntaan.
Paronit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toistakymmentä
vuotta eläneet ilmivihassa keskenään. Heidän lapsensa, Tyko ja Elma,
jotka rakastavat toisiansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden
päälle rangaistus isien synnistä lankeaa. Ettei perikato saavuttaisi
Elmaa ja Tykoa aivan syyttöminä, runoilija taitavasti tekee heidät
velkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma
suostuu pelastaakseen isäänsä Niilon naimisehdotukseen, vaikka hän
pyhällä valalla oli Tykolle lupautunut; Tyko taasen vähäpätöisistä
syistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan
kehitys on henkilöiden luonteista johtuva ja rientää harvalla
poikkeuksella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus)
yhtenäisenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista
draamallista jännitystä.
Elma on henkilöistä merkillisin.
Kivi on harvoin naishenkilöltä luonut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan
Lea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin
samanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia
kuin suomalaisia taikka pohjoismaisia. Elma, josta tässä on puhe,
on hehkuva, innokas nainen. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän,
sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii.
Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset
haaveksimiset ovat sentään Elman pohjoismainen perintö. Tyko,
Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen nuorukainen ja onnellisesti
luotu vastine hänelle. Vakavin piirtein ovat Markus ja Maunokin
kuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno
taas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän
vihaa täytymyksestä. Maunon luonne astuu parhaiten esiin toisessa
näytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen
rehellisyys hyvin kuvattu, kun näet Mauno on kyllä joutuisa myömään
tyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuuntelee
uskollisen pehtorin yksinkertaista pelastusneuvoa, nimeksi lahjoittaa
omaisuus hänelle, siksi kuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti
on sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan
koomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä
muistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta
huonosti onnistunut, koska hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa.
Tämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on käyttänyt
runomitallista lausetapaa, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen.
Pahasti kyllä, vaihtelu on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin
somasti, että lukija valittaa, ettei runoilija ole useammin sitä
runomuotoa käyttänyt. Otan näytteeksi muutaman säkeen ilman erityistä
valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä
näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:
"Ei, Tornivuorella me seisomme
Ja tuossa toivon ompi valtakunta.
Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
Käy, riehu, iloistasi hurjapäänä
Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
Tät' otsan ihanata polttoa!
Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
Tuoll' kultaisella hämärässä illan!
Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!"
Kullervo ja Karkurit eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmät
näytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua.
Käykäämme nyt niitä katselemaan. -- Nummisuutarit, 5-näytöksinen
komedia, ja romaani Seitsemän Veljestä ovat tällä alalla mainioimmat
ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.
Huomattavaa on, että molempien perusjuoni on hyvin kauan runoilijan
mielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan
kirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi
kirjoitettu, nimeltä "Bröllopsfärden", ja ensimäinen laitos seitsemän
veljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan
kertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli
Nurmijärven metsissä mekastellut, olivat olleet alkujuurena.
Nykyisessä muodossaan ilmestyi _Nummisuutarit_, paras komedia, joka
Suomessa on tehty, 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.
Itse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan
tarkoituksella on se tärkeys ja ylevyys, jota tarvitaan oivallisen
koomillisen liikunnon aikaansaamista varten. Matkakertomus luonnistuu
yleensä paremmin eepilliseen esitystapaan, eikä toiminta olekaan,
kylläksi draamallisesti sidottua näyttämön vaatimuksiin katsoen;
mutta kokonaisuudessaan on komedia kuitenkin taiteellisesti
muodostettu. Ekspositsioni ilmituo päähenkilön luonteen, ja toiminta
alkaa siten, että Esko lähtee Mikon kanssa naimisretkelle. Samassa
ilmoitetaan Iivarin lähtevän kaupunkiin häätarpeita tuomaan, ja
sopivasti osotetaan, kuinka retket ovat päättyvät. Tämän mukaan
toiminta jakaantuu siten, että toisessa näytöksessä kuvaillaan
Eskon vastoinkäymiset, kolmannessa Iivarin kaupunkimatkan surkeus.
