"Mitä et?"
"Sir!" nauroi Marcia.
Sybert kiersi pöydän, tullen Marcian luo ja katsoi häntä suoraan
silmiin kädet housun taskuissa.
"Sinä et ole milloinkaan lausunut minun nimeäni. Mahdatko tietää mikä
se on?"
Marcia kuiskasi hiljaa hänen nimensä.
"Sano kovempaa."
"Se kuulostaa niin tuttavalliselta", intti Marcia, painautuen seinää
vasten silmät ja suu naurussa. "Sinä olet niin -- niin vanha jo --
aivan kuin setä Howard."
"Niin, kyllähän sinä olet sangen nuori, mutta ei sinun tarvitse siitä
noin ylvästellä. On niitä muitakin nuoria."
"Kolmekymmentäviisi vuotta!" virkkoi Marcia pudistellen ihmetellen
päätään.
"Älä puhu mitään. Sehän on erinomainen ikä. Saan juuri parahiksi
sinut tottelemaan. Niin, älä naura; aion ankarasti noudattaa sitä
periaatetta. Ja alotan heti paikalla." Hän asetti kädet ristiin
rinnalleen, rypistäen otsansa tuiman näköiseksi, mutta huulilla
leikki samalla kertaa ilveilevä, veitikkamainen, ymmärtävä ja
ystävällinen hymy -- se oli kuin yhdistelmä kaikista hänen
edellisistä hymyilyistään. "Rakas neitiseni, nyt on kysymys, tiedätkö
vai et, sen miehen nimen, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin.
Tule tänne ja kerro minulle; sano ääneen!"
Marcia katsoi häneen näyttäen muka kiusaantuneelta. Sitten hän loi
silmänsä ympäri huonetta ikäänkuin miettisi asiaa, painoi sitten
katseensa maahan ja lausui:
"Laurence."
Sybert veti hänet luokseen.
"Kahvi kiehuu hellalle!" huusi Marcia.
"Anna minulle aamusuukko."
"Kahvi kiehuu hellalle."
"Kiehukoon vaan!"
Kahvi valui äkäisesti sähisten hellalle, ja Marcia oli niin
tuskissaan sen vuoksi, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan
mihinkään muuhun sillä hetkellä. Sybert nosti silloin taitamattomasti
kahvipannun tulelta, Marcia sieppasi leipätarjottimen ja lennähti
sitten ovelle. Sybert sai hänet kiinni eteissalissa.
"Kyllä nyt tiedän, miksi panit pois Mariettan", hän huudahti.
"Minkävuoksi?"
"Jos minä olisin valkolakkinen, parrakas, ranskalainen kokki, ja sinä
olisit pieni, mustasilmäinen, italialainen lastenhoitaja kultaisine
korvarenkaineen, niin päästäisin sangen usein keitokseni kiehumaan
hellalle."
Marcia nauroi. "Ja minä antaisin luultavasti pienen pojan, jota
minun olisi pidettävä silmällä, pudota kaiteen yli ja katkaista
etuhampaansa, sillä aikaa kuin itse istuisin portailla hymyilemässä
sinulle."
"Ja silloin meidät riistettäisiin erilleen -- _siinä_ oli
murhenäytelmä!" Sybert virkkoi osaaottavaisesti. "En käsittänyt
sitä ennen. Näyttää olevan niin, että ihmisen täytyy itse kärsiä,
ennenkuin hän osaa panna arvoa toisten kärsimyksille."
"Valkolakkisella, ranskalaisella kokilla on venyvä sydän."
"Hm", hymähti Sybert, "niin on pienillä, mustasilmäisillä,
italialaisilla lastenhoitajillakin -- olen iloinen, että sinä et ole
italialainen lastenhoitaja, Marcia."
"Ja minä iloitsen, että sinä et ole ranskalainen kokki -- Laurence."
Hän nauroi hilpeästi. "Kerro minulle eräs asia!"
"Mitä ikänä haluat tietää."
"Oletko milloinkaan rakastanut kreivitär Torrenieria?"
"Kuvittelin jotain sellaista yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Mutta
Luojan kiitos, hän etsi kreiviä."
"Onneksi hän löysi hänet", huoahti Marcia.
He kulkivat pengermän poikki pienen pöydän luo, joka edellisen illan
jäljiltä oli lehtokäytävän kulmassa -- Marciasta tuntui kuin siitä
olisi kulunut kokonainen vuosisata. -- Eräs vahtisotilaista nousi
heidän lähestyessään nopeasti, ja tuli kohteliaasti kumartaen Marcian
luo. "Sallikaa, signorina", hän virkkoi ottaen tarjottimen hänen
kädestään. Marcia hymyili ystävällisesti ja lausui hänelle "_Grazia
tanto_." Nuo italialaiset olivat niin kohteliaita ja hyväsydämisiä!
Kun kahvikupit oli tuotu, kattoi Marcia pöydän ja kaatoi sitten
kahvia aivan yhtä juhlallisesti, kuin emännöisi hän iltakutsuissa.
Sotilaiden pyynnöstä he jäivät molemmat aterioimaan heidän kanssaan.
