Sen näön ijät kaiket muistan ma:
Ylhäällä ikkunassa vanha herra,
yö musta, katu täynnä kansoa.
Pää päässä kiini siinä seisottiin
ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,
ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,
yks veri kuinka virtas sydämiin,
kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:
»Voi paljon voima. Se voipi sortaa
maat, kansat, kaupungit, kylät, puut,
voi naiset raiskata, miehet murtaa
ja tuskan huudoilta tuketa suut,
mut viel' ei syntynyt sitä miestä
ja synny ei alla taivahan,
ken ihmisaatteen voi vangiks piestä,
sen mailman valloista suurimman.»
Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,
yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes
ja toivo tuikahti kuin tulen patsas,
mi kansat johdattaapi halki korven.
Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku,
hänt' itseänsä painoi orjan ies.
Siks näön ijät kaiket muistan ma:
Ylhäällä balkongilla vanha mies,
yö musta, katu täynnä kansoa.