Honka se humisi ikkunan alla,
tyttö oli ikkunassa.
»Minkähän lienevi tuulen teillä
kultani kulkemassa?»
Tuulet ne honkoa huojutteli,
sulhoa suuret surut.
»Kenenhän pitkiä peijaita nyt
ulvovat tuulien urut?»
Hongan katkasi suuret tuulet,
tyttösen katkas kaipuu.
Sulhanen mailla vierahilla
vaeltaa ja vaipuu.
98.
Ne veivät multa mun iloni,
nyt tahtovat surunkin viedä:
»Sull' ei ole oikeutta surra, ei,
ja nuori sa oot, se tiedä!»
Ne syöksevät puukon sydämeen,
ne pistävät silmähän okaan,
ja sanovat: »Et sinä sortua saa
ja et saa vaipua lokaan!»
Ei, elkää peljätkö! Murru ma en.
Se onni ois liian suuri.
Eikä se lokahan vaivu se,
joka loasta nousevi juuri,
Se seisovi vaan kuin korvenpuu
ja se hiljaa puuksi puutuu,
sen kuori hiljaa kivettyy
ja sydän luuksi luutuu.
Ovat menneet ne ajat, kun pässinpäät
vielä voivat muureja murtaa.
Ne nyt vaan saumoja lujittaa
ja tuntehet vienot turtaa.
99.
Tän yön me tahdomme tanssia,
puun tiedän mä nummella tuolla,
sen ympäri hyvä on hyppiä
ja sen oksahan kaunis kuolla.
Se puu on suuri ja korkea
kuin taivaalla ukkosen lonka.
Sen puun sen totta sa tunnet myös--
se on mun murheeni honka.
Se puu se huokaa ja humisee,
se puu se puree ja soutaa.
Elä vapise, tyttöni valkoinen,
se vaan meitä tanssihin noutaa!