Niko, Jaanan isä, ilmestyy, josta voimme aavistaa, kuka korpraalin
viisisataa riksiä lopulta perii, ja saammepa vielä samassa tietää,
kuinka toivoton se saalis itsessään on, jolla Iivari varmaan luulee
voivansa äitinsä lepyttää; neljännessä näytöksessä kertomuksen haarat
taasen yhtyvät; Eskon kurjuuden korkeimmilleen noustua sattuvat näet
veljekset yhteen, ja tarttuupa nyt Eskokin hätääntyneen epätoivolla
Iivarin lepytyskeinoon; viidennen-näytöksen alkaessa on hääpöytä
Eskolle ja hänen vaimollensa katettu, Topias, Martta ja Sepeteus
odottavat, suurella hälinällä varrottu joukko tulee, veljesten
viimeiset ylpeät toiveet raukeavat, mutta nyt kääntää onnellisten,
Jaanan, Kriston ja Nikon, hyvyys nummisuutariparkoja kohtaan kaikki
jälleen ihanaksi sovinnolliseksi rauhaksi.
Toinen näytös on etevintä mitä Kiven kynästä on lähtenyt ja
tuottaisi kunniaa kelle draamankirjoittajalle tahansa. Eskon
saapuminen haarapussi olalla Karrin taloon, juuri kun siellä paraikaa
hänen toivotun morsiamensa häitä vietetään, on niin draamallinen
situatsioni, kuin nero koskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja
Eskon ja Teemun riita erittäin taitavasti kuvatut. Toiminta edistyy
nopeasti, ja vuoropuhelu on lyhyttä, sattuvaa ja sydäntä ilmituovaa.
Henkilöiden luku on sangen runsas, ja miltei kaikki jäävät
elävinä lukijan muistoon. Ne ovat näet kaikki omituisessa
todenperäisyydessänsä voimakkaalla kädellä temmatut meidän
talonpoikaisen kansan riveistä. Kirjanoppinut, vakava Sepeteus, joka
vertaa akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin
aikoihin, jolloin "portot, narssut ja naasikat vallitsit", ja uhkaa
nummivaltaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien
alku ja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan
toisen lasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias,
hyväsydäminen klaneetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä
Karri y.m. ovat kaikki tuota laatua todellisia kunnon ihmisiä, joihin
ilolla tutustuu.
Merkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on
runoilijamme mainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat
veljeksiä, joista edellinen korpraaliltaan on oppinut yhdessä rivissä
toisten kanssa ryntäämään vihollista vastaan, vaan ei peräytymään,
jälkimäistä taasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan
tosin pahaan viekoitella, mutta ei ansaittua rangaistusta pakenemaan.
Esko on typerä ja yksinkertainen, mutta hänen oikeudentuntonsa on
tarkka. Hän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään,
mutta kerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan,
mutta kuitenkin herkkätunteinen ja arka hyvästä maineestaan.
Ihmeellistä millä mielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla
hääretkellänsä! Jos joku todistus luonteen inhimillisyydestä ja
-- suomalaisuudesta on paikkansa pitävä, niin on se kai juuri tuo
mielihyvä.
Kun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuu Kullervo mieleeni,
kuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. En uskalla päättää,
onko se yhtäläisyys, jonka luulen havaitsevani heissä, tuo
todellisten koomillisten ja traagillisten henkilöiden yleinen
sukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempikö,
perustuen siihen, että molemmat ovat _saman kansan hengen tuottamia_.
Ajatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta
ja siten alusta alkain saaneen traagillisen kasvatuksen, niin
hän kyllä olisi kyennyt traagillista kohtaloa kantamaan ja hänen
luonteensa olisi muodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi.
Onneksensa kasvoi Esko nahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla
nummella; ja minä kiitän hänen puolestansa Luojaa, ettei hänen
elämänsä merkillisin yritys tuottanut traagillisempaa seurausta kuin
tämä järkähtämätöin päätös: "Minä neuloskelen täällä isäni kanssa,
enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun.
Petturia ovat he."
