Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss' oli kyllä,
vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.
Oli mullakin pieni lintunen
ja minusta oli se soma.
Mut sepä siinä oli juuri murheellista,
kun ollut se ei mulle oma.
65.
Ei sallittu täällä mun käydä
sun kanssasi polkuja maan,
mut jos sinä väsyt joskus,
niin tule mun luokseni vaan.
Oi, kun sinä kyllästyt kerran
ilon, kauneuden karkeloon,
ja kun sinä halajat kuolla,
niin tule--ja valmis ma oon.
En osannut täällä mä käydä
sun kanssasi karkeloin,
mut tule--ja Tuonelan mailla
opas ehkä mä olla voin:
Näät siellä tunnen ma kaikki,
puut, pensaat ja polut jo nyt.
Siell' olenhan niin monta kertaa
sun tähtesi kävellyt.
66.
Minust' oli kuin olisi soudettu
me kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.
Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.
Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?
Ylt'ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui--
ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi--
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.
Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.
67.