Ken siellä? Ken metsässä huhuilee?
Kuka viitakon oksilla vilkkaa?
Ken heittävi huntua valkeaa
ja puuhun piirtävi pilkkaa?
Se Tellervo on,
tytär hongikon,
opas metsien vieno ja vallaton.
Hän saapuvi, hämärän impeni mun,
luo sen, joka vaipui varhain,
hän tarttuvi kätehen tarmottoman,
hänet ohjaten ohitse harhain.
Hän hymyilee
ja hän lymyilee
ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:
»Mitä mietit sa poikanen poloinen,
kun korpehen yöpyä aiot?
Ei vastahan Pohjolan pakkasta
teho laulajan tieot, ei taiot.
Mut tulkosi näin
minun jäljissäin,
niin menemme Metsolan linnoja päin.
Kas, Mielikki, metsien muori, on
minun äitini kultainen, kallis.
Ei koskaan hän laulajan uupunehen
näin hangelle uinua sallis.
Näet lempeä on
emo hongikon
ja lempeä honkien tytärkin on.
Ja vaikka sa et mua tunnekaan,
sun tunsin jo kauvan, kauvan.
Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,
minä seurasin sompoa sauvan.
Ja hiljaa vain
vaikka laulelit ain,
minä kuulin ja riemusin rinnassain.
Sua eivät ihmiset kuullehet,
mut metsä, metsä sun kuuli.
Minä laulua lemmin ja laulajaa
ja mulla on lämmin huuli.
Se suukkosen saa,
joka saavuttaa.
Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.»
Ja Tellervo huntua huiskuttaa
ja laulaja kutsun kuulee.
Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
tytön kiini jo saaneensa luulee:
Suo suudelmas!
Mut kaukana, kas,
taas tyttö on petturi, peijakas.
Hän huntua heittää ja häilähtää,
hän vierii ja väijyy ja väikkyy,
hän milloin vierellä virnakoi,
taas milloin loitolla läikkyy.
Näet veitikka on
tytär hongikon
ja tanssi on luontoa Tellervon.
3.