Nummisuutarien komediaa on kaksi mainittavaa kunnianosotusta
kohdannut. Ensiksi on Cygnaeus siitä kirjoittanut arvostelun, joka on
hänen parhaimpiaan, ja toiseksi määrättiin Kivelle samasta teoksesta
1865 suuri valtion antama kilpapalkinto, 2500 markkaa.
Nummisuutareista olisi vielä paljon sanottavaa, mutta aika käskee
rientämään eteenpäin.
Rehelliset suutarit ovat saaneet osakseen ansaitun huomion; mutta
ansaitsevatpa räätälitkin sijan näyttämöllä, "joka on maailma".
Yksinäytöksisessä ilveilyssä Kihlaus on räätälien, Aapelin ja
Eenokin, vuoro astua esiin sillä erinomaisella oman arvon tunnolla,
jonka tämä virka harjottajillensa antaa. Paha kyllä ovat he joutuneet
erään pahasisuisen Eevan kynsiin, joka ei ensinkään käsitä eikä
kunnioita heidän ylevyyttänsä. Kuvaaminen on tässä pienessä teoksessa
rivakkaampi kuin Nummisuutareissa. Kihlaus muistuttaa jotakuta
luonnosta, johon taideniekka muutamalla harvalla rohkealla piirteellä
on kiinnittänyt jonkun äkkinäisen, nerokkaan aatteen, jättäen sen
heti paikalla siksensä.
Kiven vähimmin tunnettu ja senvuoksi erilaisimmin arvosteltu teos
on romaani _Seitsemän Veljestä_. Runoilija itse piti tätä laajaa
teosta muita etevämpänä. Me muutamme lauseen siten, että sanomme
Nummisuutarit ja Seitsemän Veljestä etevimmiksi, määräämättä heidän
keskinäistä arvoansa.
Seitsemän Veljestä on painettu Novellikirjastoon 1870. Koska romaani
ei ole kirjakaupassa saatavana ja senvuoksi useimmat eivät ole
sitä lukeneet, pyydän saada lyhyesti kertoa sen sisällön, joten
pääajatuskin parhaiten tulee näkyviin.
"Kasvatti emo kanoja."... Jukolan talossa on seitsemän poikaa, joista
vanhin on 25, nuorin tuskin 18 vuotta. Isä on innokas metsämies,
viidenkymmenen karhun tappaja, äiti suora ja karkealuontoinen,
mutta kuitenkin hellä lapsilleen. Pojat ovat saaneet lapsuudestansa
metsissä mekastella, nuorempana metsoille ansoja virittäen,
vanhempana otsojen kimpussa; sokea eno heille ehtoisin on kertoellut
matkoistansa ja raamatusta -- siinä heidän ainoa kasvatuksensa.
Vanhempien kuollessa on Jukolan talo häviöllä, ja veljesten on nyt
sen hoitamiseen ryhtyminen. Rovasti heitä samaan aikaan ankarasti
vaatii lukkarille lukemaan, sillä ei kellään veljeksistä ole tätä
tarpeellista taitoa. Ostetaan siis 7 punakantista aapista ja
päätetään mennä lukkarille. Tämä retki on onneton. Ensin miehissä
kositaan Männistön muorin Venlaa, johon kaikki ovat rakastuneet;
Venla antaa rukkaset. Tiellä tulee Toukolan pojat vastaan, laulaen
pistävää pilkkalaulua veljeksistä. Toukolaiset saavat aika lailla
selkäänsä, mutta lukkari rääkkää kovapäisiä poikia, niin että he
viimein karkaavat akkunasta ulos. Toukolan pojat ovat väijyksissä
ja lyövät ja repivät veljekset vähiin henkiin. Yöllä palaa sauna,
joten koto jää "ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa
löylyä". Vihdoin tulee vielä lautamies Mäkelä rovastin lähettiläänä
ja uhkaa veljeksiä jalkapuulla, jossa kovan sallimuksen juonesta on
niin monta läpeä kuin tähteä Otavassa ja Jukolassa poikaa. Näin monen
vastoinkäymisen jälkeen ei juuri kummastuta, että Juhani kysyy: "Eikö
ole miehellä valta elää rauhassa tahtonsa mukaan omalla kannallansa,
koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?"
