Maaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että
Venäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? --
Kapinayrityksiä? -- Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt,
etenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin
luottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla
alettiin huutaa: "vot telegramma". Eikä tyydytty siihen, vaan vot
telegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja
toista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä
kauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.
Vieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen
taidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä
sähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut
luvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen
kautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh
Kusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja
muihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli
nuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu
Jakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut
tieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan
perinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin
sotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä
kohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa,
vapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin
sikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon,
toimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia
oli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan
täsmällisenä ja säännöllisenä.
Kun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin
museoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan
pöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se
on tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio,
jota niin kauvan on odotettu. -- Onko se oikein totta, voiko siihen jo
uskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. -- Ja hän vakuutti, että totta se
on.
Minä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille
tutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti
pöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se
hyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen
kuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle
onnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä
haluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat
Venäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. -- Siten hän
kuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.
"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt
tulee", kysyin minä.
"Tulee tasavalta -- budjet respublika."
"Respublika!?" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen
ensikerran.
"Respublika, aivan varmaan", sanoi hän.
"Mutta jos tulee kontrarevolutsio", sanoin koetteeksi.
"Ei missään tapauksessa, ei tule", vakuutti hän.
Sitten kysyi hän aionko minä jäädä työtäni tekemään, hän ainakin lähtee
ulos. Ja niin hän lähti, hän joka oli vuosikausia istunut työpöytänsä
ääressä säännöllisemmin kuin kello.
Vähän ajan perästä tuli luokseni vanhin kirjaston hoitaja neiti aivan
hämmästyneenä kertomaan:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol", vastasin minä.
Niin hän meni menojaan, mutta kohta tuli vahtimestari luokseni jo
kaukaa sanoen:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol", sanoin taas.
Tuskin oli hän mennyt niin tuli vahtimestarin tytär rientäen luokseni:
"Aleksei Kiriltsh ushol!"
"Ushol!"
Mutta silloin minä ajattelin, että ei, ei minunkaan sovi jäädä tähän
istumaan, vaan on minunkin lähdettävä ulos.
Koko kaupunki oli kuohuksissa. Koulut oli suljettu, virastot suljettu,
ihmisiä tulvi kaduilla, basaarissa oli suuria kansanryhmiä, joille joku
piti puhetta, sähkösanomia jaettiin, sanomalehtien toimistot olivat
ihmisjoukkojen ympäröiminä, säännöllinen työ oli kaikkialla
seisahtunut.
"Vot telegramma!" huuto kaikuu yli kaupungin.
Läksin tohtori L:n ja hänen rouvansa kanssa kaupungille kävelemään,
rouva varusti meille rintaan suuret punaiset rusetit. "Ettei teille
kukaan pahaa tekisi."
"Vot telegramma, otshen interesno", kaikuu sanomalehtipoikien huuto.
"No, mitä siinä sitten on niin intresanttia", sanoo tri L.
"Venäjän tsaari pantu viralta pois. Vot telegramma, otshen interesno",
touhuaa poika.
"Onpa todellakin interesno."
Ei ole mitään häiriötä. Ihmiset ovat vaan iloisia ja onnellisia. Ja ne,
jotka eivät ole, ovat olevinaan.
Kun tulen kotiin, selittää isäntäni minulle sanomalehtiä ja
sähkösanomia. -- Respublika, respublika kuuluu yli kaiken.
Päästin koetteeksi ilmoille sanan: kontrarevolutio. Isäntäni aivan
säpsähtää: mitä, tiedättekö siitä mitä, missä?
Minä en tiedä mitään, minä vaan kysyn teiltä, joko tähän voi ruveta
luottamaan, vakaantuuko respublika.
Jo tulee tieto uudesta ministerilistasta. Kerenskin oloa siinä enimmin
ihmetellään. Jo todellakin on Venäjällä vallankumous tapahtunut, kun
Kerenski on ministerinä. -- Arvosteltakoon häntä kuinka tahansa,
sanotaan, se kumminkin on varma, että hän on ehdottomasti rehellinen
mies.
Kahden päivän perästä läksin taas museolle.
Aleksei Kiriltshin työhuoneen vieressä oli toinen pienenlainen huone,
en ollut sitä ennen huomannut. Se näytti olevan jonkunlainen
johtokunnan huone. Siinä oli pöytä keskellä ja sen ympärillä tuoleja.