Marcia ei milloinkaan voinut unohtaa tuota kahvinjuontia pengermällä,
auringon noustessa -- se oli Villa Vivalantin viimeinen palvelus
seuraelämälle.
Marcia kuunteli ääneti ja ihmeissään Sybertin keskustelua noiden
miesten kanssa. Hän tunsi mielessään, että hänen oli opittava
tuntemaan Sybert vielä paljon paremmin, hänen luonteensa tuntui
Marciasta entistään salaperäisemmältä. Hän pakinoi tuttavallisesti
sotilaiden kanssa, aivan kuin olisi tuntenut heidät koko elämänsä.
Hän osasi täydellisesti asettua heidän kannalleen, hän oli niin
sydämellinen, ystävällinen ja toverillinen, ettei Marcia ollut
milloinkaan nähnyt hänen kohtelevan sillä tavalla edes läheisimpiä
ystäviään lähetystössä. Eräs sotilas, huomatessaan Marcian
ihmettelevän katseen, kertoi, että signore oli valvonut koko
yön keskustellen vuorotellen heidän kanssaan, heidän pitäessään
vahtia lehtokäytävillä, ja hän lisäsi, että tuo signore oli oikea
_galantuomo_ -- gentleman ja kunnon mies.
"Mistä hän puhui teille?" Marcia kysyi.
"Kaikenlaisista asioista", vastasi mies. "Italiasta, ihmisten
kärsimyksistä, papeista, Sicilian viinistä, kuninkaasta, Camorrasta
ja (hän näytti joutuvan hiukan hämilleen) meidän mielitietyistämme.
Hän ei ole niinkuin muut ulkomaalaiset, tämä signore; hän ymmärtää.
Hän on kunnon mies."
Ja sitten tuo nuori sotilas hyvin avomielisesti alkoi kertoa
Marcialle omasta lemmitystään. Hänen nimensä oli Lucia, ja hän oli
kotoisin Luccasta. Hän odotti siellä, kunnes poika ehtisi suorittaa
asevelvollisuutensa, jonka jälkeen he menisivät naimisiin ja
perustaisivat puuveistoksien myymälän Firenzeen. Hän valmistaisi
puuveistoksia ja möisi niitä sitten ulkomaalaisille -- sellainen oli
hänen elinkeinonsa. Se olikin hauska ammatti; hän oli oppinut sitä
Sveitsissä oikein perusteellisesti. Signorina voisi itse nähdä, jos
joskus sattuisi käymään Firenzessä. Miten kauan hänen vielä täytyi
olla sotaväessä? Neljä kuukautta, ja sitten! -- Hän käänsi silmänsä
sinnepäin, missä arveli Luccan sijaitsevan.
Marcia hymyili ymmärtävästi. Lucia oli kaunis nimi hänen mielestään.
"Eikö olekin?" mies virkkoi ihastuksissaan. Mutta näkisipä signorina
Lucian itsen! Häneltä puuttui sanoja kuvaamaan häntä. "Santa Lucia",
hän hyräili hiljaa.
Marcia irroitti kultaketjut kaulaltaan ja työnsi ne hänen käteensä.
"Kun palaatte Luccaan, niin antakaa nämä Lucialle minun puolestani --
_con amore_."
"Kas vain, mitä täällä on tekeillä?" kysyi Sybert englanninkielellä,
tullen heidän luokseen. "Annatko sinä täällä lemmenlahjoja vieraalle
nuorukaiselle?"
Marcia punastui kuin syyllinen, joka joutuu kiinni. "Se oli vain
eräälle ystävälleni Luccassa", hän vastasi nyökäten nuorelle
sotamiehelle kääntyessään Sybertin seurassa lähtemään.
Sybert naurahti pehmeästi.
"Mitä sinä naurat?" Marcia kysyi.
"Minäkin lähetin häälahjan Lucialle."
He astuivat rinnakkain pengermän päähän ja pysähtyivät reunasuojuksen
luo katsellen kauas kukkuloille. Ilman täytti aikaisen aamun raikas
tuoksu, ja koko maailma näytti nuorelta ja ihanalta. Marcia kuvitteli
mielessään Sybertiä kävelemässä edestakaisin lehtokäytäviä sotilaiden
kanssa, silloin kun kaikki muut nukkuivat, ja hän muisti hänen
hirveät sanansa tuona rajun epätoivon hetkenä edellisenä iltana. Hän
loi tutkivan katseen häneen. Silmien alla oli tummat juovat, jotka
kertoivat valvotusta yöstä; mutta hänen katseensa oli järkkymättömän
levollinen. Hän kohtasi tytön katseen ja ymmärsi hänen ajatuksensa.
"Se on kaikki ohi, Marcia", hän lausui rauhallisesti. "Olen
taistelemalla karkoittanut sen. Älä ajattele sitä enää. En usein
menetä itsehillitsemiskykyäni, mutta eilen illalla se tapahtui.
Kerran kolmenkymmenenviiden vuoden aikana", hän hymyili, "voi mies
saada anteeksi sen, että hän on hiukan melodraamallinen."
"Voitko todella tulla onnelliseksi?" Marcia kysyi.
"Marcia, nyt on Amerikka minulle luvattu maa, niinkuin monelle
köyhälle italialaiselle. Tulen kotiin sinun luoksesi."