Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon
portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki
kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi.
Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari
Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä
kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät
kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut
kuppauttaa itseään.
Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään,
vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään.
Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi
välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä
laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen
takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan
niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää
pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti
terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän
oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen
ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään
sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran
teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin
kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä,
yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin
pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.
Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä
oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa,
lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka
ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi
leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden
alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista
hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi
viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli
tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen
takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä
nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä
nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena,
keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki
nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista
vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa
voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt
hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä -- vaikkei
nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta
rakastavan välskärin iltaseuroissa.
Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä
tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin
virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha
isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät,
samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa
melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka
tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.
Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä
noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon,
kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.
-- Minä viisi teidän sotatarinoistanne! -- vastasi koulumestari
iloisesti. -- _Quidquid delirant reges plectuntur Achivi_. Uroiden
kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo
kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut
enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman
melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun
raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.
-- Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? -- kuohahti Svanholm ja
kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.
-- Sanon kuin sanonkin, -- vastasi koulumestari. -- Parempi on pala
leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen
ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner.
Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä,
leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän
asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.
-- Tuon olemme kuulleet jo ennen, -- vastasi välskäri, joka ei tahtonut
antaa vanhan toran alkaa uudelleen, -- ja sentähden olisi veli
Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä
vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä,
niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että
tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli
Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee
näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin
aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu
muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden
varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.
-- Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa -- Jumala paratkoon --
hävitystenkin kauhistuksista kertoa -- sanoi isoäiti, estääkseen hänkin
osaltaan riidan syntymistä. -- Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus
tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.
-- Ei tulekaan, -- sanoi välskäri. -- Nyt alemme tulleet vuoteen 1714.
Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi
ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo
silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä
menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli
pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia
sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden
aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua
kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä
aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät
kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä
mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta
epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on
nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka
seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi
pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa,
niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas
valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane,
sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan
suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei
Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.
-- Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa
Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista,
-- puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet
"_from sounds to things_", tuumista toimiin. -- Minä epäilen, tuleeko
heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän
heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien
tähden.
-- Serkku unohtaa, -- vastasi Svanholm tolkussaan, -- että Kustaa
Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina
osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista
taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti
Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.
-- Onko Mainiemi hävitetty? -- kysyi Svenonius.
-- Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun
aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa,
-- vastasi postimestari.
-- Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, -- jatkoi koulumestari.
-- Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun
voi semmoisia unohtaa! -- vastasi postimestari. -- Veli kai ei muista
sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka
koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee
Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen
se ja se, -- koska täällä ei ole lupa kiroilla.
-- En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!
-- Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä
tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä
päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!
-- Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei
siihen kuulu, -- vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. -- Luulen
tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli
Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.
-- Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen
iltakauden!
-- Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, -- puuttui pikku
Jonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin
sattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta.
Välskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän
otella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että
lanka oli kahdesti katkennut.
-- Olet oikeassa, poikaseni, -- vastasi postimestari vähän hämillään.
Veli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että
olisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies
sisäänsä seljateetä.
-- Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta
Karstulassa, -- jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan
kapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.
-- Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! --
ärjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin
vanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen
juoksukoiran keittiössä.
-- No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti
päässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt -- niin enpä tiedäkään missä,
-- huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka
kapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja
sadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. --
Heittäkää jo, -- sanoi välskäri lepytellen. -- Me olemme tätä nykyä,
vuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme
valtioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä
pohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa
ei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä
milloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta
yksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut
Torsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja
edusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin
kuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli
Svanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.
-- En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille
kynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa -- virkkoi
kapteeni jurosti.
Välskäri oli vähän aikaa vaiti. -- Lapsellista olisi, -- sanoi hän
viimein, -- odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien
kehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista
uraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä
tulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden
ajan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset,
että tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä
olekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja
miespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa,
joka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin
uuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen
aikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan
kieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta
veljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja
kapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan
sivumennen.
-- Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut
talvileiriinsä, -- vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä,
että hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva
kätkettynä.
-- Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, -- muistutti
Svenonius.
-- Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, -- vastasi isäntä-vanhus.
-- Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin
ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi
kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse
mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään,
pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat
eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan
sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi
aika ilmenee uusissa muodoissa.
Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin
ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku
Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä,
ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin
kimppuun sanoen: -- Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika
Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!
-- Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja
kurjaksi! -- lisäsi kapteeni Svanholm.
-- Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, --
vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian
vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin
ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.
-- Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? -- kysyi
isoäiti.
-- Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti
mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti
tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat
asuneet.
-- Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!
Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja
huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta
visapiipustaan.
Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut
aloittaa. -- Aion, -- vastasi hän ykskantaan.
-- Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?
-- _Erään nimen varjo_.