Rauhalliset metsät, Impivaaran suojat heitä houkuttelevat, ja
he päättävät: "Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman!"
Nahkapeitturi saa talon kymmeneksi vuodeksi arennille, ja nyt alkaa
vapaa elämä humisevien metsien kohdussa. Tämä elämä ei sentään
olekaan niin ihanaa ja ilman vastuksia kuin he ensin kuvittelivat.
Ahne tuli polttaa jouluyönä veljesten pirtin tuhaksi. Miltei
alastomina he hirveällä vauhdilla pelastaakseen henkensä kiitävät,
nälkäisten susien ajamina, korven kautta Jukolaan. Mutta keväällä
rakennetaan uusi, uhkeampi pirtti, ja hauska metsäelämä alkaa
uudestaan. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara kohtalo miehet
kamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koettelemukseen. Siinä veljekset,
33:n härän piirittäminä, nälässä ja surkeassa tuskassa viettävät
neljä armotonta päivää, kunnes viimein pelastuvat siten, että ampuvat
härät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viertolan herraa härkien häviöstä
tekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa jyviä miehet
ryhtyvät viinanpolttoon. Viina saattaa heidät kadotuksen partaalle.
Simeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin uni hämmästyttävät
veljeksiä. Päätetään kääntyä synnin tieltä ja lähdetään kirkkoon.
Mutta pahaksi onneksi on päivä, jota he pyhänä pitävät, maanantai.
Toukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla syntyy hirveä
tappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon armotta tulevan, sillä
komsarjus itse oli nähnyt koko kahakan. Päinvastoin on nyt onnen
päivä koittava. Nimismies kieltäytyy vetämästä asiaa käräjille.
Rovastiltakin kuuluu hyvää; hän näet ei enää huoli pakottaa heitä
lukemaan, vaan sanoo iloitsevansa, jos veljekset joskus omasta
päätöksestään hänen luoksensa tulevat. Ansaitsematon hyvyys murtaa
uppiniskaisten miesten mielen. Eero oppii ensin jahtivoudin luona
lukemaan ja rupeaa toisten opettajaksi. Monen itkun ja tuskan
perästä saavat kaikki aapiset päähänsä ja käydään nyt rovastinkin
luona lukemassa. Ahkerasti tehdään samaan aikaan maallistakin
työtä: pulska Impivaaran talo nousee "iloiselle päivänkaltevalle
aholle". Hallavuosia ja nälkää kärsitään, mutta tuleva aika on
veljeksillä aina "Hyvän onnen niemi", eikä heidän toiveensa pety.
Kun kymmenen vuotta on kulunut, on veljesten arvo ja kunnia mainio
koko pitäjässä. Ihana on veljesten matka takaisin Jukolaan. Heidän
vanhat vihollisensa, lukkari, Rajamäen rykmentti, Männistön muori
ja Venla, tulevat tiellä vastaan. Sovinto tehdään kaikkien, jopa
Toukolaistenkin kanssa; kaikki käsketään Jukolaan, jossa iloiset
tuliaispidot vietetään.
Kunnioitettuina miehinä veljekset yhä pysyvät, vaurastuvat ja naivat,
ja heidän elämänsä päivä kulkee rauhaisesti puolipäivän korkeudelle
ylös ja kallistuu rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen
auringon kiertäessä.
Jo tästä selostuksesta selvinnee, että romaanin pääjuoni on
merkillinen ja suurenmoinen. Kuten Don Quijote ja kaikki todelliset
romaanisankarit lähtevät nämä seitsemän veljestäkin harhaluuloisina
kokemusmatkallensa elämän kautta. Metsissä kun ovat vallattomina
kasvaneet, luulevat he, niin pian kuin heidän huoletonta vapauttansa
häiritään, koko maailman yhtyneen heitä yksin mielin kiusaamaan --
luulevat aapiset, komsarjukset, lukkarit ja rovastit, s.o. koko
yhteiskunnan, keksityksi "kristittyjen" vaivaksi ja tuskaksi.