Ovi oli sinne auki ja siellä näkyivät pitävän jotain kokousta, noin
kuusi tai kahdeksan henkeä istui pöydän ympärillä, niiden joukossa
Kusnetshoff.
Erityisesti kiinnitti minun huomiotani muudan neiti. Hän oli puettu
mustaan juhlapukuun, tukka oli kammattu sivuille niin, että kaunis,
leveä otsa erityisesti loisti esille. Hän seisoi pöydän takana ja puhui
paraillaan. Silmistä hehkui innostuksen tuli. Kaikkien muiden katseet
olivat häneen kiintyneet. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut
nuori, uudistettu ja uudistuva Venäjä olennoituna. Hän edusti sitä
innostusta, sitä luottamusta ja sitä toivoa, joka nyt täytti
lukemattomien mielet laajassa Venäjän valtakunnassa.
Kusnetshoff huomatessaan minut, pisti minulle avaimet käteen. Kun
perästäpäin kysyin häneltä ketä ne olivat olleet, sanoi hän: "meillä on
vaan sellainen komiteetta". Lienevätkö sitten jo kauvankin kokoontuneet
ja haaveilleet sitä hetkeä, joka nyt oli tullut.
Vallankumous kehittyi kehittymistään. Sähkösanomat kertoivat sen
kulusta, sillä kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin alkoi tulla
eurooppalaisia sanomalehtiä, jotka siitä tekivät selkoa.
Mutta vallankumous oli pantava Tchitassakin toimeen.
Ensinnä tuli miitingien aika. Venäjällä, jossa kaikki kansankokoukset
ovat olleet kielletyt, ei ole omaa nimitystäkään niille, vaan käytetään
niistä englanninkielistä nimitystä miiting.
Miitingiä pitivät kaikki mahdolliset kansankerrokset: koulupojat,
sotamiehet, kasakat, kaikenlaatuiset ammattikunnat, palvelustytöt,
vieläpä burjaatit ja kiinalaiset.
Burjaatit toivoivat kokouksissaan, että heidät vapautettaisiin
venäläisistä poliiseista. Kiinalaisten kokous synnytti monessa pelkoa,
sillä heitä oli paljon ja pelättiin heidän esittävän mahdottomia
vaatimuksia. Palvelustytöt päättivät kokouksessaan, että heitä on
kutsuttava arvonimellä barinja -- neiti.
Venäjällä on ollut kahdenlaisia virkamiehiä: utshonni ja damoshni --
oppineita ja kotitekoisia. Eräässä kasakkakylässä päätettiin, että
tämän jälkeen ei saisi olla muuta kuin damoshni -- kotitekoisia
virkamiehiä.
Koulupojat ovat sodan aikana olleet Venäjällä tavallista huomatummassa
asemassa, sen vuoksi, että kaikki hiukan vanhemmat miehet ovat olleet
sodassa. Koulut olivat suljettuina toista viikkoa, ja pojat pitivät
miitingejä. Eräässä kokouksessa muudan kimnaasin ylemmän luokan oppilas
puhui rajattoman innostuksen valtaamana siksi kun pyörtyi.
Kaupungin suurella paraatikentällä pidettiin yleisiä miitingejä, joissa
oli kaikkia kansankerroksia. Eri kansanryhmien edustajat pitivät kukin
vuorostaan puheita. Joku puhuja sekaantui, niin että hänen toverinsa
kävivät vetämässä hänet puhujalavalta alas. Yleensä olivat puheet
teoreettisia, loppumattoman innostuksen täyttämiä.
Kasakat pitivät paraatia ja puheita. Satuin näkemään kasakkain
kirkkoparaatin, pääkirkon, soborin edustalla. Joukkojen edessä
kannettiin punaisia kankaita, joissa oli vallankumouksellisia
lauselmia. -- Sivumennen mainiten näissä punaisissa kankaissa,
joita pitkin päivää kaduilla kannettiin, oli venäjänkielen
oikeinkirjoituksessa pantu vallankumous toimeen; jer-kirjain oli
jätetty pois ja venäjän monien i-kirjaimien asemesta käytettiin vaan
yhtä i:tä, samanlaista kuin meidän i:mme. -- Kirkosta tultua pantiin
kasakat neliöön, upseerit pitivät heille vallankumouspuheita,
sähkösanoma lähetettiin uudelle hallitukselle ja sitten hurrattiin.
