»Oi, Tellervo viekas ja vienoinen,
mihin poikasen polosen veitkään,
miks piirtelit syömeeni pilkkojas
ja sen hurmaten hulluksi teitkään!
Sua vihaa en,
sua soimaa en,
mut tee minut järkihin jällehen.
Oi, Tellervo huima ja huoleton,
en ole ma leikkihin luotu,
ei minulle kaunojen karkeloon
Lipon liukkahan suksia suotu,
minut luotihin vaan
pojaks erämaan
ja Hiisien hirviä ajelemaan.
En luotu ma vaan huvihiihtäjäks,
en käymähän saloa samaa,
minut luotihin uria uurtamaan
ja oksia osoittamaan.
En viipyä saa,
pois vuorien taa
käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.
Ma olen sua pettänyt, onneton;
ja pettänyt kauvan liika:
minä olen vain ihminen syntinen,
sinä metsien sinipiika.
Mua lemmi et.
Siis kahlehet
nämä katkaise kaunihit, utuiset!
Kas, sun on jalkasi keveä
ja sulla on mieli nuori,
mut mulla on murhe sydämessäin
ja harteilla harmaja vuori.
Sinä semmoinen,
minä tämmöinen--
mitä leikistä meidän molempien!
Sa näethän, ett' olen orjasi--
mitä vaadit sa enempi multa?
Ei mull' ole kultia, hopeita.
Oli ylpeys köyhän kulta.
Sen' saithan sa jo.
Oi, Tellervo,
et kovempi liene kuin kohtalo!
Minut kohtalo korpehen tuomitsi
ja synkkä on sydämen yöni,
mut latuja uusia laulella
kylän kansalle kaunis on työni.
Ja hankihin
jos vaivunkin,
niin kuolen ma miehenä kuitenkin.
Näet meihin pannut on muutamiin
Isä-Jumala semmoisen vaivan,
me ett'emme tyydy tomuhun,
vaan tahdomme ilmaa taivaan,
ja lennämme vaan
ja laulamme vaan
ja laulajoiks meitä sanotaan.
Ei leimua meille ne liedet maan,
ei vilku ne ikkunan valot,
meille tuikkivat taivahan tähdet vaan
ja pilkkuvat pilvien talot,
ja kuun polut vain
yli kunnahain--
oi, kauniit on kartanot laulajain!
Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
Niin pitkä on taival mulla.
Mun täytyvi kärsiä, taistella.
Oi, suothan mun kotihin tulla!
Siis hyvästi jää!
Yö yllättää.
Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!»
Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen,
käden hyvästiksi hän tarjos.
Mut Tellervo itkuhun purskahti
ja hän kädellä silmänsä varjos.
Yö hiljainen.
Humu honkien.
Ja laulaja lauleli jällehen.
4.