Kokemukset erämaissa ja varsinkin ihmisten hyvyys heidät kääntää
tunnustamaan aapisten, kaiken opin ja järjestyksen tarpeellisuuden.
Sivistys ja inhimillisyys harvoin käyvät moista riemukulkua, kuin on
seitsemän veljeksen vaellus takaisin Jukolaan heidän rakentaessaan
sovintoa ja rauhaa jokaisen vastaantulevan vihollisen kanssa.
Varmaan todistaa runoilija itsensä suomalaiseksi ja kansan
keskuudesta lähteneeksi, kun hän tekee ihmisten _hyvyyden_ veljesten
kääntymisen pääaiheeksi. Jos jollakin saa itsepintaisen, karkean
suomalaisen luonteen murtumaan, niin on se todellisesti juuri hyvällä
eikä pahalla.
Koko kirjan "sens-moral" on lautamies Mäkelän lause: "Mutta
aapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen
seurakunnan oikeiksi jäseniksi", vaikka ei siinä merkityksessä, että
runoilija olisi jotakin "opettavaista" tendenssiromaania tarkottanut.
-- Samoin kuin Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, on näiden
seitsemän veljeksen metsäelämä viimeinen yritys meidän kansassamme,
saada viettää rehellistä, vapaata elämää järjestetyn yhteiskunnan
ulkopuolella.
Samaa runollista rohkeutta kuin itse aatteen keksiminen todistaa
toiminnan asettaminen oloihin ja luontoon, jotka ovat kaikin puolin
alkuperäiset ja raittiit. Runoilija on täten saanut aikaan oivallisen
kansankertomarunoelman meidänkin aikakautena, jolta tavallisesti
sanotaan puuttuvan tarpeeksi alkuperäisyyttä kertomarunoelman
luomiseen. Taiteellinen muodostus ei yleensä ole aivan yhtä
kiitettävästi toimitettu; mutta sivuseikat tarjoavat paljon erittäin
huomattavia ja onnistuneita kohtia.
Veljesten erinkaltaiset, mutta yleensä yksinkertaiset, suorat,
alkuperäiset luonteet on runoilija vakavalla, voimakkaalla kädellä
kuvannut. Elävinä ja koristelemattomina toimivat ja keskustelevat
veljekset lukijan nähden ja kuullen. Hurja Juhani, kovapäinen ja
karkeatukkainen vanhin veli, harteva, hiljainen Tuomas, viisas,
papiksi syntynyt toisten aaroni Aapo, jumalinen fariseus Simeoni,
Timo, vakava ja tyyni kuin talven suoja, harvasanainen mietteliäs
Lauri, sekä nuorin veli Eero, teräväpäinen, irvihammas, pitkä kanto
kaskessa, ovat tarkasti luonteensa mukaiset joka tilassa.
Noiden luonteiden suomalainen omituisuus on niin mahtava, että tuskin
muu kuin suomalainen lukija voi niitä käsittää.
Kohtausten keksimisessä, joissa veljesten erinkaltaiset luonteet
ilmestyvät, on runoilija antanut rikkaan mielikuvituksensa ihan
vapaasti menetellä. Seuratakseen veljeksiä heidän oloissaan ja
vehkeissään on lukijan tosin kauas heittäminen hentomielinen
"etiketti" ja sievätapaisuus; mutta se, joka sen tekee, saa nähdä,
ettei runoilijallamme ole ainoastaan tuota todella merkillistä,
vaikka kuitenkin tavallisempaa vis comica'a, joka ilmestyy hänen
komedioissaan, vaan lisäksi kykyä ja rohkeutta keksimään, perin
burleskia kohtauksia jommoisia eivät nykyajan "fiinit" kynäniekat
yritäkään.
Veljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätön, että se
harvoin voi heidän himojansa ja päähänpistojansa hillitä. Se olisi
siis runoilijan tehtävä; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa
veljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri
semmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja heitä -- rakastamaan.
Kaikessa sivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä;
heidän sielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat
hedelmällistä maata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset
hurjapäisinä käyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin
yhteisiä vihollisia vastaan, mutta antakoon hän myöskin arvoa sille
ahkeruudelle, jolla he tutkivat maailmallisia ja taivaallisia
kysymyksiä, sille taipuvaisuudelle, jolla he järjellisiä neuvoja
vaarinottavat. Juhani nostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan,
mutta sama mies voi yletä sille itsetiedon kannalle, jolla hän
innostuneena lausuu: "Ken taitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!"
Sama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensi
kerran peräti suomalainen runoilija kuvaa Suomen luontoa, sen
iloista ihanuutta ja synkkää jylhyyttä. Kun esim. lukee Teerimäen
näköalasta, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin
sykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, kapeita suoportaita
tai salaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla runoilija
kuvailee laveita näköaloja. Hänen maisemakuvillaan on taiteellinen
perspektiivi, jonka tapaista minä puolestani en muista kenelläkään
runoilijalla tavanneeni. Monta esimerkkiä tapaa, ei ainoastaan
tässä romaanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta
vapahtajasta y.m.).
Mutta oikeastaan lienee väärin eriksensä puhua ihmisluonteiden ja
luonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat yhteen. Nämä seitsemän veljestä ovat
siinä määrässä sen luonnon lapsia, jossa elävät ja oleskelevat, että
eroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on luettava romaanin
suurimmaksi ansioksi.
Kertomustapa on yleensä tyynesti eepillinen, vaikka se usein
vaihtelee pitkien draamallisten keskustelujen kanssa. Keskustelut
ovat välistä pitkäpiimäisiä ja ikäviä. Itse eepillinen kertomus
taasen on niin omituisen raitista ja selvää, että sen venyminen
harvoin ikävältä tuntuu, jollei sitä voikaan taiteen kannalta
puolustaa. Muutamin kohdin on kertomus erityisen pontevaa ja
voimakasta, niin esim. kertomus veljesten paosta sydäntalven
yöllä korvesta ja susien suusta Jukolaan, härkien verisaunasta
Hiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi Amerikan
aarniometsiin) y.m. Taula-Matin, ensimäisen suomalaisen kertovan
metsämiehen, jutteluissa Pohjanmaalta on luonnon mukainen, erittäin
omituinen mieliala. Viehättäviä episodeja muodostavat Aapon
runolliset tarinat. Esimerkiksi minkaltaisia lempeän runollisiakin
kohtia kirjassa on tavattavana, pyydän saada näytteeksi lukea
seuraavan lyhykäisen otteen:
"Oli Kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran
avatusta ovesta virtasi sisään auringon heleä paiste, kuvaten
kultaisen kaavan tuvan lehvitetylle laattialle. Pöydän ääressä
istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uutta
testamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona
viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän
kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta
Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä
kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa
lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen
pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla
laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa
tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen.
-- Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät
pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta
ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa,
joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen
poutaisella katolla hyppeli päivän hopeankimmeltävä lämmin.
Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat
lehditettyyn väljään tupaan."
Suloista "rauhaa taivaassa ja maassa" ovat Runeberg ja Stenbäck
voineet kuvata niinkuin Aleksis Kivi tässä, vaan eipä moni muu.
Entäs romaanin moitteenalaiset kohdat, kysynee joku kuulijoistani,
eikö niitä olekaan? -- Kirjassa on todella kohtia, jotka lukijaa
loukkaavat; mutta ne ovat vähäpätöiset ansioiden suhteen. Ne pistävät
jokaisen silmään ja ovat jo saaneet tilastollisen tutkijansa; suokaa
minulle onni olla ensimäinen, joka edes ylimalkaisesti saa huomauttaa
joistakuista kirjan ansioista.