Minusta tuntuivat kuitenkin kasakkain hurraahuudot verrattain
laimeilta.
Sitten ryhdyttiin vallankumousta yksityiskohtaisesti toteuttamaan.
Ensin pantiin kuvernööri viralta pois. -- Transbaikaliassa oli kauvan
ollut kuvernöörinä kenraaliluutnantti Kiashko. Hän nautti laajojen
kansankerrosten suosiota, ja oli siitä kuuluisa, että hän oli yhtä
kohtelias ja hyväntahtoinen lääninsä vaatimattomimmallekin asukkaalle.
Hän oli tullut muuanne siirretyksi muutamia kuukausia ennen
vallankumousta. Kuvernöörin virkaa hoiti toistaiseksi Narishkin, joka
sangen vähän nautti väestön suosiota. Hänet pantiin aluksi viralta pois
ja kun hän huonoihin vaatteisiin pukeutuneena yritti paikkakunnalta
poistua, vangittiin hänet. Aluksi hän sai olla kotiarestissa kaupungin
päähotellissa, mutta siirrettiin sitten päävahtiin.
Läänin uusi kuvernööri Mustafim oli jo kauvan ollut tulossa Tchitahan.
Sattui niin hullusti, että kun hän lähti matkalleen Irkutskista, ei hän
vielä tiennyt mitään vallankumouksesta, mutta kun hän tuli perille
Tchitahan, oli se jo tapahtunut. Hänelle oli kyllä lähetetty matkalle
sähkösanomia, mutta jostain syystä ne eivät olleet tulleet hänen
käsiinsä. Kun hän tuli perille, oli paljon viranomaisia, sotaväkeä ja
muuta yleisöä häntä asemalla vastassa. Kokoontuneelle kansalle hän
alkaa pitää puhetta, sanoo tulleensa keisarin käskyjä täyttämään,
aikovansa mitä ankarimmin noudattaa vanhaa järjestelmää j.n.e. Mutta
hänen suureksi ihmeekseen kaikki nauravat hänelle vasten kasvoja.
Sitten mennään suureen sobranjaan -- vastaanottoon. Siellä käy samoin.
Hän alkaa pitää ohjelmapuhettaan, ja taas hänelle nauretaan. Mutta
silloin joku hyväntahtoinen ihminen vei hänet syrjään ja selitti mitä
oli tapahtunut.
Kun ei uudesta kuvernööristä tiedetty hyvää eikä pahaa, pantiin hän
viralta pois ja sai lähteä, mihin tahtoi. Kuvernööriksi eli
komisaariksi uusi väliaikainen hallitus nimitti kaupungin valtuuston
puheenjohtajan, vanhemman, arvokkaan herran.
Melkein samoin kuin kuvernööri Mustafimille kävi kaupungin papeille.
Ensimäisenä sunnuntaina vallankumouksen jälkeen alkoivat he lukea
tavallisia rukouksia keisarillisen perheen puolesta, mutta kansan
murina ja naurahdukset ja vastaväitteet heidät keskeyttivät. Papit
joutuivat niin hämille, etteivät tienneet mitä tehdä. Seuraavaksi
sunnuntaiksi oli synoodilta tullut uudet rukouskaavat.
Kaupungissa oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja venäläiseksi
virkamieheksi sangen vähän muodollinen poliisimestari. Aluksi sai hän
jäädä paikalleen, mutta erotettiin sitten kumminkin ja sijalle
asetettiin muuan sotaväen kirjuri.
Vankilain tirehtööri erotettiin myös ja sijaan pantiin edellämainittu
tiedemies Kusnetshoff. Sanottiin, että hänhän sen asian paraiten
ymmärtää, kun itsekin on istunut vankeudessa. Mutta muutamien päivien
perästä oli hän saanut uudesta virastaan tarpeeksi ja palasi takaisin
työpöytänsä ääreen kiviään tarkastelemaan.
Muutamia muitakin virkamiehiä pantiin viralta pois, mutta yleensä
tapahtui kaikki hyvin rauhallisesti, eikä järjestystä mikään häirinnyt.
