Se Herra, jota ma palvelen,
se ei ole Herra teidän,
ei tunne se kirkkoja, munkkeja,
ei kuule se messuja heidän.
Se Herra se asuvi korvessa
ja hän on korven Herra!
Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin,
kun metsiä hiihdin kerran.
Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks
ja yksin jo olevas luulet
ja olevan herra jo metsän ja maan--
niin kaukaa sa kohinan kuulet
ja humisten taipuvi metsän puut
ja kalliot haljeten huhuu.
Oi, lankea maahan sa polvilles!
Se on Herrasi ääni, mi puhuu.
Hän tuli ja nosti mun jalkeillen
mua katsoen silmästä silmään:
»Sinä siiskö se kaipaat metsähän?
Sun mieleskö korven on ilmaan?
Hyvä! Korpi on astua annettu
ja suksi on hiihtää suotu,
mut muistaos ihminen metsässäi,
sa että vaan olet luotu.
Ota viita, viljele, kesytä maa,
ota vesi ja verkkosi heitä,
pane paulat, aseta ansapuut
ja sangat sammalin peitä,
mut lähde laululla metsähän,
elä veikaten vettä souda,
vaan hyviä virsiä hyreksien
sinä eräsi viidasta nouda!
Näät mun on meri ja mun on maa
ja mun on metsän valta.
Ja vaikka sa kylästä väistyitkin,
et väisty mun voimani alta.
Mut että sä ihminen tietäisit,
mitä metsien Herra vaatii,
niin kuuntele korvin avoin nyt,
kun sulle hän lakinsa laatii:
Ei riitä ne ripit, ei mittapuut,
kun ahmaa aalto syvä.
Ja vasta kun paha sa olla voit,
niin voit sinä olla hyvä.
Ole hyvä kuin laps, ole syvä kuin mies,
ole voimakas niinkuin vuori,
min povessa palkeet ja vasarat käy,
mut päällä on kivinen kuori.
Pidä pääsi pystyssä, metsämies,
sinä maailman silmäterä!
Mut jos sinä korpehen kaadutkin,
elä kantoja syyksesi kerää.
Kukin päähänsä silmää kaksi sai,
kukin oman on onnensa seppä.
_Sitä_ onneas et sinä antaa saa,
jos kuivuis kuu ja leppä.
Pyri aina sa ylemmä, joutsimies,
kuin siipesi täysin kantaa.
Mies kasvavi kanssa tahtonsa
ja tahto voimia antaa.
Ken täällä ei kurota kuusehen,
ei kapsahda katajaankaan.
Ken täällä ei tavota taivaihin,
ei pääse se päälle maankaan.
Näe unia suuria, unten mies!
Uni puoli on todellisuutta.
Uni kulkevi edellä kyntäjän
ja viittovi uraa uutta,
Vain yksi valta on metsässä:
On mies ja miehen usko!
Sitä kuulevi pedot ja metsän puut
ja aika ja aamurusko.
Mut yksi on herra herrallakin,
jota pääse et palvelemasta.
Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus,
siin alkavi elämä vasta.
Ja sen on meri ja sen on maa
ja sen on metsän valta
ja vaikka sa kylästä väistytkin,
et väisty sen voiman alta.
Ja vaikka sa korpea hiihtäisit
kuin hirvi ja jalopeura,
se Herra sun kulkevi kupeellas,
se kantapäilläsi seuraa,
se kurkistaa joka kuusesta
ja pensaista, puista se puhuu,
ja ympäri nuotios yöllisen
käy ääni mi käskee ja huhuu.
Ja vaikka sa vuorille kiipeisit
kuin kotka, mi saalista noutaa,
se pilvenä piirtävi vierelläs,
se sotkana järvet soutaa,
se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan,
sadan virstan on saappahat hällä,
ja vuortenkin huipuilta huutavi
se ukkosen jylinällä:
»Ja vaikka sun ois koko mahti maan,
veen kunnia, vuorten kulta,
niin sentään ma ropohon viimeiseen
olen veroni vaativa sulta.
Minä taivahan rantoja taivallan,
käyn otavan olkapäitä.
Ja jos sinä tahdot korpehen,
niin laulele lakeja näitä!»
Näin puhui mun Herrani korvessa
mua katsoen silmästä silmään.
Minä pelkäsin, katsoin ja kauhistuin,
mut miel' oli korven ilmaan.
Ja sitten hän nyökkäsi, kättä löi
ja se oli miehen käsi!
»Ja jos sinä tahtoni täytät tään
niin olen minä ystäväsi.»
Pois kulki mun Herrani korvessa.
Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa.
Mut uudet tuulet mun sydämmessäin
ne tuutivat uutta viljaa.
Ja taasen ma tartuin sauvahain
ja sukseni sujutin jälleen.
Mut usein, niin usein korvessain
olen saanut ma huoata tälleen:
»Oi, ethän sa kasvojas käännä pois,
sinä Herra, ystävä, veikko,
jos olikin suuri sun korpesi
ja hiihtäjä jos oli heikko.
Sinä käskithän ylemmä lentämään
kuin siivet heikot kantaa.
Mies kasvavi kanssa tahtonsa
ja tahto voimia antaa.»