Kiven teoksista ovat vielä mainitsematta yksinäytöksiset näytelmät
Lea, Yö ja Päivä ja Margareta, sekä hänen lyyrilliset runoelmansa.
Niinkuin näimme tuosta vastaluetusta otteesta Seitsemän Veljeksen
romaanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntaipäivä, joka
tuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa
ihaniin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Aleksis Kivelle,
kun hänen innostuneen sielunsa silmät ensi kerran näkivät Lean kuvan.
Ylen ihana on tämä itämainen idylli, jonka runoilija on meille
Lea-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar
hänen kanteleensa suloisimpien sävelten yhtyä sointuun, jolle
ihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto.
Tämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä
teoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa
esineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen
hurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän
myrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. -- Mutta etupäässä
on runoilija Lean tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on
tämä runoelma meidän kansamme syvästä uskonnollisuudesta. Vai onko
tähän aikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt,
joka olisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittävä voima
tunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin Leassa?
Näytelmä on Kiven tunnetuin, eivätkä arvostelut siitä suuresti
eriä. Yhteisesti kiitetään näytelmän draamallisuutta (kiitos olkoon
Charlotta Raan, se seikka on todistettukin) kiitetään sitä erinäistä
ansiota, että eri henkilöt, yksilöisyyttänsä kadottamatta, edustavat
niitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin juutalaiset vapahtajan
aikana jakaantuivat, ja vihdoin draaman tavattoman onnistunutta,
ajanmukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on joskus sanottu,
että hänen muuttumaton, innostunut mielentilansa ja sen mukainen
alati korkealentoinen, innostunut puhetapansa himmentää hänen
luonteensa kuvaa; mutta jos muistamme hänet ihmeellisen aikakautensa
lapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista
todellisuuttansa.
Muistutukset, joita olisi tehtävä esim. ihmetyön epäiltävästä
kelvollisuudesta draamalliseksi pääaiheeksi, ovat juuri tämän
näytelmän suhteen vähäarvoiset ja mitättömät.
Lea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin
onnettoman runoilijan joutsenlauluksi.
_Yö ja Päivä_ on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava
draamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja
on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. -- Vanha
viha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa
-- siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä
kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön
kautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus,
jolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on
näytelmän mainittava ansio.
Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme
_Margareta-näytelmässä_. Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä.
Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman
toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar
eniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti
uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään,
jäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan
palava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin
runoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne
lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät
runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena
seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus
oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.
Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän
on painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon _Kanervala_.
Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole
syytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa
aatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään
ole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta
runoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien
aiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten
tavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat:
Kanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi,
Ruususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan
vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt.
Erittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista
Lintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen
vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma.
Ihan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä
kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:
Turha vaiva täällä,
Turha onpi taistelo
Ja kaikkisuus mailman turha.
En taivasta
Mä tahdo, en yötä Gehennan,
Enp' enään neitosta syliini suo,
Osani vaan olkoon:
Tietämisen tuskast pois,
Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.
Runoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!
Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset,
on minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella
hänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten
tarkastuksessa.
Runoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla
välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän
vaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa
uskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko
herättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen,
aatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista,
joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun
tämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta
saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen,
s.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä).
Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista
aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin
suunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.
Näillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä,
teoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla
hänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.
Aleksis Kivellä oli runsaat ja laajat runoilijalahjat. Koomillisesta
kyvystään hän on meille mainioimmat todistukset antanut, mutta ei
suinkaan paljoa halvemmaksi ole arvosteltava hänen traagillista
kykyänsä ja kykyänsä kuvata yksinkertaisen ihania elämänilmiöitä.
Siis on suureksi osaksi hänen taiteellisen kasvatuksensa
puutteellisuutta syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen
teoksissansa tavattaneen.