Muudan upseeri, joka oli tunnettu häjyydestään, piti sotamiehilleen
vallankumouksellisen puheen ja huusi jokaiselle vastaan tulevalle
sotamiehelle: terve toveri. Mutta ei se auttanut, päävahtiin hänet
vietiin. Joku upseeri pakeni sairashuoneeseen. Eräs taas sanoi
sotamiehilleen: minä olen ollut kova ja tyly, mutta ei se ole ollut
yksin minun syyni, vaan vanhan järjestelmän. Jos haluatte, lähden pois,
mutta jos siihen suostutte, niin koetetaan entistä paremmassa sovussa
tulla toimeen. Siihen sotamiehet suostuivatkin.
Suuri määrä santarmeja vietiin päävahtiin, josta niitä kumminkin
vähitellen päästettiin vapaiksi.
Sitten tuli poliittisten vankien vuoro. Niitä on kaikkina aikoina tuotu
Siperiaan suuret määrät, sodan aikana entistäänkin enemmän. Niitä
päästettiin monet sadat vapaiksi. Useimmat perheet ottivat niitä
luokseen joksikin aikaa asumaan, kunnes ehtivät saada asiansa
järjestetyiksi. Toisille oli hankittava vaatteita. Monet olivat olleet
niinkauvan vankeudessa, että olivat tulleet aroiksi eivätkä osanneet
olla suuremmassa seurassa. Kello 8 aikaan on vankilassa iltatarkastus.
Sattui niin, että joku vapautettu vanki oli ystävällisessä seurassa,
istuttiin runsaasti varustetun pöydän ääressä kirkkaasti valaistussa
huoneessa. Äkkiä tulee vieras -- vapautettu vanki levottomaksi,
hajamieliseksi, hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. On näet se aika,
jolloin hänen oli pitänyt asettua keskelle koppiaan seisomaan
odottamaan tarkastusta. Monet kertovat kolkkoja kertomuksia
kärsimyksistään, usein aivan syyttömästi kestämästään vainosta.
Erityistä huomiota herätti kuuluisan naisvangin Spiridonovan Tchitahan
saapuminen. Hän oli v. 1905 tehnyt murhayrityksen jotain kuvernööriä
vastaan. Oli sitten tuomittu vankeuteen ja jo useita vuosia ollut
Nertshinskin suurissa vankiloissa. Nyt oli hänet vapautettu ja hänen
paluunsa Venäjälle olikin kuin riemukulkua. Tchitassa oli muodostunut
erityisiä toimikuntia kaikista kansankerroksista järjestämään hänen
vastaanottoaan ja juhlia hänen kunniakseen.
Kun hän tuli Tchitahan, tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut häntä
vastassa. Tuhansittain riensi ihmisiä asemalle. Pari päivää häntä
juhlittiin ennenkuin hän matkusti eteenpäin. Puheissaan hän kertoi
kauheita muistojaan ja kokemuksiaan. Olimme kuulleet kertomuksia
vankien kovista kohtaloista Venäjällä, mutta olimme kuvitelleet, että
meidän valistuneena aikana sellaiset eivät enää olleet mahdollisia
Venäjälläkään. Mutta Spiridonovalta saimme kuulla, mitä kauheita
seikkoja oli tapahtunut vielä viime vuosinakin. Hänet oli väkisin
raiskattu, kasakat olivat huvikseen sammuttaneet palavat paperossinsa
hänen paljaaseen ruumiiseensa, ja paljon muuta, jota ei sovi kertoa.
Kokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin.
Satuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli
ääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla
kaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin
liikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia,
kiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen
mieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen,
surullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin
tottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.
Valtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa
yksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille
pidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja
kunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen,
mikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien
vapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua
ulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin
puvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti.
Murhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla.
Mutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan
aikoina.
Yleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain
rauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä,
virastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään,
sotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.
Vallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa
löydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien
kätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut
sitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut
palkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien
joukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa,
parturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut,
että joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa.
Satuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen,
oli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut
vuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin.
Ei hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi
santarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän
kahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina
tuhkaan.
En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka
ajallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi
ihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava
Venäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä
olivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia
näistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli
kohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin
hyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein
parasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista
luetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä
luettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.