Merkillisin on runoilijamme kuvatessaan talonpoikaista kansaamme,
luontoa ynnä niitä oloja ja luonteita, joiden keskellä hän oli
kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hänen ei tarvitse
niitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden
kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin henkisessä
yhteydessä niiden kanssa. Tämä seikka sekä aivan tavaton
objektiivisen kuvaamisen voima tekevät hänen luomansa luonteet
sekä hänen luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti
suomalaisiksi. Hänen realistinen esitystapansa on syynä siihen, että
kaikissa ja erittäinkin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein
tavataan pitkäveteisiä venytettyjä kohtia ja sivuseikkoja; mutta
vaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne
kuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu
runoilijan henkinen yhteys kuvaamiensa esineitten kanssa. Joka
luonteenpiirteellä on todellinen, runoilijan käsittämä pohja; eikä
hän siis menettele monen muun realistisen taiteilijan tavalla, joka
kokoaa tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullen siten voivansa korvata
puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.
Kivi ei koskaan kuvaa pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee
yleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt puhuvat ja menettelevät
naurettavasti ihan itseksensä itse siitä tietämättä. Seitsemän
veljeksen romaanissa ovat sankarit usein burleskisen huumorin
esineinä. Muistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä,
aiotusta sorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta;
useimmissa tappelukohtauksissa sitävastoin ei synny koomillista
liikuntoa.
Jo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi
supistanut hänen aiheittensa piiriä. Paitsi talonpoikaiselämää
oli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja hänen oma
mielikuvituksensa.
Näistä kaikista on hän runoutta ammentanut. Ensimäisen ja runsaimman
lähteen tuotteista, Kiven koomillisista teoksista, olen jo puhunut;
mitä toisiin tulee, ilmenee niissä useimmiten erinomainen mielen
suloisuus, samalla kuin niissä yleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut
ja moitteen syyt kuin edellisissä. Mainiolla mielikuvituksen voimalla
on hän runollisen todenmukaisesti kuvannut kaukaisia aikoja ja
vierastakin luontoa, niinkuin Kullervossa ja Ideassa näkee. Näissäkin
havaitaan sama nerollinen keksintökyky kuin hänen koomillisissa
teoksissaan. Pelkän runollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit,
Yö ja Päivä) on sekä keksintä heikompi, että ajat ja olot (Karkurit)
puuttuvaisella todellisuudella kuvatut. Tämä soveltuu juuri hänen
realistiseen katsanto- ja kuvaustapaansa. Mitä lähempänä aihe on
hänen omaa kokemustansa, sitä edullisempi se on hänen runoudellensa.
Lean, kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamisessa näyttävät Kiven
taiteelliset pääominaisuudet parhaiten yhtyneen.
Aleksis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita.
Mieshenkilöitä hän kernaimmin on luonut ja niitä onkin aika galleria
Eskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon saakka.
Etevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta, ovat, kuten jo olemme
nähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri intohimojen
täyttämiä.
Runoilijan kieli on useinkin kieliopin kannalta virheellistä. Sitä ei
käy kieltäminen, vaikka hän itse oli vakuutettu käyttämänsä kielen
kaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin hän on oivallisesti
edistänyt kielemme käytäntöä korkeammissa runollisissa tehtävissä.
Ja varma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja
niin nerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi
suuressa romaanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille
kertojille sama merkitys kuin Oksasen runoelmilla nuorille
laulurunoilijoillemme.
Suurenmoisella tavalla on Aleksis Kivi meidän draamallista
kirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin
kauan kuin runoutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.
Kiittämätön ja kurja on kovaonnisen runoilijamme elämä ollut; mutta
hän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluun
omalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!
Hän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä
ja pahoja puolia. Ja Jumalan kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva:
vahva kerros kansaani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta
tämä kansa on rakastettavaa ja ansaitsee, että sille uhraamme
elämämme ja henkemme, sillä se on kansa, joka voi runsaasti kaiken
sivistyksen siemeniä kasvattaa. Sivistymättömässäkin tilassa omistaa
se ihanuutta, samoin kuin vaeltaja synkeimmässä erämaassamme kohtaa
näköaloja, joiden kauneutta viljelys ei voisi parantaa. Se olkoon
Aleksis Kiven ikuinen kunnia!